Eräänä kauniina päivänä

Olin aamulla 6:45 suihkussa, unenpöpperöisenä pesemässä hiuksiani pää alaspäin, vettä valuvana ja juuri hoitoainetta käteeni laittaneena, kun kuulin puhelimen hälytysäänen. Jotenkin sen heikko ääni kantoi korviini käytävän päähän ja kylpyhuoneen oven toiselle puolen. Aamutakki tiukemmin kiinni, vettä hiuksista puhelimeenkin valuen säntäsin huoneeseeni ja mieshän se siellä minua tavoitteli. Oma kulta soitteli kertoakseen kuulumiset ja ennen kaikkea sen, että rakastaa, ikävöi ja kaikin puolin malttamattomana odottelee maagista päivää 1.6., jolloin näemme jälleen. Voiko päivä paremmin alkaa!

Töissä oli 8:30 aivan hipihiljaista, toimiston 7. kerroksen käytävät vielä pimeinä ja ketään ei näkynyt missään. Jotenkin tykkään siitä fiiliksestä niin - voi avata koneen aivan rauhassa ja hakea kahvia jonkun valmiiksi keittämästä pannusta. Vaikka tunnelmat olivat aamulla näinkin hyvät, kroppani ei tuntunut olevan asioista samaa mieltä kanssani ja stressi kuristeli rintakehän ympärillä.

Töistä 11:30 kouluun, jossa meinasin tukehtua turhautuneisuuteen kuumassa ja täyteen ahdetussa atk-luokassa, kunnes viimein neljältä pääsin aurinkoon ja kävelymatkan varrelle jäävän puiston rauhoittavaan suojaan. Tämä puisto Tapiolassa on parhaimmillaan aamulla, kun on hieman kosteaa ja viileää auringon kuitenkin paistaessa ja lintujen konsertoidessa. Parhaita ovat puistossa olevat koirat, maan ja ruohon tuoksut, luonnon valot ja värit aamulla, lupaus lämmöstä. Jo pidempään paikoillaan ollut asutus ja keski-ikään ehtineet puut, suorarunkoiset männyt. Kaikki vielä heräilee, availee silmiään ja on seesteistä aivan eri tavalla kuin keskipäivän kovemmassa valossa.

Iltaa kohden keho alkaa rauhoittua, asettua oikeille raiteille. Billie Holiday soi vaimeana taustalla, keskittyminen on kohdennettuna maanantain lääkehoidon tenttikirjoihin, ainakin osittain. Teen parhaani, ja sen on riitettävä. Ylivoimaiseksi käyvä stressi kun on ikävä vieras ja sen kanssa en haluaisi liikaa yhdessä hengailla.