Pieniä ja isoja

Pienet asiat voivat tuntua isoilta.

Niin kuin serkku syömässä tekemääni suklaakakku. Hän huomaa kuvansa kirjahyllyssä ja kysyy että kumpi meistä on kumpi. Samat tukat, tytöllä ja pojalla, samat tummat ja patamalliset. Minut, veljeni ja serkku ikuistettuna leikki-ikäisinä purjeveneen sohvalle, pala siitä lapsuudesta johon kuuluu meri, onnellisuus ja yhdessäolo. Sataman yössä hakkaavat purjeveneiden mastot ja veden liplatus veneen kylkeä vasten.

Hän on jatkanut purjehdusta isänsä kanssa jopa Atlantin yli, minulle riittää edelleen Suomenlahti. Hän pyytää lisää tekemääni suklaakakkua.

Sitten ovat toiset pienemmät, ikävät sanat jotka jäävät kaikumaan korviin. Ilkeys ja kovaäänisyys seuraavat mukanani useita tunteja, vaikken itse ollutkaan kohteena. En vain osaa arvostaa ilkeyttä, en vaikka se olisi puettu huumoriin tai älykkyyteen. Joissain tapauksissa tuntuu hyvin selvältä, että vihamielinen ja ilkeä ihminen tekee sitä kohottaakseen omaa oloaan ja joskus tuntuu vain siltä, että kyseessä on puhtaasti vihamielinen ihminen, jolla on luonnostaan tapana regoida kohti vihaa. Se on osa persoonallisuutta. Ounastelen, ettei se voi olla nautinnollinen sisäinen maailma, vaikka viha antaakin petollisen voimakkuuden tunteen ja olo on melkein voittamaton. Yhdistän automaattisesti ajatuksissani, että jatkuvasti vihamielinen ihminen on onnettomampi kuin ystävällinen tyyppi, voin tietysti olla väärässäkin.

Pieni juttu voi olla sitten se, miten saa valmiiksi pehmeän, kauniinharmaan neulepipon ja iso se, miten siitä voi nauttia. Käännellä käsissään ja ajatella sitä lammasta.

Muutamat tiedesuositukset

Yleltä innostavia tiedepläjäyksiä podcasteina aiheina aivot sekä perimä, olkaa hyvä! Huisin mielenkiintoisia! Testattu, että toimivat neulomisen kyytipoikina. Löytyvät myös Reseptorin sivuilta.

• Haastateltavana Kiti Myller, tutkimusprofessori, neurologian erikoislääkäri
  
  1. Miten aivot palautuvat rasituksesta?
     Mm: Oleellinen taito arjessa selviämisessä on taloudellinen tiedonkäsittely
  2. Ryytyykö aivotoiminta liikaan sirpaletietoon?
     Mm: Aivojen venymiskyvyn rajat ovat yksilölliset. Milloin huolestua?
     
     
• Haastateltavana Iiris Hovatta, filosofian tohtori, lääketieteellisen molekyylibiologian dosentti ja akatemiatutkija
  
  1. Alttiusgeenejä löytyy myös skitsofrenian ja autismin takaa
  2. Ahdistuksella voi olla juurensa perimässä

Hyötyliikunnasta hiusten pesuun

Viikonloppuna tuli syötyä suklaakakkua ja muita herkutteluruokia. Ystäväni olivat meillä istumassa iltaa ja heitä täytyy hemmotella - niin monta kertaa kun olen itse ollut heidän hemmoteltavanaan.

Lihomisefekti ei kuitenkaan huoleta, sillä keskustan läheisyys vaikuttaa minuun liikuttavalla tavalla. Ratikkaan hyppäämisen sijasta kävelen kodin ja keskustan väliä, välillä jopa odotan aamulla innoissani sitä, että voin kävellä Kamppiin bussiasemalle. Kävellessäni raikkaassa säässä mieli virkistyy ja kroppa herää. Paitsi että nuupahdan taas koulubussissa, joka matelee ruuhkassa kohti Espoota. Koska pidän hyötyliikkumisesta ja olen lapsesta saakka elänyt hyötyliikkuen, on ihanaa asua paikassa jossa se on luontevasti mahdollista. Joskus kaipaan Pohjois-Kaliforniaan ja etenkin niihin lukuisiin sielua hiveleviin luonnonpuistoihin ja metsiin, mutta sitä autolla paikasta toiseen siirtymistä taas en kaipaa.

Lisäksi olen aloittanut juoksentelemaan tuolla merenrannassa uusien tossujen kyydittämänä, joten oikein tunnen kehoni voinnin paranevan, vaikka se tähän aikaan vuodesta joutuisikin ottamaan vastaan kaksin verroin punaviiniä ja juustoja.

Eilen näytin eräälle ystävälleni Italian au pair vuoden albumia ja jostain syystä usea otos sijoittui aurinkoiselle biitsille. Minulla oli vaalea tukka ja kauniisti paahtunut ruskea iho. Sinä vuonna helleaalto alkoi jo pääsiäisenä ja jatkui syksyyn saakka. Nyt näin itseni kuvissa kauniina, mutta silloin olin todella ahdistunut muutamista pastan kerryttämistä kiloista ja aurinkoranta oli tuskainen vertailupaikka, jossa gasellimaiset italiattaret ottivat kympillä päähän. Onneksi se aika on ohi, sillä elämä tuntuu huomattavasti helpommalta oman kehon kanssa näin päivinä, vaikka edelleenkin biitsit saavat tutut vibat helposti liikkeelle. Enimmäkseen kuitenkin tykkäilen ja ilolla kehossani elelen. Opintojeni myötä olen alkanut arvostaa myös sairauksien poissaoloa ja kropan ulkonäön sijasta ajattelen enemmän asioita terveysnäkökulmasta.

Liikunnan lisäksi ulkonäöllistä hyvää oloa tuottaa kampaajakäynti ja kauniit vaatteet. Myönnän olevani turhamainen ja nauttivani esim. meikkaamisesta. Vihaan likaisia hiuksia ja tukkani saa olla likainen vain lenkillä pipon alla. Siinä kohdassa olen aika tiukkis. Uusin ulkonäköön liittyvä rutiinijuttuni on käyttää piilareita päivittäin, sillä totesin vain olevani niin kyllästynyt vuosikymmenen verran kasvojani peittäneisiin silmälaseihin, etten enää halua niitä. Hiusten värjääminen on ollut rutiineissa jo kauan, mutta ripsien pidennys oli uusi asia josta kuulin viikonloppuna.

Naisten tulotason parantuessa ja itsensä muokkamismahdollisuuksien kasvaessa on mielenkiintoista nähdä miten muokkaamme ulkonäköä siirtyessämme lähemmäs 2020-lukua. Onko ripsien pidennykset jo arkipäivää ja rakennekynsien laittaminen tavallista touhua kuten hiustenvärjäys nyt? Miten jotkut kasvojen nuorennushoidot, olemmeko nelikymppisinä varaamassa aikoja kehittyneisiin spahoitoihin, joissa tavoittelemme uudelleen kolmikymppisyyttä? Rakennekynsistä en henk.koht. välitä, niistä tulee liikaa mieleen Pamela Andersonin tyyliset leidit, mutta voisiko meillä kaikilla olla pikkujouluillassa 2019 lisätukka? Nyt sellainen erittäin onnistunut oli vasta yhdellä meistä, joka tiesi kertoa myös niistä ripsien pidennyksistä.

Piti tuleman tulevaisuudessa mitä tahansa, toivon ettei ulkonäkökeskeisyys valtaa liikaa alaa, että on aikaa keskittyä muihinkin juttuihin kuin ulkokuoren paranteluun. Nämä nykyiset rutiinitkin kun jo vievät ihan riittävästi aikaa ja alaa. Toivottavasti osaamme ennemmin suhtautua itseemme lisääntyvällä armolla ja hellyydellä kuin ruoskien kohti jotain saavuttamattomia ihanteita. Kehomme sekä ulkonäkömme tulee joka tapauksessa muuttumaan ajan saatossa ja toivottavasti pystymme suhtautumaan siihen muutokseen suhteellisuudentajumme säilyttäen.

Tuulessa ja sateessa

Uudet juoksukengät toivat kaivattua potkua märänpimeälle lenkkipolulle. Nautin sateesta, nautin kuohuvasta merestä, mereltä kajastavista valoista ja majakan kiertävästä valosta. Siitä miltä tuntuu, kun sadevesi valuu lämpimiä kasvoja pitkin ja tuuli tempoo kulkijaa.

Keho lämpenee, juoksurytmi löytyy jostain muistin ullakoilta ja vastaantulijat ovat muita marraskuun viimasta nautiskelijoita. Uskomattoman voimaannuttavaa olla yhtä luonnon kanssa, antautua karuun säähän joka hellii siihen heittäytyjää. Hyvä olo ei lakkaa moneen tuntiin, imen voimaa siitä vuodenajasta joka yleensä vaikuttaa ihmisiin aivan toisinpäin.

Liivia osaa kuvata tätä vuodenaikaa niin kauniisti, kuten näissä ja näissä kuvissa.

Kodin sisustamisesta ja löytämisen ilosta

Eteisessämme seisoa tönöttää myrkynvihreä kaappi, jonka pelastin sisäpihallamme olleelta roskalavalta. Roskalavoille pitää kurkkia löytöjen toivossa ja nyt sellaisen teinkin! Kaappi on täyspuuta, jonka maalipinta täytyy poistaa ja uudelleen käsitellä. Ajattelin tehdä siitä kesälomaprojektini, puuhailla sen parissa sitten kun sisäpihalla on lämmintä ja kaapinkunnostuskelit.

Roskalavoille kurkkiminen on yhtä jännittävää kuin sienestäminen ja tämä on ihkaensimmäinen kunnostusprojektini! Olin lievästi sanottuna tohkeissani, kun tein löytöni ja kampesin kaappia lavalta pois R:n kanssa. Kihisevän jännittävää oli myös tonkia kaapin hyllyjä, sillä edellinen omistaja oli jättänyt kaapin täyteen mitä kummallisempia tavaroita ja papereita. Dokumentoituna löytyi esim. taloyhtiön lämmitysputkien ilmauksesta kertova kellastunut, arvokkaan näköinen paperi 20-vuoden takaa. Kotiin pelastin kaapista löytämäni hyvän ruuvipakkauksen, eihän sitä koskaan tiedä milloin niitäkin tarvitsee.

Myrkynvihreä löyty, jonka kannen päältä
on jo kiskottu pois ylimääräinen pikkuhyllyke.

Vihreä kaappi ei jää meille, vaan myyn sen varmaan lopulta pois. Sen sijaan lähiantiikkiliikkeestä löytyi meille sopiva edullinen tiikkilipasto, joka ehkä sekin joutuu kunnostuksen alle. 50-luvun (?) lipasto on kaunis, mutta mahdollisesti aavistuksen sävyltään liian keltaiseen taittuva. Minusta kuitenkin todellinen kaunotar! Yhdestä laatikosta tulee R:n sekalainen varasto, jonen voin työntää miehen keittiönpöydälle jättämät sekalaiset paperit, cd:n, käyntikortit, yms. jotka saavat minusta pöydille lojumaan jätettyinä pienen monsterin pintaan. Myös opiskeluvihkoni löytävät lipastosta paikkansa kuten myös lehtipinot, joille ei vielä ole luontevaa säilytyspaikkaa. Kävin muuten katsomassa erään sisustusliikkeen näyteikkunassa näkemääni kaunista lehtikoria, mutta enpä ostanut - hinta oli suolaiset 290. Siis lehtikorista! Korista! Sillä summallahan saa jo kaksi lipastoa! Enpä siis ostanut, en.

Verhoprojekti on edelleen hieman vaiheessa ja olen todennut, ettei kyseessä ollutkaan sellainen pieni projekti jollaisen sen ajattelin olevan. Eräänä iltana viimeistellessäni näitä uusia sivuverhoja ompelukone suristen totesin miten paljon aikaa yksi "pieni" verhoprojekti vie. Enpä usko, että ihan heti haluan vaihtaa verhoja tämän saadessani päätökseen!

1. Ensin kävimme katsomassa kankaita. Tuumailua ja suunnittelua.
   
   
2. Sitten kävimme asiaa ostamassa kankaat sekä tangot. Tuumintaa ennen ostopäätöstä.
   
   
3. Leikkasin 16,5 m kankaan kuuteen eri palaan peläten tekeväni jonkin mokan tässä vaiheessa. Saksien jälkeä kun on hankalampi korjata. Lähdimme lomalle Kreikkaan, ja verhot jäivät kotiin.
   
   
4. Loman jälkeen ehdin aloittaa verhojen ompelemisen, mutta sitten lähdin Savoon kolmeksi viikoksi ja ompelu-urakka jatkui sen jälkeen. Monta tuntia ompelukoneen ääressä.
   
   
5. Kävimme hakemassa Espoosta ystävän porakoneen, vatupassin yms. tarvikkeet...
   
   
6. ...mutta R päättikin myöhemmin, että haluaa palkata jonkun poraamaan tangot meidän puolesta..
   
   
7. ...ja niin eräänä iltana joimme kolmestaan bisseä R:n tuttavan hoitaessa tankojen paikoilleen laiton. Imurointia ja siivoamista jälkeenpäin.
   
   
8. Ripustimme verhot paikoilleen, mutta totesimme tarvitsevamme toisenlaisen ratkaisun ripustamiseen. Henkistä hampaiden kiristelyä. Eikun ratkoja käteen ja ompeleita purkamaan. Paljon lausumattomia kirosanoja.
   
   
9. Takaisin verhokauppaan ostamaan verhojen ylälaitaan ommeltavaa kiinnitysnauhaa.
   
   
10. Ensimmäinen pari valmiina, ompeluun ratkomisvaiheesta silityksen jälkeiseen ripustamiseen noin 5 tuntia (jossa tosin kaikenlaista jutustelua välissä harrastettuna).
    
    
11. Vielä noin 10 tuntia kahden verhoparin kanssa ratkomisesta silittämiseen -ähellystä. Kyllä pitää olla tyytyväinen, kun ne saa valmiiksi!
    

Aikaisemmin aloittamani shaali eli tuolinpäällystin on valmis, hip hei hurraa! Erään mustan labradorinnoutajan kynsillään tuolin istuinosaan tekemät rumat jäljet peittyvät samalla kätevästi.

Valmis tuolinpäällystin

Luottokirpputorini ei koskaan petä, vaan löysin sieltä valokuvakehyksiä hintaan 1 ja 2 euroa. Olen ajatellut kasata metallin eriväreissä hohtavista valokuvakehyksistä koostuvan valokuvanäyttelyn kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. Tältä kirpparilta löytyy kyllä jatkuvasti kaikkea hyvää tavaraa pilkkahintaan, viimeksi kuin uusi kevättakki ja sitä ennen laadukas käyttämättömän näköinen paitapusero, yhtä hyväkuntoiset villkangashousut yms. Aivan käsittämätöntä, kun samoista vaatteista kiskotaan kaupassa 50-100 euroa ja minä maksoin esim. paitapuserosta 4 euroa.

Kotimme alkaa olemaan juuri sellainen kuin olen aina haaveillut ja ehkä jopa enemmän! Täällä on hyvä kerätä voimia arjen pyörityksiin. Täällä on niin rauhaisaa poltella kynttilöitä ja siemailla aamukahvia, fiilistellä elämän pieniä onneatuottavia asioita. Parasta ovat esineet, joihin liittyy jokin tarina ja jotka ovat tulleet muualta kuin suoraan uutena huonekaluliikkeestä. Erittäin tyytyväinen olen myös siihen, että kotimme on sekoitus eri vuosikymmeniä ja erilaisia tyylejä muodostaen siitä huolimatta harmonisen ja kuitenkin persoonallisen kokonaisuuden.

Ensilumi

Sisäpihan vuorannut valkoinen lumivaippa näyttää alkuillan sinisessä hämyssä niin rikkomattoman levolliselta, että sisällenikin laskeutuu rauha. Ensimmäisenä kotiin tullessani sytytän kynttilät. Tänään on satanut ensilumi. Pihakalusteet ovat viety pois, ainostaan pari tuolia on jätetty talon eteläseinustalle aivan kuin odottamaan kevään aurinkoisia päivä.

Kukaan muu ei tätä tunnu jakavan, mutta pidän tästäkin vuodenajasta. Pimeys kutsuu rauhoittumaan ja hidastamaan, tutkailemaan sitä, mitä elämässä arvostaa ja mistä nauttii, ja jättämään muut asiat vähemmälle.

Syksyn tiukin puristus on takana, kummatkin syyslukukauden harjoittelujaksot ovat nyt suoritettuja hyväksytysti. Hyvien palautteiden kera on aloittaa kuuden viikon koulujakso ennen joululomaa rauhallisin ja tyytyväisin mielin. Lastenpsykiatrisella voisivat hyvin nähdä minun tekevän heillä töitä. Ehkä, viihdyin niin hyvin, että voisin kuvitellakin. Ehkä, eihän sitä vielä aivan tiedä.

Sisäinen lapseni

On kummallista olla ärtynyt, kun saa hyvää palautetta. On myös kummallista olla ärtynyt lauantai-iltana ystävien kanssa ja näen kamalia painajaisia yöllä jälkeenpäin. 20-vuotta unissani kulkeneen painajaisen symbolit ovat väistynyneet, nyt entisen karhun tilalla on isä ja lennän häntä kauas pois pakoon. Hän yrittää polttaa ja tappaa. Mutta nyt en näe sitä painajaista, vaan joitain muita joita pyyhin pois heräämällä amuyöllä valoihin ja vessakäyntiin.

Aamulla olo on surkea, todella haavoittuvainen. En puhu mitään, eikä minulta kysellä mitään ennen kuin olen tarpeeksi kauna ollut hiljaa hereillä, omia sisuksiani keräillen. Kerron R:lle ja hän kuuntelee, hän on luottokuuntelijani. Puhuessani huomaankin, että ärtyneisyys on suojakilpi sille haavoittuvaisuudelle. Miten kummallista huomata yhtäkkiä sellaista. On vaarallista olla ystävien lähellä, koska heidän varmat ja hyvää tarkoittavat sanansa tulevat vain jotenkin liian lähelle. Mitään oikeasti kamalaa ei ole kuitenkaan tapahtunut, olen vain jotenkin vereslihalla ja höyhenen sipaisu on moukarointia.

Miksi olen ärtynyt saatuani hyvää palautetta harjoittelussa, miksen ole rentoutuneempi sisäisesti, vaikka olen päivät hengenheimolaisteni kanssa? Osastoni on erittäin opiskelijaystävällinen ja minulla on mahtava ohjaaja sekä hieno työnohjaaja. Minua kannustetaan ja minusta pidetään huolta silti holhoamatta. Osastolla on hyvä henki, se tuntuu aivan erityislaatuiselta paikalta. Lapset ovat ihania, täynnä touhua ja omalaatuisia kuvioita. Eräs johtolanka tulee mieleeni, se voi on oma menneisyyteni joka kummittelee sisälläni. Tehden minusta lasten osastolla ollessani haavoittuvaisen, joten suojaan itseäni olemalla jännittynyt ja ärtynyt. Näin luulisin, se tuntuu oikeansuuntaiselta selitykseltä. Ne lapset koskettavat minun sisälläni olevaa lasta.

Leikin pallomeressä olevan lapsen kanssa, pelaa korttia ja muita pelejä. Heidän kanssaan on hyvä olla, ehkä ajoittain hieman hämillistä, mutta kaiken kaikkiaan harjoittelu tuntuu helpolta ja asiat hyvin mielenkiintoisilta. Pystyn yhdistämään paljon aikaisemmin oppimaani ja toisaalta saan paljon uutta mukaani. Silti olen ärtynyt, silti olen haavoittuvainen. Takana on hyvä päivä ja olen saanut hyvää palautetta (en ole ajatellut olevani hyvä lasten kanssa, mutta nähtävästi sitten kuitenkin olen), ja olen ärtynyt kun palaan kotiin. Miten kummallista, miten erikoinen on ihmisen mieli!

Onnellinen viikko

Tällä viikolla olen ollut todella usein todella häikäisevän onnellinen! Sisäistä hymyä, kuplia ja rauhaa tuovia tekijöitä ovat olleet muun muassa nämä:

• Merenrannassa kävelyä auringonlaskun aikaan, niin rentouttavaa! Miten meri ja taivas voivat olla niin monen sinen sävyisiä saman lenkin aikana? Hurmioidun väreistä, tuoksuista, äänistä ja muodoista, en koskaan kyllästy. Tänään pitkä aamukävely R:n kanssa auringossa siihen aikaan kun maa oli vielä huurteessa ja rauha rikkomatonta. Monta hauskannäköistä koiraa matkalla huomattuna.
  
  
• Kaksi ilahduttavaa kirppislöytöä! Musta Filippa K:n merinovillainen neule melkein ilmaiseksi ja ruosteenvärinen pooloneule. Aika hyvin kahdella kympillä. Löytöjen fiilistelyä useaan otteeseen.
  
  
• Kodin sisustushumaa: villakankainen viltti sohvan istuintyynyjen päällä uudisti ilmeen ja paksusta villalangasta syntyy nojatuolille pehmoinen shaali. Kaappeja kaivelemalla löytyi myös kamelinruskeaa vakosamettia, josta saa syksyiset tyynynpäälliset. 16,5 metriä verhokankaita odottaa edelleen verhoprojektin eteenpäin viemistä... Nämä jutut vain tempaavat mukaansa niin, että kaikkea haluaisi tehdä yhtä aikaa! Nytkin on kauhea neulomisvimma, shaali on melkein valmis!
  
  
  Lankana on Dropsin Polaris sävy 5, jos jotakuta kiinnostaa.
  
  
  
  
• Ystävät ja kahvilassa notkuminen lisäävät selvästi onnellisuutta, tällä viikolla Strinberg, Bulevardin kahvisalonki ja Ekberg. Nautinnollista ja tunnelmallista.
  
  
• Onnistuin R:n kunniaksi järjestämissäni kolmen ruokalajin illallissyntsäkemuissa. Tässä on tullut selvästi kehityttyä aivan nollakokista kohtalaisen osaavaksi ruoanlaittajaksi, mikä ilahduttaa. En ihan täysin ymmärrä sitä mekanismia, mikä tuottaa onnea itselle laittaessani toisille ruokaa ja luodessani hyvän ruokailutunnelman, mutta se on palkitsevaa. Olen itse aivan myyty, jos joku tekee minulle ruokaa, joten ehkä uskon sen toimivan myös toisinpäin. Onhan se todistettua, että hyvien tekojen tekeminen lisää onnellisuutta, ehkä se on siis sitä toisille antamisesta kumpuavaa onnea.
  
  
• En ole enää vailla opinnäytetyön aihetta, vaan aukaisin suuni ja minut otettiin mukaan nyt kolmesta ihmisestä koostuvaan ryhmään jossa työn teemme. Kuin raskas ja ahdistava taakka olisi tipahtanut hartioiltani! Vuoden päässä häämöttävä valmistuminen alkaa konkretisoitua.
  
  

Lisäksi parisuhde voi ja kukoistaa hyvin, se on loputon onnellisuuden lähteeni. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen niin kiitollinen siitä millainen suhteemme tällä hetkellä on ja kuinka hyvin me molemmat siinä voimme. En olisi voinut enempää toivoa. Saan rakkautta ja hellyyttä aivan saavikaupalla päivittäin, ihan vain olemalla oma idiootti itseni. Minulla on aivan käsittämättömän hyvä tuuri!

Suhteeni vanhempiinkin elää hyvässä vaiheessa. Äiti on voi paremmin kuin pitkään aikaan, oikeastaan vuosikausiin ja se, että alkoholin käytön vähennyttyä radikaalisti hänestä on kuoriutunut kaiken päihdepaskan alta se ihminen jonka muistan lapuudestani, on oikeastaan ihmeellistä. Joskus sitä nimittäin luulee, että on kuvitellut kaiken, eikä sellaista ihmistä ole ollut olemassakaan. Tietenkään muutoksen pysyvyydestä ei ole takeita, mutta tässä hetkessä kaikki on nyt erityisen hyvin ja se on pääasia.

Elämässäni on niin monta hyvää asiaa, että itseänikin tämä ihmetyttää. En voi muuta kuin olla nöyrästi kiitollinen kaikesta ja vihellellä iloisesti mennessäni.

Maalta kotiin

Kolme viikkoa on mennyt yllättävän nopeasti ja jo huomenna lähden maalta kaupunkiin. Kotiin. Rakas R tulee rautatieasemalle vastaan.

Aamut ovat olleet kylmiä ja auton ikkunat jäässä. Tuntuu eksoottiselta raaputella niitä jäähuurteesta, veli nauroi tänä aamuna koska kädessäni oli raapan sijaan soppakauha. Meinasin kävellä aamulla terveyskeskukseen se taskussani. Kaikki tuollainen jaksaa naurattaa ja toisaalta niin moni asia ihmetyttää. Olen jo kohtalaisen valmis palaamaan anonyymiksi Helsinkiin, paikkaan jossa ei kysellä kenes tyttöjä olet. Ei, se on miun setä. Toisaalta etelässä ei kukaan sano lääkäriä liäkärriksi, mikä on ihan hemmetin väritöntä ja ikävää.

Kaipaan kotiin, vaikka puut ovat täällä kauneimmillaan ja pitkän harjoittelupäivän jälkeen vastassa on mutkalle ilosta vääntyvä labbis sekä valmis ruoka. Äidillä on pidempi hyvä jakso ja hän touhuaa omia synttäreitään. On se sellainen iloinen ja optimistinen luonne mieletön voimavara huomaan kun katselen häntä. Emme ole riidelleet, paitsi kritisoidessani savolaisuutta tunnelma on alkanut kiristyä.

Olen huomannut, ettei esimerkiksi positiivisen palautteen ja kehujen antaminen kuulu tähän synnyinkulttuuriini. Jos onnistuu hyvin jossain asiassa, siitä ei pitäisi puhua, jottei kuulosta lesolta. Miksi valittaminen ja naapureiden asioista puhuminen sitten on muka parempi käytäntö? Saatuani eräästä isommasta kurssikokonaisuudesta vitosen tuuletin sitä täällä äidille hyvän numeron tuntuessa erityisen suloiselta siksi, että tiesin tätä seitsemästä kurssista koostuvan jakson numeron nousseen puhtaasti erään esseeni takia. Olin itsestäni hyvin ylpeä ja onnellinen siitä, että panostukseni oli noteerattu. Essee oli viime lukuvuoden työläimmältä tuntuva, kevään viimeinen palautettava tehtävä, jota tein vielä kesälomani alettua. Miten ristiriitaisesti äiti sanoikaan, että hyvä ja heti perään varoitti hehkuttamasta asiaa liikaa. Takana on ilmeisesti ajatus siitä, ettei ihmisen passaa tiedostaa onnistumisiaan liian hyvin, ettei vain ylpistyisi. Olen kritisoinut myös sitä, että savolaiseen kommunikointiin ei mielestäni liity hyvät kuuntelijan lahjat, vaan jokainen tuntuu vetävän omaa monologiaan. Toisten asiat kiinnostavat ja juoruilu maistuu, mutta keskustelutaidot lähenevät kuitenkin nollaa. Jokainen papattaa omasta asiastaan, eikä kysy mitä sinulle kuuluu. Tietynlaista kohteliaisuutta ei ole, mutta toisaalta meininki on kyllä leppoisan rentoa savon murteen sitä korostaessa. Elämä on maanläheistä ja ihmisistä tietää helposti sen millaisia ne ovat.

Kaipaan kotiin ja aion seurata sohvalta pilviä ja välttää menemästä suorituskeskeisyyteen mukaan. Ystävän työpaikalla työstressistä luennoimassa käynyt psykologi oli suositellut 80 prosentin työtehoa, mikä kuulostin parhaimmalta neuvolta aikoihin. Myös harjoitteluni ohjaaja kehotti olemaan itselleen armollinen, hän sanoi, ettei itseltään saa vaatia liikaa liian aikaisin. Niinpä. Ehkä sen tavoitetason asettaminen on se, mihin helposti kompastun. Taso pakenee koko ajan edeltäni. Olen hetken tyytyväisen onnellinen edistymiseeni ja nautin uuden oppimisesta, mutta sitten pitäisi jo edetä seuraavalle tasolle. Toisaalta vaatimusten sataessa niskaan on vaikea pysytellä itse suhteellisuudentajuisena. Kun muun maailman suhteellisuudentaju on pyörähtänyt pyllylleen, on vaikeaa pitää oma pää kirkkaana.

Aion myös jatkaa sen asian ihmettelyä, että mihin tässä elämässä on mieltä pyrkiä. Se ei ole uusi ajatus, mutta täällä verkkaisemman tahdin maailmassa mieleeni on usein noussut kuva ruuhka-ajan Helsingistä, kuinka ihmiset kiitävät kaduilla. Mihin kaikki oikein pyrkivät? Mikä meitä niin liikuttaa eteenpäin? Mitä me tavoittelemme niin kiivaasti? Entä jos kaikki hidastaisivat ja alkaisivat katsella tarkemmin ympärilleen? Olemme muihin eläimiin verrattuna kohtalaisen pöhköä porukkaa, niin moni asia johon paneudumme ja jossa näännytämme itsemme on turhaa. Ehkä se on sitä, etteivät muut eläimet tiedä sitä asiaa minkä näkemistä ihminen niin pelkää. Sen, miten vailla mieltä, järkeä ja merkitystä elämä on. Se voi lamauttaa kauhusta tai olla huiman vapauttavaa.

R:lla on paljon tavoitteita, osa työhön liittyviä ja osa vuorten valloittamiseen liittyviä. Minä olen siinä suhteessa erilainen, en halua valloittaa mitään, enkä edes koetella rajojani. Ei tunnu tarpeelliselta. Haluan tehdä mielenkiintoisia asioita ja kehittyä ihmisenä läpi elämäni, mutta se on kaikki sopivan epämääräistä ja laajaa. Oikeastaan sitten kun saan tämän ammatin, voisin tarkasti rajattujen tavoitteiden sijaan jatkaa vain elämän tutkimisella ja ihmisenä pikku hiljaa kehittymisellä. Ihmettely, avoimuus uusille asioille ja uteliaisuus vievät kuitenkin aina eteenpäin.

Tarinoita maalta

Teen harjoittelua muutaman viikon kaukana pääkaupunkiseudun hälinästä, savolaisissa maisemissa. Käyn ohjaajani kanssa pitkien matkojen päässä, korpitaipaleiden takana punaisten tupien mummojen ja pappojen luona hoitamassa haavoja, avanteita ja mittaamassa verenpaineita. Kyselemässä vointia ja kuuntelemassa kuulumisia. Katsomassa, että vieläkö 90-vuotias pärjää kotona.

Ajamme kapenevia hiekkateitä, pitkin ruskan sävyttämiä metsäreittejä ja punaiset tuvat sijaitsevat aamuauringossa kimmeltävien järvien rannoilla. Käymme paikoissa joista voisi tehdä elokuvia. Näistä ihmisistä, joista osa on nähnyt sodan ja joiden mieli on ikään sekä kokemuksiin nähden niin virkeä, positiivinen ja vahva. Näistä ihmisistä, joiden kotona eletään eri planeetalla ja eri aikakaudella.

Lapsuudenkotiini kuuluu hyvää ja koirani tervehtii onnellisena, kun herään pimeän aikaan aamulla. Aurinko nousee pian pellon takaa ja valaisee usvaisen maiseman. Tuntuu ihan mielettömältä olla työpaikalla kymmenessä minuutissa, ovelta ovelle autolla ajaen vailla ruuhkia ja muita ihmisiä. Olen unohtanut tämän, sen millaista täällä on. Olen kaupunkilainen, joka ihmettelee kuinka parkkeerausongelmia ei ole ja miten työteon henki on niin paljon leppoisampaa. Missä on kaikki hälinä, kiire ja vouhottavat ihmiset (ja ylipäätänsä kaikki ihmiset) ihmettelen paikallisessa terveyskeskuksessa. Päivystyskin vaikuttaa lintukodolta. Pääkaupunkiseudun sairaalat ovat niin kaoottisia ja se kaaos jää helposti päälle näyttäytyen sisäisen rauhan puutteena. Tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen, kaikki se meidän kehittelemämme kiire ja stressi siirtyvät toiselta toiselle. Ostan lounaaksi joka päivä kahviossa samana aamuna paistettuja, isoja täytettyjä sämpylöitä. Henkilökuntahinta on euron verran.

Tullessani kotiin äiti on tehnyt pullia ja mustikkapiiraan.

Tapaan tuttuja jatkuvasti. Niitä on lääkäreissä, asiakkaissa, kollegoissa, asiakkaiden luona olevissa vieraissa. Tuo on joskus ollut lääkärini, tuo hoiti minua pienenä ja olen nähnyt hänet viimeksi 20 vuotta sitten. Tuo asui meidän naapurissa joskus ja purin pienenä hänen minua paljon vanhempaa poikaansa käteen. Sen jälkeen olimme kavereita. Näen tuttuja apteekissa, kun haemme sieltä asiakkaiden lääkkeitä. Kylmät väreet juoksevat kehossani, kun ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen ajamme entiseni vanhempien talon ohi. Hän oli lukiorakkauteni. Muistan, kuinka teimme enkeleitä lumeen kävellessämme tätä tietä pimeinä talvi-iltoina silloin, kun olimme niin rakastuneita.

Jokaisessa paikassa on tarina, minun tai jonkun muun.