Elämän vaikeudet

Olen tottunut viime viikkoina heräämään 4:50, joten niin ne silmät aukesivat tänäkin aamuna, aivan itsestään, hieman vaille viisi. Oli niin kaunis aamu taas, että rintaa pakahdutti. Puoli yhdeksältä otin Skpe-yhteyden mieheen ja taas joutui pakahtumaan. Ihana se on.

Tein eilen totisen hyvää pannukakkua ja katsoin Villiä Pohjolaa. Söin vain kolmasosan pellillisestä, sillä enempään en vain kyennyt, vaikka mieli olisi tehnyt. Joskus tein pannaria useinkin, mutta viime aikoina en. Pannarimieliteko iski harjoittelupaikassa, jossa sen tekemisestä puhuttiin ja suunniteltiin syötäväksi illalla.

Olen harjoitteluni puolessa välissä, paljon olen kehittynyt ja oppinut, vaikka välillä tuntuukin etten kuitenkaan osaa vielä mitään. Oma oleminen ja olemisen tyyli on välillä nihkeämpinä päivinä haussa, mutta sitten kun on taas iloisempi ja ulospäinsuuntautuneempi olo on kaikkien kanssa kommunikointi helpompaa ja luonnollisempaa. En vain pidä siitä en osaa enää puhuakaan -olotilasta, jossa sanat pomppivat ja sekoittuvat, enkä osaa reagoida mihinkään luontevan spontaanisti. Väsymys aiheuttaa välillä myös kankeutta, sillä olen ollut aivan ylityöllistetty. Olen ollut tällä viikolla harjoittelun päälle kolmena iltana töissä, jolloin päivät ovat venähtäneet liian pitkiksi - herätys on ollut viideltä ja kotona olen ollut vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin. Sitten seuraavan päivän eväiden tekoa, ruokaa itselle ja nukkumaan, ja siltikin nukuttuja tunteja on kertynyt liian vähän. Kolmen viikon päästä alkava loma kuitenkin auttaa jaksamaan sekä tietoisuus siitä, että pian saan läjäpäittäin hellyyttä sekä miehen kanssa yhteistä aikaa osakseni.

Taustalla kiusaa myös rahapula, joka motivoi käymään töissä. Jostain pitäisi vielä kehittää rahat elokuun vuokraan, mutta muuten taidan olla selvillä vesillä, vaikkakin sitten täysin peeaana. Se, että viime viikonloppuna tajusin vanhempieni päinvastaisista vakuutteluista heidän taloutensa huonon jaman, sai omankin talouteni kireämmälle, sillä hehän ovat maksaneet vuokrani nämä talven kuukaudet. Poistin verkkopankin kautta heidän tililtään minulle siirtyvän kuukausittaisen, automaattisesti tulevan parin sadan euron suuruisen summan ja sijoitin säästöni neljän kuukauden vuokranmaksuihin. Mies kyllä hoitaa elämiseni muuten kesän aikana sekä on maksanut lentoni, eikä enempää häneltä voi pyytääkään. Tuntuu vähän kurjalta tilanteelta aloittaa syksy sitten ilman mitään säästöjä, mutta ehkä saan jotain kesän ajaksi sopimastamme kuukausisummastani jotain sukanvarteen. Pieneen rahastooni en aio koskea, lainaan vaikka veljeltäni siihen elokuun vuokraan ja sovin siedettävästä lyhennyksestä. Rahahuolet ovat inhottavia, mutta toisaalta tällä kertaa olen vähemmän ahdistunut niistä kuin ennen. Taidan luottaa aiempaa paremmin omiin kykyihini hoitaa asiani ja taitooni olla kurinalaisempi sekä järkevämpi tilanteen niin vaatiessa.

Äiti osaa puhelimessa kuulostaa niin vakuuttavan asialliselta, vaikka henkinen ja fyysinen kunto olisi paljonkin laskenut. Huomasin sen itse hänen soittaessaan pankkiin, hän kuulosti täysin asialliselta, vaikka perusasioiden hoito alkaa olla osittain hyvinkin heikkoa. En siivonnut maalla käydessäni äidin huonetta, vaan annoin puhelimessa jälkeenpäin ohjeita, kuinka peitot on lakanoiden ohella laitettava pesuun ja ei, pelkkä tuuletus ei nyt auta. Äiti on aina ollut erittäin aikaansaava ihminen ja johtanut muiden ihmisten toimintaa, nyt hän pakenee asioita television ääreen. Jos jotain pitäisi tehdä, hän istuu katsomaan televisiota, jota hän ei koskaan aikaisemmin niin välittänyt liiemmin katsoa. Asioiden hoitamisen ja tekemisen aloittaminen on äärimmäisen hankalaa, ja jos hän saa aloitetuksi, hommat jäävät herkästi kesken ja puolitiehen. Muisti ei myöskään toimi, asioita pitää toistaa useaan kertaa. Dementiaosastolla näkee samaa, ja siellä harjoittelussa oleminen on antanutkin minulle hyvin paljon ymmärrystä äidin tilanteen suhteen. Sitä vain olen miettinyt, että mikä äidin kohdalla on taustalla. Minusta näyttää, että hän on dementoitumassa pikku hiljaa, mutta onko siinä taustalla pelkästään alkoholi ja eteneekö äidin tilanne?

Tuntui niin hullulta nähdä jokin aika sitten ikäiseni ystäväni vanhempia. Ai tällaisia muiden vanhemmat ovat, käyvät vielä muutaman vuoden ihan töissäkin ja osallistuvat lapsiensa sekä lastenlastensa elämään. Ovat realiteeteissa kiinni, pystyvät kävelemään aivan yhtä hyvin kuin nuoremmatkin ja eivät ole joutuneet vankilareissuille, eivätkä varsinkaan yritä tappaa toisiaan, vaan pysyvät pääosin järjissään. Vanhempani eivät ole käyneet täällä etelässä luonani kertaakaan ja sitten toisten vanhemmat ovat niin meneviä, tulevat tänne neljän tunnin ajomatkan päästä konsertteihin ja ystäviensä luokse. Niin outo maailma sellainen. Ollessani muutamia viikkoja sitten ystäväni lapsen ristiäisissä mietin myös sitä, etten koskaan saisi samaa mitä heillä siellä oli, koko perhe koolla. Kaikki järjissään, tyylikkäissä vaatteissa, juttelemassa mukavia ja fiksuja, lausumassa itsetehtyjä runoja itsetehtyjen leivonnaisten ääressä, joita äiti ja tytär olivat yhdessä juhlaa varten valmistaneet. En ole koskaan mitään tuollaista halunnut, enkä voi muutenkaan kuvitella itseäni seurakuntatalolle vauva sylissä papin viereen ja esittelemään timanttisormusta mummoille, ennakkoon stressaamaan typeristä juhlapaikan tarjoiluista ja koristeista, jotka kuitenkin heti päätyvät roskikseen, mutta kyllä se silti pysäytti. Se nimenomaan pysäytti, mutta sitä viiltävää tuskaa en enää tuntenut. Tätä en koskaan saisi osakseni, vaikka haluaisinkin ja olen menettänyt jotain hyvin suurta.

(Ristiäiset olivat kyllä kuitenkin kaikin puolin mukava tapahtuma ja heille sopiva, tässä tekstissä en sitä todellakaan tarkoita, etteivät juhlat olisi olleet kauniit ja onnistuneet. Kaikki saavat pitää omanlaisensa juhlat, oli se sitten tuollaista tai tällaista.)

Ollessani maalla käymässä voimaa antoivat oman elämäni hyvien asioiden lisäksi mummin, äidinäidin ajatteleminen. Hän oli minulle todella läheinen ja rakas ihminen, joka koki elämässään kahteen kertaan kodin jättämisen rajan taakse ja aviottoman lapsen syntymän. Lapsen hän antoi siskolleen ja avioitui jonkin verran viinaan menevän, patologisen naistenmiehen kanssa, joka sydäninfarktiin kuoli 49-vuotiaana - ja kuinkas ollakaan - toisen naisen syliin kesken aktin. Se, mitä mummi on joutunut eläessään kokemaan valoi voimia minuun, antoi valoa tuskaisimpaa ahdistukseen. Hän selviytyi, minä selviydyn. Mitkään tilanteet eivät jatku loputtomiin, mikään ole ikuista, eivät nämä vaikeudetkaan. Vuodet kuluvat väistämättä ja tilanteet niiden mukana, aika katoaa ja jää taakse. Joskus nämä vaikeudet vielä hälvenevät ja toimivat suurena elämänvoimaa ja -kokemusta tuovana talletuksena, jona ne toimivat osittain jo nytkin. Elämään kun mahtuu kaikenlaista, ja tylsän laimea elämä se vasta olisikin kamalaa, sitä en haluaisi enkä kestäisi! Kyllä tällainen vähän ekstriimimpi versio on laimeutta parempi, kun elämässäni on myös paljon niitä erittäin hyviäkin asioita. Selvästi erilaista omassa asenteessani verrattuna aikaisempaan on selviytyisen tunne, sillä en enää tunne käveleväni heikolla jäällä. Minä selviydyn maailman eteeni tuomista haasteista ja nautin kyydistä lopulta häviten tuhkana osaksi luonnon kiertokulkua. Eipä hassumpaa. Kaikki tämäkin olisi voinut jäädä kokonaan kokematta.