Kuluttamisesta ja kuolemasta vähän sekalaisesti

Istuessani bussissa kello kuuden kieppeillä Mikonkadun kulmalla mietin vapautettuna kaikista töistäni, että pitäisikö jäädä yhdelle siihen johonkin terassille. Niin oli täyttä, etten kuitenkaan.

Kävin kokeilemassa Kampissa yhtä Motivin kesäpaitaa, ihan vaan huvikseni ja kun kesäkuulta tulee suureksi yllätyksekseni opintotuet ja asumislisä. Olen tässä vähän äkkirikastunut, mutta paita olisi näyttänyt hyvältä jonkun brigitte bardot -tyyppisen naisen päällä, joten kaupan hengariin jäi. Se Motivi on muutenkin sellainen kauppa, että siellä on kivan näköisiä vaatetuksia, mutta mitkään ei sovi minulle. Näytän niissä aina aivan naurettavalta.

Tänään oli viimeinen harjoittelupäiväni ja sain monet halaukset osakseni. Tuntui, että pääsin sisälle työporukkaan paremmin kuin opiskeluvastaavaan. Koulussa on ehkä liikaa makuuni kilpailuhenkeä ja tykkään kyllä enemmän vanhemmista naisista kuin nuoremmista. Mies, jota tästä eteenpäin kutsun R:ksi, sanoi kokevansa keski-ikäiset oman sukupuolensa edustajat usein kyynisiksi ja elämään kyllästyneiksi. Onhan sitä paljon naisissakin, mutta minä tunnun kiinnittävän enemmän huomiota kuitenkin elämänkokemuksen tuomaan viisauteen. Siihen, että tietää jostain jotain ja on ehtinyt kokea kaikenlaista. Että ennen kaikkea on joutunut huomaamaan, miten vähän kaikista vuosista huolimatta tietää. Keski-iässä varmaan useimmat joutuvat tutustumaan elämän rajallisuuteen ja omaan vallinaisuuteensa. On kertynyt kokemusta siitä, ettei elämää voi hallita eikä järjestellä oman nukkekotimielikuvansa mukaiseksi. On kokemusta ahdistuksesta ja suruista, ja siitä kuinka niistäkin selvitään läpi vain rämpimällä enemmän ja vähemmän ehjiksi jäämällä.

Minulla oli ilo ja kunnia työskennellä sellaisten naisten kanssa, hyvin epätäydellisten ja hyvin inhimillisten yksilöiden kanssa. Suihkussa, jossa aina mietin kaikkea, pohdin sitäkin laajaa vastuuta mikä alani ihmisillä on. Se tekee vähän surulliseksi, miten vähän monet ulkopuoliset siitä vastuusta ymmärtävät, mutta onneksi monet taas osaavat toisaalta arvostaakin.

Sitäkin olen miettinyt, mistä tuo onnellisuus ja tyytyväisyys oikein koostuu. Varsinkin viime aikoina, kun sitä niin syvältä hyvälle tuntuvaa olotilaa on jaettu tähän osoitteeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ei se ainakaan tule mistään materiasta, siitä huomaan kurottavani kauemmas viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta. Ehkä suurin osa ihmisistä etsii materiasta sisältöä elämäänsä, itsetunnon ja identiteetin vahvistuksen ohella. Materia vain ei valitettavasti sitä tyhjyyttä voi täyttää, vaikka kuinka monta luksusbrändiä löytyisi kaapista ja siihen tyhjyyteen markkinointiosastot ympäri maailmaa sitten iskevät. Kaikki se tapahtuu hyvin suunnitelmallisesti, aivan nenämme alla. Me vain lankeamme tyytyväisinä näihin silmänkääntötemppuihin.

Omistaminen luo turvallisuuden tunnetta, mutta valitettavasti emme saa tuonne luterilaiselle hautausmaalle mitään faraoiden tyyppisiä hautaratkaisuja, mihin roudattasiin keräämämme maallinen mammona ja voisimme leikkiä kuvitteluleikkiä, jossa materia seuraisi perässä paratiisin porteista sisään. Kuoleman ja haavoittuvaisuuden pelko, turvattomuus ja tyhjyys sekä heikko itsetuntoko onkin siis kaiken kuluttamis- ja omistamisvimmaisuuden takana?
Tämäkin tuli vain mieleeni haaveillessani pitkästä aikaa Oikotieltä omistusasuntoja. Miksi sen pitää olla kaiken palkan syövä omistusasunto, jota pakkomilteen omaisesti sitten allekirjoittanut ryhtyy sisustamaan ja asustamaan niin, että yöunetkin vimmassa häviää? Tunnen itseni, saan yöunet helposti välkkymään kaikenmaailman sisutusratkaisuja. Mitä ihmeen järkeä siinäkin on? Kun ei tuo onnellisuus siitäkään näytä koostuvan, että kotini olisi 10+. Suvussamme esiintyy maanista sisutusinnokkuutta, joka näyttää enemmän tuovan raskautta elämään kuin onnea. Koti on tärkeä, mutta siis vähempikin riittää. Vähemmän voi itse asiassa olla enemmän. Äh, mitenhän tuonkin oppisi ja elämässään toteuttaisi?

R:n miettiessä näitä asioita ääneen rakastun häneen aina enemmän. Miten esimerkiksi hänelle, duunariperheen pojalle kallis urheiluauto oli muutama vuosi sitten vain unelma ja sitten sen saavutettuaan auto kyllä tuntuu hyvältä, mutta miten helposti siinäkin voi joutua kierteeseen tavoittelemaan aina vain kalliimpaa autoa entisen viehätyksen auttamattomasti hiipuessa. Miten huomaamattaan joutuu sellaiseen elämän upgreidaus kierteeseen, jossa pitää saada aina vain hienompaa, isompaa ja kalliimpaa. Toisaalta, eipä meillä ehkä ole parempiakaan esimerkkejä tarjolla, sillä niinhän se on mennyt sukupolvi toisensa perään jokaisen ollessa edellistä vauraampi.

Olen miettinyt sitäkin parisen sataa kertaa, miten ilkeän ajaa sillä R:n autolla täällä Suomessa. Toisaalta se on hauska peli ja nautin sillä ajamisesta, toisaalta kuolen jo ajatuksissani noloudesta, kun kuvittelen opiskelijaminäni Porschen ratin taakse. Olen kuvitellut kaartavani sillä esimerkiksi jonkun tulevan harjoittelupaikkani pihaan, kun käyn töissä jossain kaukana hankalien yhteyksien päässä hankalaan aikaan vuorokaudesta. Alkaa heti vääntää. Seuraan bussin ikkunasta autoilijoita ja tunnen kohta seudun urheiluautot näöltä, kun yritän kiikaroida millaisia ihmisiä niissä on ja miten luontevasti heiltä se ajopuuha sujuu. Seuraako heitä joku epäluontevuuden näkymätön vana. Olisi paljon luontevampaa ajalla vaikka vanhalla Toyota Corollalla, jos jollain. Tietenkin julkiset kulkuneuvot ovat kaikista soljahtavimmat menopelit, helpoimmat kaikin puolin. Identiteettikriisiä siis tässä vielä joskus luvassa. Olisin tyytyväinen kun vain saisin kulkea julkisilla ja kävellä paikasta toiseen mahdollisimman paljon.

Sivukysymyksenä vielä, että mihinköhän sitä minunkin tuhkani pistetään, kun en kirkkoon halua kuulua? Hautausmaat ovat kauniita paikkoja, mutta taustalla vallitseva usko tuntuu lähinnä lahjakkaalta itsepetokselta. Olisipa kamalaa sekin, että hautakiveni maksaisi arkkuineen järkyttävän summan, eikä siitä olisi iloa kellekään! Päinvastoin, ohikulkijat tuntisivat surua nähdessään vierailemattoman hautapaikkani, jos suunnitelmani jälkeläisten tuottamattomuudesta toteutuvat.

Ehkä sillä ei ole siinä vaiheessa enää ainakaan minulle merkitystä, mihin ne tuhkani joutuvat.