Iästä ja minusta

Olen miettinyt noita ikäasioita. Syntymäpäiväni on kohta käsillä ja täytän 29-vuotta. Jokaisena keväänä täytän yhden vuoden lisää ja jokaisena vuotena olen suhtautunut iän lisääntymiseen pienellä lapsekkaalla innolla. Syntymäpäivien vietosta en niin välitä, spontaani juhlinta on liiaksi suunniteltuja parempaa, mutta jokainen uusi lisävuosi kun tuntuu olevan uusi mahdollisuus ja toisaalta jokainen vuosi tarkoittaa lisää arvokasta elämänkokemusta. Elämä tuntuu vähemmän vaikealta ja haavoittavalta, ja enemmän kiehtovan arvaamattomalta, jonka käänteisiin olen oppinut myötäilemään. Moni ikävä asia, joista voisi koostaa pahimmat pelkoni -listan, on toteutunut, joten tiedän selviytyväni rankemmastakin elämänrytkeestä. (Tasavertaisuuden nimissä tähän on lisättävä, että myös niitä niin ihania, ettei edes uskalla oikein unelmoida -listan kohtia on tullut käytyä ahkerasti läpi.)

Tunnen olevani fysiikan lakien vastaisesti yhtä aikaa nuori ja vanha. Koen olevani satavuotias, mutta en väsynyt, vaan sellainen ajaton valkotukkainen ja nauravainen, tajuttoman vanha nainen sekä sen kanssa samaan aikaan lapsi, nuori tyttö, jonka murrosikä vasta vilauttelee ensimerkkejään. Kyllä välillä tunnen olevani myös ihan ikäiseni, vähän kaikkea yhtä aikaa. Olen miettinyt tuntuuko muista samalta, tuntuuko niistä tehokkaista ja määrätietoisista ihmisistäkin tältä, niistä jotka näyttävät hyvin itsevarmoilta ja läpäisemättömiltä. Sellainen halu olla aina 16-, 18-, 20, tai 25-vuotias (ikä vaihtuu henkilöstä riippuen) tuntuu vähän epäkypsältä, enkä tällaista ajattelumaailmaa omakohtaisesti oikein sisäistä. En myöskään sitä, ettei naiselta voisi kysyä ikää, en sitäkään oikeasti käsitä. Koen vähän hämmentävänä sen, että olen viime aikoina tutustuessani uusiin ihmisiin saanut kuulla melkein säännönmukaisesti, että en näytä ikäiseltä, vaan nuoremmalta ja sitten sitä asiaa päivitellään. Se tuntuu todella oudolta, kun sisäinen oloni on niin erilainen. Haluaisin näyttää ihan ikäiseltäni, mutta ehkä tästä on joskus jatkossa jotain etua. (Sekin muuten on outoa, kun harjoittelupaikassa olen vieläkin välillä pelkkä opiskelija, en minä kutsuttuna omalla nimelläni. Yhtäkkiä olenkin pelkkä opiskelija, enkä minä. Häiritsevää.)

Iän mukanaan tuomat vartalonmuutokset eivät ole kiusanneet mieltäni kuin sen ajan, kun totuttelin selluliitin ilmaantumiseen muutamia vuosia sitten. Iän lisääntyminen on tehnyt hyvää myös seksielämälleni ja seksuaalisuuteni tuntuu puhkeavan vuosien saatossa yhä täyteläisempään kukkaan. Vaatekokoni on sama kuin seitsemän vuotta sitten, vaikka Italian aikana lihoinkin muutaman kilon ja eräät farkutkin ratkesivat takapuolesta sen seurauksena. Nyt ne farkut ovat paikattu ja käytän niitä yöelämänmeiningeissä, kun ne ovat niin ihanasti kulahtaneet. Vartalosuhteeni on vertailevien tutkimusteni mukaan helpon luonnollinen ja oikeastaan pidän rinnoistani, reisistäni ja takapuolestani. Käsivarret ovat hyvät, vatsa ja pohkeet sopivat kokonaisuuteen. Kaikki näyttää sopusuhtaiselta ja kauniisti suunnitellulta. Iho on valkoista ja tasaista. Suonikohjuja ehkäisevät tukisukat ovat uusin löytöni, epäseksikkäät, mutta pitkien istuen vietettyjen tuntien pelastus, joiden ansiosta veri kiertää ja happi kulkee niin kuin pitääkin. Pohkeet ovat ehkä jonkin verran liian lyhyet ja paksut, mutten juurikaan sitä ajattele, vaan käytän sellaisia vaatteita, joissa pohkeeni huonot puolet eivät korostu. Tämäkin on ilmeisesti makukysymys, sillä muistaakseni mies on kehunut sääriäni kysyessäni mitkä ovat hänen lempikohtiaan vartalossani.

Vartalossani on huomattavasti paljon enemmän hyviä puolia kuin huonoja, joten yleensä ajattelen siitä suopean tyytyväisiä ajatuksia. Vatsamakkaroita on pari, mutta siihen kiloni ensimmäisenä tulevat ja muistaakseni minulla on aina ollut pari vatsamakkaraa. Uusin huomioni on se, että joillain hoikilla naisilla kilot tulevat vyötärön kohdalle, mutta selän puolella, mikä näyttää kummalliselta kerääntymisalueelta. Siis yleensä olen todella huono tekemään huomioita muiden vartaloasioista, enkä huomaa, vaikka joku olisi laihtunut tai lihonut. En vain kiinnitä sellaisiin huomiota, toisin kuin tätini, joka aina väittää minun laihtuneen tai sitten jos hän on hiljaa, arvelen hänen mielessään ajattelevan lihomistani.

Surulliseksi minut tekee se, että kauniit naiset eivät rakasta vartaloitaan ja puhuvat itsestään rumia, joten siksi yleensä vältän kaikkia sellaisia laihdutusjutunaiheita. Toisaalta tuntuisikin olevan hyväksytympää haukkua vartaloaan kuin todeta olevansa siihen tyytyväinen. Ymmärrän todella ylipainoisten laihdutusjutut, mutten oikein sitä, että normaalipainoiset surevat kahtasataa grammaansa. Ymmärrän kuitenkin, että toinen voi tuntea vartalonmuutokset hankalina, jos nykytilanne verrattuna lähtötilanteeseen on erilainen, vaikka muista henkilön vartalossa ei olisikaan mitään vikaa tai laihduttamisen tarvetta. Eräs ystäväni kokee olevansa aivan vieras kehossaan ja ällöttävä läski, vaikka on tällä hetkellä minun kokoluokkaani ja aivan sopusuhtainen. Tiedän, että kyllähän minustakin samalta tuntuisi, jos laajenisin tästä nykytilasta kymmenisen prosenttia (vaikka silloin olisin kyllä jo ylipainoinen, ystävä ei ole).

Vartaloni on siis hyvä , kaunis ja toimiva. Kun seison alastomana peilin edessä, koen olevani tyytyväinen, vaikkei pelikuva olekaan täydellinen. Ainoastaan silloin, kun kehoni on vetelä ja kipuinen, emme ole yhtä hyvissä väleissä. Myös supertimmien ihmisten täyttämä aurinkoranta on paha, siellä oma olo tuntuu vähän nihkeältä (nimimerkillä Italia on ihana paikka lomailla, mutta auringonpalvonta on siellä veemäistä). Myös alkukesästä ensimmäiset bikinipäivät ovat epäluontevia, mutta sitten siihen puolialastomuuteen taas tottuu. Yksin tai miespuolisen henkilön kanssa asuessani tykkään kuljeskella kotioloissa välillä luonnontilassa. Se, että itsensä pitäisi aina peittää esimerkiksi suihkun jälkeen on vierasta. Tykkään myös nukkua ilman yöpukua, sillä ne ovat ärsyttäviä ja pakollisia vain kyläillessä sekä jäätävillä ilmoilla. Vasta viime aikoina olen alkanut käyttää alushousuja öisin, sen verran olen tapojani muuttanut. Ollessani lapsi nukuimme koko perhe samassa sängyssä, ihot ihoja vasten ja kaikilla oli tapana olla saunan jälkeen enemmän tai vähemmän vailla vaatteita. Alastomuus oli luonnollinen juttu.

Jatkossa toivon, että saan ikääntyä yhtä kauniisti kuin tähän saakka ja ettei mikään kohta liikaa ränsisty, rapistu tai sairastu. Toisaalta jonkinlainen rapistuminen kuuluu asiaan, enkä oikein osaa määritellä mikä on liikaa. Ehkä se, että kasvoni näyttäisivät nelikymppisenä 20-vuotta vanhemmilta saisi minut etsimään kirurgisia apujoukkoja.