Isästä sekä muuta sekalaista

Kaksi peräkkäistä, mutta niin erilaista päivää. Olin maanantaina aivan lopussa, tyhjiin puristettu, kun raahauduin töistä kotiin ja tänään olen nauranut, hymyillyt, vitsaillut, höpissyt, touhunnut ja vähän puurtanutkin. Olin tänäänkin töissä koko päivän ja valmistellut erästä tapahtumaa muiden mukana. Sain rakonkin sormeen leikatessani esitettä sadan kappaleen verran - en edes tiennyt, että rakon käteen saaminen on mahdollista toimistohommissa! No, todistetusti on mahdollista.

Siinä saksiessani mietin, mitä sanoisin isälle kun hän seuraavan kerran soittaisi. Uneksin yöllä lakanat hiestä märäksi painiskellessani isä-aiheen kanssa, varmaankin siitä syystä, että hän oli yrittänyt soittaa edellisenä iltana ja osasin odottaa hänen soittavan seuraavana päivänä. Oikeastaan tiesin, mitä sanoisin, mutta halusin silti ajatella asiaa rauhassa tarkemmin. Kun hän soitti, hän kysyi missä asun, missä hotellissa asuimme miehen ollessa täällä talvella ja missä mies asuu tällä hetkellä. Näihin kaikkiin kysymyksiin olen vastannut monen monta kertaa kuluneen talven aikana, joten kyllä hänen kuuluisi näihin vastaukset tietää. Sivun mennen sanoen, kyllästyttää tuollainen ulkoisten seikkojen korostaminen. Isälle on niin tärkeää se, että poikaystäväni palkka on hyvä. Vau. Sehän elämässä olikin se tärkein pointti. No, nämä ovat vain asioita, joista hänen on helppoa ja luonnollista puhua. Omaisuus, materia ja raha - elämän pyhä kolmio. Ulkopuoliselle ei ehkä käy selväksi, mitä hän sanoillaan tarkoitti, mutta minä kyllä osaan tulkita isän raha ja status on tärkeintä -kieltä. Se on vähän sukuvika nimittäin, tuo materiaan ja statukseen päin kallellaan oleminen.

Keskeytin hänen kysymyksensä ja sanoin, etten voi hyväksyä sitä, miten hän kohtelee äitiä sekä veljeäni. Hän yritti kieltää kuristaneensa äitiä ja yritti väittää arvostavansa veljeni apua, mikä on ihan täyttä hevonkukkua. Hänen käytöksensä kertoo täysin toista tarinaansa, ja niinpä isä sitten lopettikin puhelun lyhyeen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän vähään aikaa yritä esittää läheistä kanssani soittelemalla "kuulumisia". En vain halua osallistua sellaiseen valheellisen suhteen ylläpitoon, vaikka toisaalta en halua täydellistä välirikkoakaan. Mitä ihmeen iloa siitä nyt olisi, joutuisin vain koko ajan aktiivisesti ajattelemaan, että muista nyt olla vihainen ja välirikossa. Ei kiitos, en halua sellaista taakkaa kannettavakseni. Välimme voivat olla asialliset, mutta enempää en elämääni kaipaa. Ei hän voi kuvitella, että ensin käytyään vähän kuristamassa äitiä ja sitten sekoiltuaan vähän veljeni luona hän voisi olla kuin mitään ikävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan (puhumattakaan tietysti kaikista muista kerroista)! Niinhän hän on kyllä yrittänytkin niin pitkään kuin muistini kantaa, olla kuin hän ei olisi syyllistynyt koskaan mihinkään ikävään. Muut ovat vain pilanneet hänen elämänsä, nih.

Tämä asia ei ole mitenkään mustannut päivääni, olen nyt taas löytänyt vanhan tasapainon ilon ja surun kesken, että ne kaksi todellakin kulkevat rinnakkain.En siis tarvitsekaan sitä Dr. Philiä. Toinen ei sulje toista pois. Saan kohtalaisen usein kommentteja siitä, että olen aina iloinen ja hyväntuulinen, viimeksi tänään (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta varmaankin olen hymyileväisempi kuin ihmiset keskimäärin). Itse koen surun olevan myös keskeinen elementti elämässäni, aina tuossa ihon alla ja se välillä hämmentää, miten erilailla muut voivat asian tulkita. Ehkä välillä maskeeraan surun piiloon ilolla, sekin on varmaan osittain totta, mutta toisten on vaikea sitä havaita. Sitä, miten surun syvyys on tuossa kaiken alla, välillä syvempänä ja välillä helpompana, melkein läpikuultavana henkäyksenä. En kuitenkaan koe olevani epäaito, valehtelevani itselleni enkä muillekaan, en missään tapauksessa. Elämä vaan on sellaista, ei sitä voi jatkuvasti sydänjuuriaan myöten surra ja sinisessä melankoliassa velloa.

Ensimmäisen kerran muuten aloin ymmärtää tulevani havaituksi iloisena tyyppinä ollessani riparilla, jossa kaikki saivat kirjoittaa anonyymisti positiivisia kommentteja muista riparilla olijasta. A4:seni oli täynnä kommentteja: aina iloinen, hymyileväinen, nauravainen jne. Muistan sen todella hyvin, sillä aluksi tuntui, että paperilla olevat asiat kertoivat jostain toisesta ihmisestä, ei minusta ainakaan! Vieläkään en ole ihan sinut tämän asian kanssa. Kuvittelin olevani tosi surumielinen ja sitä varmaankin olin (ja olen), sisäisesti ja enemmän yksin ollessani. Ehkäpä toiset ihmiset vain saavat minut hyvälle tuulelle, ovat se syy miksi täällä olossa on jotain järkeä.

Päivässäni on ollut vaikka kuinka paljon kaikkea kivaa ja hymyn arvoista, sekä myös hämmästyttäviä yksityiskohtiakin (kuten esimerkiksi se, että törmäsin erääseen bloggaajaan töissä ollesani, ihan vaan viattomasti kahvipannun edessä. Aika odottamatonta.) Ilon aihetta on ollut siinä, kuinka onnistuin keplottelemaan itselleni hyvän harjoittelupaikan marraskuuksi. Tuohon voi vain todeta, että jee jee jee!