Ikävästä syntyneitä sanoja

Kaipaan kauheasti jotakin ja kaikkea. Intohimoa, romantiikkaa, ihoa. Vaikka olin aika väsykkeessä, kun tulin kotiin tänään koulusta, ei itselle luvatuksi tulleista päiväunista tullut mitään. Kevät tuntuu aina uudelta mahdollisuudelta ja se saa levottomaksi. Levottomaksi saa tosin myös ihan fyysisen läheisyyden kaipuu. Ikävöin miehen tuoksua ja sänkeä ja ihoa ja sitä ihanaa tapaa, miten hän halaa usein, koskettaa, huomioi, kävelee kanssani käsi kädessä, silittää, avaa aina ovia ja laittaa takin päälleni. Sitä aina ihmettelen hänessä, miten niin fiksu ja komea mies on onnistunut pysymään niin vaatimattomana. Ihailen häntä häpeilemättömästi, sillä hänessä vaan on niin paljon hyviä ominaisuuksia! Siinä on aika paljon syitä sinnitellä kaukosuhteessa ja odottaa kärsivällisesti toisilla mantereille elämisen loppuvan.

Emme ole koskaan asuneet yhdessä täällä Suomessa, ja mietin miltähän se tuntuu? Samalta kuin Kaliforniassa? Luulen, että alkukankeuksien jälkeen elämästämme muodostuu paljon paremmaksi kuin silloin Kaliforniassa, sillä täällä myös minulla on oma elämä parisuhteen lisäksi ja kokonaisuus on silloin huomattavasti tasapainoisempi ja rikkaampi. Tuntuu hassulta kaivata sitä, että näen miehen tavaroiden omieni vieressä, samassa kaapissa, samoilla hyllyillä. Vaikka hän olisi työmatkalla Timbuktussa, ne tavarat kertoisivat hänen kuitenkin palaavan.

Kaipaan hänen ärsyttäviä tapojakin, sitä miten hän heittää työmatkalta ja töistä tultuaan lentomatkalaukun, läppärilaukun ja takin kaikkineen eteiseen ja tuoleille. Miten kompastun niihin vielä aamullakin. Kaipaan myös sitä, miltä hän näyttää istuessaan tietokoneen ääressä kotioloissa, bokserit jalassa jossain epäergonomisessa asennossa 100% keskittyneenä jonkin tärkeän meilin lukemiseen vielä ennen nukkumaan menoa. Kaipaan sitä, miten sulkiessaan työkoneen hän ei enää seuraavaa ajatusta uhraa työlle, vaan on melkein heti rennosti omassa yksityiselämässään. Kaipaan sitä, miten hän kuuntelee paremmin ja kärsivällisemmin kuin kukaan muu ja nauraa aina jutuilleni, vaikka itsestäni ne olisivat jo ala-arvoisen pöhköjä. Katsokaas kun tämän hillityn kuoren alla olen oikeasti aika hölmö hassuttelija ja mies pitää siitä. Se tuntuu ihmeelliseltä, hän pitää siitä millainen minä olen ollessani täysin avoin ja auki! Sen ajatteleminen saa minut vieläkin huumaantumaan. Kaipaan myös sitä, millainen katse hänellä on silmissään, kuinka hänen silmistään on vaikea löytää pahansuopaisuutta ja miten usein sieltä näkyy välittämistä ja hyväksyntää. Kuinka ne alkavat säihkymään innostuksesta puhuessamme matkoista ja seikkailuista, kaikista elämän ihmeellisistä mahdollisuuksista.

Oikeastaan jo ennen hänen tapaamistaan tiesin, että kumppanini tulee olemaan Suomen ulkopuolelle jotenkin kallellaan, mutta ihan tällaista maailmankansalaista en osannut elämääni odottaa. Hänellähän on kaksoiskansalaisuus ja hän on käynyt syntymässä vielä kolmannessa maassa. Toisaalta hän on niin suomalainen käyttäessään suomen kieltä, rauhallinen, kuunteleva ja käyttäen sanoja vain todellisen tarpeen mukaan. Jos hän sanoo jotain, hän todellakin tarkoittaa sanomaansa. Meitä yhdistää se, että olemme molemmat surkeita pelureita, sellaiseen kai liian mukavuudenhaluisia ja suoraviivaisuudesta tykkääviä. Hänellä on aika toisenlaiset lähtökohdat kuin minulla, Savossa järven rannalla pyöröhirsimökissä lapsuutensa viettäneellä ja sitten toisaalta taas ei. Kummankin vanhemmat (kun sano vanhemmat, tarkoitan omalla kohdallani aina vain äitiä) ovat antaneet sellaisen käsityksen elämästä, että siitä voi todellakin muokata haluamansa kaltaisen. Että omaa ääntään pitää kuunnella ja tavoitella sisältä kumpuavia asioita ennakkoluulottomasti. Se, että elämässä on kaikki ovet avoimia on aika hieno lapsuudenkodin perintö.

Äiti on muutenkin antanut pitkälle myöhempään elämääni yltäviä arvoja ja asenteita, sitä miten muita ihmisiä pitää kohdella ja mitkä asiat elämässä ovat oikeasti merkittäviä. Ei status, ei raha, ei mikään sellainen. Tärkeintä on löytää oma polkunsa ja pysyä totuudenmukaisena itselleen sekä kohdella muita ihmisiä hyvin. Lapsuudenkotiemme perintö on humaani ja varmaan me kummatkin yksilöinä olemme vielä jatkojalostaneet joitain kohtia. Tiedättekö, siksi äitini kohtalo on niin järkyttävä minun ja hänen lähipiirinsä mielestä, sillä hän on ollut ja on selvempinä aikoina edelleen vaikuttava ihminen.

Tulin eilen töistä vasta kymmenen maissa ja puhuin äidin kanssa ihanan puhelun. Loppuun hän toivotti minulle sinisiä unia. Edelleenkin minulle tulee hyvin liikuttunut olo tuota ajatellessani. Se välillämme oleva välittämisen määrä, sehän se aina tekee kaikesta niin tuskallista. Hyvinä päivinä hän vakuuttaa päättäväisesti elävänsä ainakin 90-vuotiaaksi, ihan vaikka vain päästäkseen nostamaan tienaamiaan eläkevaroja (ekonomin aivot sitten aina raksuttavat tietyllä tavalla) ja huonoina päivinä hän valmistelee kuolemaansa jakamalla perintöjä, tosin alkoholin sumentamin aivoin todella kaoottisen epäloogisella tavalla. Fyysisen kunnon rappeutumisen sijasta surullisinta on nähdä äiti muuttuneena, surullisena ja yksinäisenä, mutta onneksi myös hyviä hetkiä on paljon. On hyviä puheluita, hänen luonaan käy paljon hänen normaalit juomatavat omaavia ystäviä ja äidin myönteinen elämänasenne nitistää vaikka minkälaiset tummat pilvet. Toivon, että olen sanut edes osan siitä etteenpäin sano mummo hangessa -asenteesta.

Niin, täällä kaivataan ja paljon, jotain ja kaikkea. Miestä, joka on muualla monen aikavyöhykkeen takana ja äitiä, joka pysyy aina äitinä, vaikka mitä.