Irti, vapaaksi

Ihan zombiepäivä, stressi kuluttaa pattereita. Ahdistaa, väsyttää, olo on ärtyisä. Leikin hyväntuulista.

Nukuin ihan hemmetin huonosti viime yön ja unet olivat intohimoisia seikkailuja täynnä. Sinällään ihan kivoja, mutta aivot eivät tunnu levänneen siinä tunnekarusellissa. Pöllähdin aamun tunneille pää aivan jumissa intohimoisten ja toiminnan täytteisten unien jäljiltä ihan toisentyyppiselle tunnille asennoituneena, ja eipä meinannut tulla mitään verinäytteiden ottamisesta. Onneksi parini toimi hyvän varmana ja rauhoittavana vastavoimana. Ärsyttää oma säätäminen ja hajamielisyys, se kun ei ole oikein tilanteen tasalla.

Opiskelun, töissä käymisen ja etäsuhteen yhteisvaikutuksen pystyisin pitämään, jäsentämään ja itse säätelemään. Mutta sitten on niitä lähimmäisiä, joiden pelkkä ajattelu tuntuu litistävänä voimana päällä, ahdistaa, painostaa, hiertää kengässä niin hemmetisti. Tulee huono olo, levoton, pelkään puhelimen soivan ja kuulevani äidin äänen. Siksi pidän sitä nykyään niin mielelläni äänettömällä, voin ainakin säädellä sitä milloin hän pääsee tunkeutumaan maailmaani epäsuorin vaatimuksin. Toimin hänen tunteidensa kaatopaikkana. Sanon, etten halua kuulla mitään hänelle pakkomielteeksi käyneistä raha-asioista ja perinnönjaoista, mutta hän kertoo silti. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Pakkomielteisesti, samaa rataa, vähän vain kaistoja vaihdelleen.

Haluan työntää hänet vain pois pois, vaikka samaan aikaan haluan hänet aivan lähelleni, äidikseni. Ristiriitaista. Sieltä tulee sata erilaista mielialaa kannateltavakseni, sata erilaista ongelmaa. Pelkään niin kaiken levähtävän käsiin, kuin kannattelemani vedellä täytetyn ilmapallon viimein lipsahtavan ja läsähtävän. En oikeastaan saa itseäni ymmärtämään vapauttani, sitä etten ole vastuussa heistä enkä voi kontrolloida tapahtumia, vaikka haluaisinkin. En ymmärrä sitä, vaan tunnen vain sen, miten minut on pienestä saakka sitoutettu tähän rooliin. Uskouduttu, luotettu, tukeuduttu. Miten minä olen pienenä mennyt isän raivokohtauksen eteen, pelastamaan. Minun ei anneta unohtaa sitä roolia, kun puhelin soi useita kertoja päivässä eikä silloinkaan, kun se ei soi. Hiljaisuus kumisee kuolemaa. Tunnen olevani loukossa, josta ei ole pakoreittiä. Olen aina heidän tyttärensä, sitoutettu vereen ja maahan, saatanan Saimaan rantoihin.

Tiedän sen hetken, kun tämä tyttärenä oleminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Sinä päivänä, viikko kai sitten, kun sain hätäisen puhelun. Kiertotietä pitkin kuulin isän kuristaneen äitiä. Tuosta noin vaan, valtion hoivista päivän lomalla ollessaan. Miten oksettavaa, miten oksettava hätä. Miten oksettavaa, että raavas mies pahoinpitelee naista, jonka hauraus on jo kuin paperia, vaikka vielä viisitoista vuotta sitten muistan äidin kipparikallen hauiksen ja jäntevän vartalon. Äiti tukeutui taas minuun, vähensi juomistaa ja ryhdistäytyi, tsemppasi. Otti selviytyjän asenteensa käyttöön ja päätti hakea lähestymiskieltoa, kunnes taas halusi unohtaa ja uppoutua epärealistiseen maailmaansa. En viitsi edes kysyä, sillä saisin kysymykseeni useita erilaisia vastauksia. Antaa olla, läsähtää.

En halua välittää, en jaksa. En jaksa ajatella äitiä, enkä koko kevättalven mukavia puheluita minulle yksinäisyyttään soitellutta isää. En jaksa vihata häntä, mutten halua häntä elämäänikään. Toivon, ettei heitä olisi, että olisin oikeasti vapaa.