Ensilumi

Sisäpihan vuorannut valkoinen lumivaippa näyttää alkuillan sinisessä hämyssä niin rikkomattoman levolliselta, että sisällenikin laskeutuu rauha. Ensimmäisenä kotiin tullessani sytytän kynttilät. Tänään on satanut ensilumi. Pihakalusteet ovat viety pois, ainostaan pari tuolia on jätetty talon eteläseinustalle aivan kuin odottamaan kevään aurinkoisia päivä.

Kukaan muu ei tätä tunnu jakavan, mutta pidän tästäkin vuodenajasta. Pimeys kutsuu rauhoittumaan ja hidastamaan, tutkailemaan sitä, mitä elämässä arvostaa ja mistä nauttii, ja jättämään muut asiat vähemmälle.

Syksyn tiukin puristus on takana, kummatkin syyslukukauden harjoittelujaksot ovat nyt suoritettuja hyväksytysti. Hyvien palautteiden kera on aloittaa kuuden viikon koulujakso ennen joululomaa rauhallisin ja tyytyväisin mielin. Lastenpsykiatrisella voisivat hyvin nähdä minun tekevän heillä töitä. Ehkä, viihdyin niin hyvin, että voisin kuvitellakin. Ehkä, eihän sitä vielä aivan tiedä.

Sisäinen lapseni

On kummallista olla ärtynyt, kun saa hyvää palautetta. On myös kummallista olla ärtynyt lauantai-iltana ystävien kanssa ja näen kamalia painajaisia yöllä jälkeenpäin. 20-vuotta unissani kulkeneen painajaisen symbolit ovat väistynyneet, nyt entisen karhun tilalla on isä ja lennän häntä kauas pois pakoon. Hän yrittää polttaa ja tappaa. Mutta nyt en näe sitä painajaista, vaan joitain muita joita pyyhin pois heräämällä amuyöllä valoihin ja vessakäyntiin.

Aamulla olo on surkea, todella haavoittuvainen. En puhu mitään, eikä minulta kysellä mitään ennen kuin olen tarpeeksi kauna ollut hiljaa hereillä, omia sisuksiani keräillen. Kerron R:lle ja hän kuuntelee, hän on luottokuuntelijani. Puhuessani huomaankin, että ärtyneisyys on suojakilpi sille haavoittuvaisuudelle. Miten kummallista huomata yhtäkkiä sellaista. On vaarallista olla ystävien lähellä, koska heidän varmat ja hyvää tarkoittavat sanansa tulevat vain jotenkin liian lähelle. Mitään oikeasti kamalaa ei ole kuitenkaan tapahtunut, olen vain jotenkin vereslihalla ja höyhenen sipaisu on moukarointia.

Miksi olen ärtynyt saatuani hyvää palautetta harjoittelussa, miksen ole rentoutuneempi sisäisesti, vaikka olen päivät hengenheimolaisteni kanssa? Osastoni on erittäin opiskelijaystävällinen ja minulla on mahtava ohjaaja sekä hieno työnohjaaja. Minua kannustetaan ja minusta pidetään huolta silti holhoamatta. Osastolla on hyvä henki, se tuntuu aivan erityislaatuiselta paikalta. Lapset ovat ihania, täynnä touhua ja omalaatuisia kuvioita. Eräs johtolanka tulee mieleeni, se voi on oma menneisyyteni joka kummittelee sisälläni. Tehden minusta lasten osastolla ollessani haavoittuvaisen, joten suojaan itseäni olemalla jännittynyt ja ärtynyt. Näin luulisin, se tuntuu oikeansuuntaiselta selitykseltä. Ne lapset koskettavat minun sisälläni olevaa lasta.

Leikin pallomeressä olevan lapsen kanssa, pelaa korttia ja muita pelejä. Heidän kanssaan on hyvä olla, ehkä ajoittain hieman hämillistä, mutta kaiken kaikkiaan harjoittelu tuntuu helpolta ja asiat hyvin mielenkiintoisilta. Pystyn yhdistämään paljon aikaisemmin oppimaani ja toisaalta saan paljon uutta mukaani. Silti olen ärtynyt, silti olen haavoittuvainen. Takana on hyvä päivä ja olen saanut hyvää palautetta (en ole ajatellut olevani hyvä lasten kanssa, mutta nähtävästi sitten kuitenkin olen), ja olen ärtynyt kun palaan kotiin. Miten kummallista, miten erikoinen on ihmisen mieli!

Onnellinen viikko

Tällä viikolla olen ollut todella usein todella häikäisevän onnellinen! Sisäistä hymyä, kuplia ja rauhaa tuovia tekijöitä ovat olleet muun muassa nämä:

• Merenrannassa kävelyä auringonlaskun aikaan, niin rentouttavaa! Miten meri ja taivas voivat olla niin monen sinen sävyisiä saman lenkin aikana? Hurmioidun väreistä, tuoksuista, äänistä ja muodoista, en koskaan kyllästy. Tänään pitkä aamukävely R:n kanssa auringossa siihen aikaan kun maa oli vielä huurteessa ja rauha rikkomatonta. Monta hauskannäköistä koiraa matkalla huomattuna.
  
  
• Kaksi ilahduttavaa kirppislöytöä! Musta Filippa K:n merinovillainen neule melkein ilmaiseksi ja ruosteenvärinen pooloneule. Aika hyvin kahdella kympillä. Löytöjen fiilistelyä useaan otteeseen.
  
  
• Kodin sisustushumaa: villakankainen viltti sohvan istuintyynyjen päällä uudisti ilmeen ja paksusta villalangasta syntyy nojatuolille pehmoinen shaali. Kaappeja kaivelemalla löytyi myös kamelinruskeaa vakosamettia, josta saa syksyiset tyynynpäälliset. 16,5 metriä verhokankaita odottaa edelleen verhoprojektin eteenpäin viemistä... Nämä jutut vain tempaavat mukaansa niin, että kaikkea haluaisi tehdä yhtä aikaa! Nytkin on kauhea neulomisvimma, shaali on melkein valmis!
  
  
  Lankana on Dropsin Polaris sävy 5, jos jotakuta kiinnostaa.
  
  
  
  
• Ystävät ja kahvilassa notkuminen lisäävät selvästi onnellisuutta, tällä viikolla Strinberg, Bulevardin kahvisalonki ja Ekberg. Nautinnollista ja tunnelmallista.
  
  
• Onnistuin R:n kunniaksi järjestämissäni kolmen ruokalajin illallissyntsäkemuissa. Tässä on tullut selvästi kehityttyä aivan nollakokista kohtalaisen osaavaksi ruoanlaittajaksi, mikä ilahduttaa. En ihan täysin ymmärrä sitä mekanismia, mikä tuottaa onnea itselle laittaessani toisille ruokaa ja luodessani hyvän ruokailutunnelman, mutta se on palkitsevaa. Olen itse aivan myyty, jos joku tekee minulle ruokaa, joten ehkä uskon sen toimivan myös toisinpäin. Onhan se todistettua, että hyvien tekojen tekeminen lisää onnellisuutta, ehkä se on siis sitä toisille antamisesta kumpuavaa onnea.
  
  
• En ole enää vailla opinnäytetyön aihetta, vaan aukaisin suuni ja minut otettiin mukaan nyt kolmesta ihmisestä koostuvaan ryhmään jossa työn teemme. Kuin raskas ja ahdistava taakka olisi tipahtanut hartioiltani! Vuoden päässä häämöttävä valmistuminen alkaa konkretisoitua.
  
  

Lisäksi parisuhde voi ja kukoistaa hyvin, se on loputon onnellisuuden lähteeni. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen niin kiitollinen siitä millainen suhteemme tällä hetkellä on ja kuinka hyvin me molemmat siinä voimme. En olisi voinut enempää toivoa. Saan rakkautta ja hellyyttä aivan saavikaupalla päivittäin, ihan vain olemalla oma idiootti itseni. Minulla on aivan käsittämättömän hyvä tuuri!

Suhteeni vanhempiinkin elää hyvässä vaiheessa. Äiti on voi paremmin kuin pitkään aikaan, oikeastaan vuosikausiin ja se, että alkoholin käytön vähennyttyä radikaalisti hänestä on kuoriutunut kaiken päihdepaskan alta se ihminen jonka muistan lapuudestani, on oikeastaan ihmeellistä. Joskus sitä nimittäin luulee, että on kuvitellut kaiken, eikä sellaista ihmistä ole ollut olemassakaan. Tietenkään muutoksen pysyvyydestä ei ole takeita, mutta tässä hetkessä kaikki on nyt erityisen hyvin ja se on pääasia.

Elämässäni on niin monta hyvää asiaa, että itseänikin tämä ihmetyttää. En voi muuta kuin olla nöyrästi kiitollinen kaikesta ja vihellellä iloisesti mennessäni.

Maalta kotiin

Kolme viikkoa on mennyt yllättävän nopeasti ja jo huomenna lähden maalta kaupunkiin. Kotiin. Rakas R tulee rautatieasemalle vastaan.

Aamut ovat olleet kylmiä ja auton ikkunat jäässä. Tuntuu eksoottiselta raaputella niitä jäähuurteesta, veli nauroi tänä aamuna koska kädessäni oli raapan sijaan soppakauha. Meinasin kävellä aamulla terveyskeskukseen se taskussani. Kaikki tuollainen jaksaa naurattaa ja toisaalta niin moni asia ihmetyttää. Olen jo kohtalaisen valmis palaamaan anonyymiksi Helsinkiin, paikkaan jossa ei kysellä kenes tyttöjä olet. Ei, se on miun setä. Toisaalta etelässä ei kukaan sano lääkäriä liäkärriksi, mikä on ihan hemmetin väritöntä ja ikävää.

Kaipaan kotiin, vaikka puut ovat täällä kauneimmillaan ja pitkän harjoittelupäivän jälkeen vastassa on mutkalle ilosta vääntyvä labbis sekä valmis ruoka. Äidillä on pidempi hyvä jakso ja hän touhuaa omia synttäreitään. On se sellainen iloinen ja optimistinen luonne mieletön voimavara huomaan kun katselen häntä. Emme ole riidelleet, paitsi kritisoidessani savolaisuutta tunnelma on alkanut kiristyä.

Olen huomannut, ettei esimerkiksi positiivisen palautteen ja kehujen antaminen kuulu tähän synnyinkulttuuriini. Jos onnistuu hyvin jossain asiassa, siitä ei pitäisi puhua, jottei kuulosta lesolta. Miksi valittaminen ja naapureiden asioista puhuminen sitten on muka parempi käytäntö? Saatuani eräästä isommasta kurssikokonaisuudesta vitosen tuuletin sitä täällä äidille hyvän numeron tuntuessa erityisen suloiselta siksi, että tiesin tätä seitsemästä kurssista koostuvan jakson numeron nousseen puhtaasti erään esseeni takia. Olin itsestäni hyvin ylpeä ja onnellinen siitä, että panostukseni oli noteerattu. Essee oli viime lukuvuoden työläimmältä tuntuva, kevään viimeinen palautettava tehtävä, jota tein vielä kesälomani alettua. Miten ristiriitaisesti äiti sanoikaan, että hyvä ja heti perään varoitti hehkuttamasta asiaa liikaa. Takana on ilmeisesti ajatus siitä, ettei ihmisen passaa tiedostaa onnistumisiaan liian hyvin, ettei vain ylpistyisi. Olen kritisoinut myös sitä, että savolaiseen kommunikointiin ei mielestäni liity hyvät kuuntelijan lahjat, vaan jokainen tuntuu vetävän omaa monologiaan. Toisten asiat kiinnostavat ja juoruilu maistuu, mutta keskustelutaidot lähenevät kuitenkin nollaa. Jokainen papattaa omasta asiastaan, eikä kysy mitä sinulle kuuluu. Tietynlaista kohteliaisuutta ei ole, mutta toisaalta meininki on kyllä leppoisan rentoa savon murteen sitä korostaessa. Elämä on maanläheistä ja ihmisistä tietää helposti sen millaisia ne ovat.

Kaipaan kotiin ja aion seurata sohvalta pilviä ja välttää menemästä suorituskeskeisyyteen mukaan. Ystävän työpaikalla työstressistä luennoimassa käynyt psykologi oli suositellut 80 prosentin työtehoa, mikä kuulostin parhaimmalta neuvolta aikoihin. Myös harjoitteluni ohjaaja kehotti olemaan itselleen armollinen, hän sanoi, ettei itseltään saa vaatia liikaa liian aikaisin. Niinpä. Ehkä sen tavoitetason asettaminen on se, mihin helposti kompastun. Taso pakenee koko ajan edeltäni. Olen hetken tyytyväisen onnellinen edistymiseeni ja nautin uuden oppimisesta, mutta sitten pitäisi jo edetä seuraavalle tasolle. Toisaalta vaatimusten sataessa niskaan on vaikea pysytellä itse suhteellisuudentajuisena. Kun muun maailman suhteellisuudentaju on pyörähtänyt pyllylleen, on vaikeaa pitää oma pää kirkkaana.

Aion myös jatkaa sen asian ihmettelyä, että mihin tässä elämässä on mieltä pyrkiä. Se ei ole uusi ajatus, mutta täällä verkkaisemman tahdin maailmassa mieleeni on usein noussut kuva ruuhka-ajan Helsingistä, kuinka ihmiset kiitävät kaduilla. Mihin kaikki oikein pyrkivät? Mikä meitä niin liikuttaa eteenpäin? Mitä me tavoittelemme niin kiivaasti? Entä jos kaikki hidastaisivat ja alkaisivat katsella tarkemmin ympärilleen? Olemme muihin eläimiin verrattuna kohtalaisen pöhköä porukkaa, niin moni asia johon paneudumme ja jossa näännytämme itsemme on turhaa. Ehkä se on sitä, etteivät muut eläimet tiedä sitä asiaa minkä näkemistä ihminen niin pelkää. Sen, miten vailla mieltä, järkeä ja merkitystä elämä on. Se voi lamauttaa kauhusta tai olla huiman vapauttavaa.

R:lla on paljon tavoitteita, osa työhön liittyviä ja osa vuorten valloittamiseen liittyviä. Minä olen siinä suhteessa erilainen, en halua valloittaa mitään, enkä edes koetella rajojani. Ei tunnu tarpeelliselta. Haluan tehdä mielenkiintoisia asioita ja kehittyä ihmisenä läpi elämäni, mutta se on kaikki sopivan epämääräistä ja laajaa. Oikeastaan sitten kun saan tämän ammatin, voisin tarkasti rajattujen tavoitteiden sijaan jatkaa vain elämän tutkimisella ja ihmisenä pikku hiljaa kehittymisellä. Ihmettely, avoimuus uusille asioille ja uteliaisuus vievät kuitenkin aina eteenpäin.

Tarinoita maalta

Teen harjoittelua muutaman viikon kaukana pääkaupunkiseudun hälinästä, savolaisissa maisemissa. Käyn ohjaajani kanssa pitkien matkojen päässä, korpitaipaleiden takana punaisten tupien mummojen ja pappojen luona hoitamassa haavoja, avanteita ja mittaamassa verenpaineita. Kyselemässä vointia ja kuuntelemassa kuulumisia. Katsomassa, että vieläkö 90-vuotias pärjää kotona.

Ajamme kapenevia hiekkateitä, pitkin ruskan sävyttämiä metsäreittejä ja punaiset tuvat sijaitsevat aamuauringossa kimmeltävien järvien rannoilla. Käymme paikoissa joista voisi tehdä elokuvia. Näistä ihmisistä, joista osa on nähnyt sodan ja joiden mieli on ikään sekä kokemuksiin nähden niin virkeä, positiivinen ja vahva. Näistä ihmisistä, joiden kotona eletään eri planeetalla ja eri aikakaudella.

Lapsuudenkotiini kuuluu hyvää ja koirani tervehtii onnellisena, kun herään pimeän aikaan aamulla. Aurinko nousee pian pellon takaa ja valaisee usvaisen maiseman. Tuntuu ihan mielettömältä olla työpaikalla kymmenessä minuutissa, ovelta ovelle autolla ajaen vailla ruuhkia ja muita ihmisiä. Olen unohtanut tämän, sen millaista täällä on. Olen kaupunkilainen, joka ihmettelee kuinka parkkeerausongelmia ei ole ja miten työteon henki on niin paljon leppoisampaa. Missä on kaikki hälinä, kiire ja vouhottavat ihmiset (ja ylipäätänsä kaikki ihmiset) ihmettelen paikallisessa terveyskeskuksessa. Päivystyskin vaikuttaa lintukodolta. Pääkaupunkiseudun sairaalat ovat niin kaoottisia ja se kaaos jää helposti päälle näyttäytyen sisäisen rauhan puutteena. Tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen, kaikki se meidän kehittelemämme kiire ja stressi siirtyvät toiselta toiselle. Ostan lounaaksi joka päivä kahviossa samana aamuna paistettuja, isoja täytettyjä sämpylöitä. Henkilökuntahinta on euron verran.

Tullessani kotiin äiti on tehnyt pullia ja mustikkapiiraan.

Tapaan tuttuja jatkuvasti. Niitä on lääkäreissä, asiakkaissa, kollegoissa, asiakkaiden luona olevissa vieraissa. Tuo on joskus ollut lääkärini, tuo hoiti minua pienenä ja olen nähnyt hänet viimeksi 20 vuotta sitten. Tuo asui meidän naapurissa joskus ja purin pienenä hänen minua paljon vanhempaa poikaansa käteen. Sen jälkeen olimme kavereita. Näen tuttuja apteekissa, kun haemme sieltä asiakkaiden lääkkeitä. Kylmät väreet juoksevat kehossani, kun ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen ajamme entiseni vanhempien talon ohi. Hän oli lukiorakkauteni. Muistan, kuinka teimme enkeleitä lumeen kävellessämme tätä tietä pimeinä talvi-iltoina silloin, kun olimme niin rakastuneita.

Jokaisessa paikassa on tarina, minun tai jonkun muun.

Onnellisia kaupunkihetkiä

Kävellessämme eilen illalla pitkin keskikaupunkia joogan jälkeen rentoutuneina ja miellyttävän energisinä ajattelin, että tämä on sitä onnea.

Toinen talutti polkupyöräänsä, jolla oli tullut suoraan töistä ja punaviinipullo oli toisen repussa. Hain kaupasta patongin, jota kannoin kädessäni kotiin saakka ja ajattelin taas, että tämä on sitä onnea. Viiniä, juustoa ja rakas. Tässä kaupungissa, tällä hetkellä.

Edessämme kulkevalta kolmen hengen aikuisseurueelta tipahti kadulle jokin käyntikortilta näyttävä ja yritin huutaa heidän peräänsä, he eivät meinanneet huomata niskan takana kovaan ääneen lausuttuja sanojani kovalta puheeltaan ja alkoholitilaltaan. Oma olotila oli niin suuresti heidän ulospäin näkyvän olotilansa vastakohta.

Tunsin olevani elossa, täysin hereillä ja elossa, valppaana ja silti rauhallinen. Myöhemmin ilotulitteiden äänet kumisivat kaupungin yllä, räiske kuului sisälle saakka. Emme kaivanneet ihmismassoihin, emme hälinään.

Kuvat kertovat

Koulu alkaa myöhemmin, aamulla on aikaa itselle. Viereisen talon katolta kuuluu kattotöiden ääniä, omasta rapusta poran surinaa ja ilman verhoja olevassa kodissamme kaikuu niin, että R:n aamupalan syönti kaikuu muistuttaen vähintään jotain suurremonttia sekin.

Kömmin sängystä siis aikaisemmin ja vilkuillessani aamupalan yhteydessä Facebookia en voi kuin hämmästellä sitä, miten eri tavalla ihmiset jakavat kokemuksiaan nyt FB:n myötä. Aikaisemmin en olisi edes tiennyt, että eräs tuttu on käynyt kiipeilemässä Borneon viidakoissa, mutta nyt minulla on edessäni siitä kuvallinen todistusaineisto, jossa hänen näyttää hikiseltä ja onnelliselta viidakossa tyttöystävineen. Pidän näistä kuvista, joissa ihmiset ovat hikisiä ja tukka likaisena, mutta onnistuvat näyttämään niin kauniilta siksi, että ovat autuaan onnellisen ja energisen näköisiä. Silmät säihkyvät, vaikka naama kiiltää. Se on todellista kauneutta, ei ne ammattivalokuvaajan napsimat poseerauskuvat, joita myös näkee. Katselen myös tuttuni ottamia kuvia joistain häistä, enkä tunne Pariisissa kuvattua hääparia. Hekin näyttävät onnellisilta, selaan kuvat nopeasti läpi ja ilahdun pelkästään hymyilevien kasvojen näkemisestä. Hyvin tavallisen näköisiä ihmisiä, todennäköisesti amerikkalaisia ja onnellinen ilme kakun kehystämillä kasvoilla.

Ystävä harmitteli, ettei ollut palkannut ammattivalokuvaajaa häihinsä, sillä tuhansien otettujen kuvien joukosta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sitä oikeaa kuvaa kiitoskortteihin. Lohdutin, ettei täydellisillä kuvilla nyt ole niin suurta merkitystä, mutta ymmärrän kyllä hänen näkökulmansa. Tuntuisi se mukavalta lähettää eteenpäin sellainen kortti, jonka kuvaan on tyytyväinen. Ajatukseni lähtivät hieman sivuraiteille ja pohdin sitä, miten FB ja ylipäätänsä digikuvien jakaminen netissä on muuttanut suhdettamme kuvattaviin tilanteisiin. Nouseeko rima millaisia kuvia FB:n laittaa, kun tuttavapiirin harrastelijavalokuvaajat lataavat näytille mielettömän hienoja otoksia ja kesähäissä ammattivalokuvaajan ikuistaman kuvat kilpailevat pikkukameralla otettujen näpsylomakuvien kanssa? Kun kaverillani on vain jumalaisen kauniita kuvia itsestään netissä, kehtaanko enää omaa hikistä lomakuvaani sinne laittaa? Lisäksi usein näytän vähemmän energiseltä, silmäni ovat puoliunessa ja nettiin ladatut onnistuneet kuvat ovat siten vain huijausta. Ehkä se on muillakin näin, vaikka toisaalta toisia ihmisiä kamera rakastaakin paljon suuremmalla sydämellä kuin toisia.

FB:ssa riehuu myös vaivabuumi ja melkein joka viikko joku on laittanut uusia vauvakuvia omasta kääryleestään. Hihittelen hassuille ja huokailen kauniille, ja tätä saan tehdä usein. Olen kokenut myös valaistuksen hetkiä, pieniä ahaa-elämyksiä siitä miksi sekin tuttava tuntui silloin talvella halatessa hieman paksulta, vaikka on aina ollut aika hoikkeliini. FB:n laitoskuvat paljastavat salaisuuden. Kaikessa uteliaisuudessnai en kuitenkaan koskaan muista epäillä raskautta, ehkä siksi että se tuntuu itsestä niin epäajankohtaiselta ja epämielenkiintoiselta, etten vain muista edes sen mahdollisuutta muiden samanikäisten kohdalla.

Hikikuvat voivat siis olla jumalaisen kauniita, mutta seuraava pohtimisen paikka on se, mitä kuvia ylipäätänsä lataan kaverikirjaan. Laittaisinko minä ja vauva -kuvia? Todennäköisesti, vaikka aika intiimillä alueella siinä liikutaankin. Mutta todennäköisesti laittaisin, kuten niin moni muukin vauvahurmassaan. Lataan kaverikirjaan onnistuneimmat lomakuvat, mutta en välttämättä halua laittaa sinne kuvia kavereista istumassa iltaa kotonamme, sillä koti tuntuu niin intiimiltä ympäristöltä. Voisin pyytää jokaisen FB-kaverin käymään kotonamme, mutten halua laittaa kuvia meiltä jakeluun. Hassua, missä nämä rajat kullakin kulkevat. Toisaalta moni ahkerimmista kuvien lataajista ei ehkä pystyisi kuvittelemaan avointa blogipäiväkirjaa.

Kavereiden ja niiden tuntemattomienkin kuvien katseleminen joskus ärsyttää, kun itsellä ei tapahdu mitää ja muilla kyllä, ja siitä syntyy ulkopuolisuuden tunne, mutta yleensä kuvien katselusta syntyvä tunne on positiivinen. Olen osa tätä ihmisyhteisöä, vaikken kaikkia edes tunne.

Ilon aiheet

Pidän syksystä. Se saa pihapuun kahisemaan tuulessa ja kotiin on ihanaa käpertyä. En tiennyt tänää pitäisinkö sateenvarjoa auki vai kiinni, joten annoin pienenpienten pisaroiden kastella kotimatkalla. Hurmaavia pisaroita. Eilen tein omenapiirakkaa sekä tarjoilin lihapullia tomaattikastikkeella, R näytti niin onnelliselta ja halasi miljoonasti. Lihapullat olivat kyllä mielettömän hyviä ja salaisuus piili hyvän perusreseptin lisäksi hyvässä jauhelihassa.

Eikö olekin jännää, miten rakkauden voi nähdä niin selvästi toisen silmistä? (Edellisten suhteiden aikana tunsin kauhua silloin, kun se katse silmissä himmeni ja harveni. Silloin tiesi olevansa väärällä raiteella.) Nyt puoli vuotta hänen maahan paluunsa jälkeen olemme vain niin tyytyväisiä toisiimme ja yhdessäoloon, hyväksyvä ja hellä lämpö säteilee välillämme. Vaikka jätinkin hänet sunnuntaina yksin kahvilaan suutahtaessani oikein kunnolla ja kävellessäni yksin tuulta vasten kotiin, ovat riidat ja kahinat vain tilapäisiä hetkiä, jotka menevät kyllä ohi. Yleensä niiden jälkeen seuraa rakentavia ja ymmärtäviä sanoja, kovien kulmien pehmentymistä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on tämä ihminen elämässäni, joka rakastaa, kunnioittaa ja haluaa ymmärtää. Ostettuamme sunnuntaina verhot ja seisoessamme liukuportaissa minun hassutellessani ylemmältä portaalta hellästi jotain epävakavaa hänen selkänsä yli totesin, että yhteisen kodin laittaminen sekä siihen liittyvien päätösten tekeminen sulassa harmoniassa saa sydämeni helläksi. Hur hur. R kun epäili, että se oli ostoksilla käynnin huumaa, mikä saa naisen villiksi. Ei se sitä ollut, vaan yhdessä saumattomasti, mutta kuitenkin yksilöinä toimimisen iloa.

Olen yllättävän nopeasti taas sopeutunut opiskeluun, kaksi päivää ja hups, olen taas opiskelijamoodissa työssäkävijän sijaan. Tuntui hyvältä nähdä ystäviä koulussa, antaa naurun kuplia, vaikka kaikki se oli tuntui vielä hetki sitten ahdistavalta ajatukselta. Sen vuoksi en ole pitänyt ahdistuspäiväkirjaa enkä kokeillut kuin kerran taputteluterapiaa siitä kirjasta. Taputtelujutussa voi olla perää, mutta kärsivällisyyteni ei nyt tällä erää kuitenkaan riitä siihen perehtymiseen. Ehkä kaikista tärkeintä olisi lisätä hieman Pilatesta päiviini, sillä koko ylävartaloni on mennyt tavallista pahempaa jumiin. Ikuisen niskahartiajännittäjän jännitys on levinnyt alaspäin rinnan ja selän aluella. Luin yllättävästä lähteestä, Talouselämästä, kuinka viisi minuuttia jumppaa toimisi. Sitä minun pitäisi ihan oikeasti kokeilla, eikä vain kokeilla vaan ottaa tavaksi. Se ei vain ole niin helppoa ei se uusien tapojen omaksuminen. Jumissa olemiseenkin kun tottuu vuosien myötä ja muut tavat olla unohtuvat.

Hyvä ystäviä tulee tällä viikolla kaksi kappalein kylään ja varasin tänään taloyhtiön saunan eräälle illalle ensiviikoksi, jolloin lauteilla istuvat opiskeluystäväni. Sain tänään työpaikan, joten voin käydä töissä joskus joitain irtonaisia päiviä. Tässähän on paljon aihetta iloon!

Sattuma vie kohti uusia tapoja käsitellä ahdistusta

Kirjoittaessani aikaisemmin huolista tunsin stressin vähenevän ja julkaistessani tekstin oloni oli huomattavasti kevyempi. Koko homma hieman huvitti ja olin valmis tarttumaan muihin asioihin. Sinne jäivät, ainakin sillä erää, ne mokomat mietteet jotka vievät energiani. Pidän muuten huumorintajustani joka taipuu hyvin mustaan huumoriin. Voin vedet silmissä nauraa jollekin kokemalleni hyvin kamalalle tai vain muuten vain ällölle jutulle, jos mielentila naksahtaa oikeille raiteille.

Selailen aina silloin tällöin Daniel Golemanin kirjaa Tunneäly, koska sama teksti voi aueta myöhemmin aivan uudella tavalla. Jos käydessäni nukkumaan en lue jotain lehteä tai kirjaa, saatan ottaa kirjahyllystä jonkin tutun kirjan ja aukaista sen vain jostain kohdasta. Niin tein nytkin ja sillä metodilla sain juuri kaipaamaani apua. Goleman kirjoittaa sivulla 223: " ...joka on lukuisilla kokeilla osoittanut, että koehenkilöiden terveydentila paranee, jos nämä saavat puhua asioista, jotka näitä eniten vaivaavat. Hänen menetelmänsä on nerokkan yksinkertainen: hän pyytää ihmisiä kirjoittamaan viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia päivittäin, suunnilleen viiden päivän ajan aiheena esim elämäni järkyttävin kokemus tai jokin tuolla hetkellä vaivaava huoli. -- Näiden vaikutus on hämmästyttävä: immuunijärjestelmän toiminta tehotuu, lääkärillä käynnit seuraavan puolen vuoden aikana harvenevat, sairauslomapäivien määrä vähenee ja jopa maksan entsyymien toiminta vilkastuu. Ja mikä merkittävintä, ne, jotka näyttivät kärsivän ahdistavista tunteista, hyötyivät hoidosta eniten. Terveellisin tapa purkaa kielteisiä tunteita näyttäisi olevan vahva surun, ahdistuksen tai vihan ilmaiseminen, jota seuraa muutamana seuraavana päivänä kerrottu tarina, yritys löytää järkeä tai tarkoitusta ahdingosta."

Olin tiennyt tämän aikaisemminkin, mutta joskus tarvitsen oikealla hetkellä tulevan muistutuksen jostain tutuhkosta asiasta. Tieto menee uudella tavalla käsittelyyn, kun se osuu kohdalla juuri oikealla hetkellä. Epäilemättä olen lukenut tästä aiheesta kognitiivista psykologiaa käsittelevistä kirjoista, sillä ajatus huolipäiväkirjan tyylisestä tavasta purkaa mielen paakkuja tuntuu niin tutulta. Aion siis ottaa avukseni kirjasen, johon raapustan huoleni ylös ja katsotaan, auttaako se.

Myymisen ja ostamisen ilot

Ilostuin suuresti eilen, minä mahtava myyntitykki! Sain naputeltua nettiin pitkällisen tuumimisoperaation jälkeen muutaman tavaran myyntiin ja vartin sisällä ensimmäinen tuote olikin jo ostettu. Olin lievästi sanottuna tohkeissani.

Hassua kyllä, se ei ollut alunperin ihkaoma lasinen esineeni, vaan kotimme edellisen asukkaan asuntoon jättämä esine. Hän siis jätti meille kaikkea kummallista, esineitä, jotka löytyivät siivotessani asuntoa ennen muuttoa. Mittanauhan, kattovalaisimen, kupunsa hukannen pöytävalaisimen, kasan käyntikortteja jne. Etenkin käyntikortteja oli mielenkiintoista tutkailla, kaikkia niitä pienyrittäjiä, joiden olemassaolosta en ollut ollenkaan tietoinen. Enkä sellaisista ammateistakaan.

Joitain vaatteita aion viedä tänään kierrätykseen, jotta vihdoin ja viimein saisin ne pari laatikkoa pois sängyn vierestä.

Kierrättäminen on jollain tapaa mieltä piristävää ja vastaavasti löytöjen tekeminen on myös äärimmäisen hauskaa. En omista Uffilta ostettuja vaatteita, vaan olen saanut niitä lähinnä ystäviltä ja tutuilta mm vaatteidenvaihtajaisten yhteydessä. Paras tarina on mustalla villakankaisella takilla, jota käytän alkusyksystä. Takki on ystäväni puolison eksän jälkeensä jättämä ja sopii minulle kuin valettu. Ystävä antoi sen joskus kyllästyttyään miehen asunnossa tämän eksälle kuuluviin tavaroihin, joita entinen ei ollut tullut hakemaan pois. Ystävä, joka on muotitietoinen ja jonka kaapit pursuavat uusia vaatteita hämmästelee minun vieläkin käyttäessäni samaa vanhaa takkia. No, se on hyvä takki ja olen kiintynyt siihen! Tarinakin on maino ja voi olla, että olen sen jo joskus ehtinyt kertoa.

Ainut ja paras kirpparilöytöni tänä kesänä olivat punaruskeat saappaat, jotka löysin viidellä eurolla kirppikseltä. Olin haaveillut tällaisista saappaista, mutta koska pidän laadusta, en uskonut varallisuuteni riittävän saapasostoksiin tänä syksynä. Mutta viisi euroa ei ollut paljon! Nämä ihanuudet pitää viedä suutarille, mutta senkin ajattelin tehdä käydessäni Savossa siinä toivossa, että suutaripalvelut olisivat edullisempia. Jos nyt muistan kaapata ne mukaani. Korot ovat korkeammat mihin olen tottunut, joten se vähän hirvittää. Olen tullut hirvittävän mukavuudenhaluiseksi näissä asioissa ja itkiessäni kivusta viime joulukuussa vesisateen kostuttamissa vuorittomissa nahkakengissäni en ole sellaisilla talvella kulkenut. Kipua aiheutti kylmyyden ja kosteuden aiheuttaman yhteisvaikutus ylipitkissä ukkovarpaissani, jotka ovat vanhemmiten tulleet varsin herkiksi vilulle kuin vanhat kärttyiset akat. Punaruskeasaappaisiin onneksi mahtuu villasukat, koko 40 on aavistukset liian iso, joten toivoa varpaillani siis on.