Lähestyvästä harjoittelusta

Maanantaina alkaa harjoittelu dementiaosastolla. Verratessani ennakkoasennoitumistani muihin huomaan olevani hivenen rennompi ja luottavaisempi siihen, että käytännön järjestelyt menevät omalla painollaan. Tuntuu, että moni on luonut päässään jo valmiin mallin siitä, miten omassa harjoittelupaikassa tulee ties minkälaisia vaikeuksia liittyen työvuorojen järjestämisestä ihmissuhdepuoleen. Omat odotukseni ovat kaiken kaikkiaan myönteiset, en odota ohjaajani olevan hirviö, enkä odota tulevani opiskelijan roolissani kaltoinkohdelluksi. Tulevassa harjoittelupaikassani niin hoitohenkilökunta kuin potilaatkin ovat yhtä ihmisiä kuin kaikki muutkin, ja ainahan joukkoon mahtuu jokunen hieman ikävämpi tyyppi, jonka kanssa yhteistyö on nihkeämpää.

Se on vaan oikeasti jännä huomata, miten monella on sellainen valmis hierarkkinen malli päässään, jossa itse on kärjistetysti pieni surkea, jonka pitää taistella raivokkaasti saadakseen edes hitusen oikeutta. Ehkä itselläni on helpompaa johtuen myönteisistä työelämäkokemuksista sekä siksi, että ajattelen olevani muiden ihmisten kanssa tasavertainen. Niin työelämässä kuin koulumaailmassa on oma rakenteensa, ihmisillä omat roolinsa ja tehtävänsä yhteisössä, joissa joku on siivooja ja joku esimies, mutta ihmisiä kaikki yhtä lailla. On jotenkin turhauttavaa nähdä, miten osa ihmisistä alentaa itsensä vapaaehtoisesti, vaikka taustalta löytyy varmasti ymmärrettäviä syitä tällaiseen asennoitumiseen. Olisi niin ihanaa saada heidän näkemään itsensä tasavertaisina toimijoina! Joistakin ihmisistä näkee aika selvästi, miten auktoriteetit aiheuttavat automaattisesti vastarintaa ja oman kokemukseni pohjalta olen huomannut, että esimiehistä puhutaan heidän poissaollessaan tietyllä tavalla vain siksi, että he sattuvat olemaan tietyssä asemassa. Esimiehenä oleminen olisi varmaan kummallista, sillä sitä olisi melkein väistämättä vetämänsä ryhmän ulkopuolella, vaikka yksilöihin pystyisikin luomaan erityyppisiä suhteita ystävyydestä tavalliseen työtoveruuteen.

Jännitän ja stressaan yleensä kaikkea uutta, tätäkin ensimmäistä harjoittelua olen ahdistellut ennakkoon syksystä saakka. En edelleenkään osaa vaihtaa edes vaippoja tai pestä ketään, en mitään yksinkertaista, mutta tässä vaiheessa en enää murehdi osaamattomuuttani, vaan luotan asioiden sujuvan omalla painollaan. Tässä vaiheessa on turha murehtia, sillä en sen murehtimisen voimalla tässä yhtäkkiä ammattilaiseksi poksahda, vaan vasta vuosien myötä. Se prosessi tulee ottamaan oman aikansa ja siihen matkaan pitää vaan jotenkin heittäytyä. Harjoitteluun mennessäni en osaa mitään, mutta jo muutamassa viikossa osaan varmasti paljon enemmän.

Eniten mietin tällä hetkellä omaa olemistani potilaiden kanssa ja yksi suurimpia haasteita on löytää jonkinlainen itselle sopiva potilaiden kanssa olemisen tyyli. Olen myös miettinyt jännittämistä siltä kannalta, että usein jännittäminen tekee oman olemisen tönköksi ja viileän jähmeäksi, jolloin esim. se että jännitän jonkin toimenpiteen opettelua saattaa antaa minusta epäempaattisen kuvan. Viimeksi huomasin tämän jännitysviileyden omakohtaisesti torstaina ollessani järjestelemässä yhtä tapahtumaa. Aluksi luulin työkaveitteni olevan jostain suuttuneita minulle (automaattinen ajatus), kunnes hetken päästä ymmärsin, että heidän käytöksensä johtui vain ja ainoastaan stressistä. Kun olimme saaneet tilanteen pulkkaan ja saatoimme ottaa rennosti, heistäkin tuli jälleen sellaisia mukavanleppoisia jollaisina heidät tunnen.

Ennen maanantaita aion vielä lukea paksua dementiaa käsittelevää kirjaa, topata itseni hyvällä itsevarmuudella ja puhdistaa pääni turhista, mieltä syövistä ajatuksista. Harjoittelu tulee menemään omalla painollaan, päivä kerrallaan, enkä kaikkia siellä ilmeneviä asioita pysty kontrolloimaan. Se mitä pystyn säätelemään jossain määrin, ovat omat tunteeni ja tässä on vaan positiivisessa mielessä hyväksyttävä se, että olen opiskelija. Saan olla tietämätön ja aloittaa ammattiin kehittymisen alkeista, aivan alusta.