Lomalla

Lomailu R:n kanssa jatkuu vähintäänkin rennoissa vermeissä. Täällä sitä kummatkin pyörimme kalsareissamme ja napsuttelemme koneitamme. Selvästikin Hawaijin loman aikana on saatu ulkoilmaelämää riittävästi ja nyt täytyy viettää hetki sisätiloissa rauhallisempia puuhaillen. R:n kämppis on viikot töissä pohjoisempana, joten saamme rellestää täällä tämän toisen lomaviikon suurimmaksi osaksi ihan kaksin.

Katsoin viimeyönä 4. tuontatokauden Lostit loppuun ja nukahdin hieman ennen kuutta aamulla, R:kin katsoi omalta koneeltaan jonnekin kolmeen saakka Rome-sarjaa. Minua kyllä yritettiin houkutella ummistamaan silmäni silloin kolmen maissa, mutta pakkohan ne jaksot oli läpi loppuun saakka tuijottaa. Aivan mahtava sarja, olen aivan myyty! Aamulla kömpiessäni ylös pääkipuisena oli sitten hyvä keskustella henkeviä mystisistä juonenkehitelmistä. Olin ala-asteella hillitön Twin Peaks -fani ja tämä alkaa olla rinnastettavissa siihen, vaikka en teippaisikaan sarjan julisteita seinilleni.

Eilen tapahtui kohta nelivuotisen parisuhteemme outouksia, teimme jotain ihan ekstriimiä ja kävimme ruokakaupassa yhdessä. Muutenkin oli erikoista, että laittaessani ruokaa R pesi samalla pyykkivuoremme. Elämme todellakin kummallisia aikoja. Eikä R:llä ole kiire, hänellä ei tuntuisi olevan kiire minnekään! Kuinka huimaa! Olemme voineet keskittyä kotitöiden lomassa niinkin kehittäviin harrastuksiin kuin napapierujen äänien vertaileviin tutkimuksiin ja kaikenlaiseen siirappimaiseen söpöilyyn. Kuinka ihanaa! Ihanaa on myös se, että R nauraa keskimääräistä hölmöimmille jutuilleni, joita riittää. Hän laulaaa paljon, usein kuulokkeet korvillaan. Hän silittää usein hiuksiani, suukottaa. Kaikki välissä olevat kuukaudet ovat poispyyhittyjä ja kaikki hankaluudet takanapäin rakkauden ja kiintymyksen näkyessä hänen silmistään. Kaikki tuntuu niin hyvältä ja luonnolliselta, yhdessäolo helpolta ja turvalliselta satamalta.

Näin Mauilla paljon painajaisia liittyen äitiini ja isääni. Kauheita, veret seisauttavia painajaisia, joissa yritin olla joku supergirl puhuessani vanhemmilleni järkeä ("ei, ei kannata juoda itseään hengiltä ja sinä toinen, ei varsinkaan kannata hakata ketään hengiltä"). R heräsi näihin kiivaisiin asioiden muuttamispyrkimyksiini, mutta onneksi unet ovat jääneet hiljalleen pois. En mahda sille mitään, että kaiken mukavuuden keskellä odotan jotain kauheaa tapahtuvaksi.

Ennen lähtöäni isä oli saanut taas raivokohtauksen ja suksinut tietysti suorinta tietä äitini talolle. Äidillä oli ollut ovi lukossa, mutta isä oli (vatsansa kanssa) kammennut itsensä talon alla olevaan kellariin pikkuriikkisistä ikkunoista äidin yrittäessä estää hänen sisälle tunkeutumisensa sisomalla 45 kilon huimalla painollaan kellariin vievän lattialuukun päällä. Se ei isää pidätellyt, vaan hän tuli alakautta sisään, kuulemma vähän kuristi äitiä ja otti äidin puhelimen sekä avaimet. Äiti haki naapurista apua, isä seurasi autolla ja hävisi paikalta ennen poliisin tuloa. Poliisi oli tuttuun tapaa voimaton ja oli ilmeisesti hyvin pitkälle levitellyt käsiään, vaikka äidillä on lähestymiskielto. Kuulemma pitäisi tehdä erikseen jokin ilmoitus kiellon rikkomisesta. Eikä äiti tehnyt, päinvastaisista neuvoistani huolimatta. Seuraavana päivänä isä oli käynyt äidin luona kuin mitään ei olisi tapahtunut (hänen hyväksi havaitsemansa konsti) jutellen mukavia. Argh. Olo on niin voimaton, enkä edes halua tehdä mitään. Olen aina yrittänyt niin kovasti tehdä jotain, pelastaa tämän uppoavan laivan viattomat uhrit, mutta onnettoman laihoin tuloksin. Pelasta siinä sitten ketään, kun pelastettavat haluavat upota laivansa mukana. Olen kuin supertyttö, joka tietää, ettei tähän mitkään hänen omaamansa voimat riitä. Siksi varmaan näen painajaisia, koska mieleni kulkee lapsuuteeni saakka yrittäen korjata tulevia kauheuksia. Yrittää tehdä sitä mahdolliseksi mikä ei onnistu valveilla.

Odotan sitä puhelua veljeltäni, että jotain on tapahtunut. Tiedostan hyvin selvästi kaiken painon jokapäiväisen onnellisuuteni alla. Ajattelen sitä, etten unohtaisi, ettei se yhtäkkiä pääsisi yllättämään minua. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten lähekkäin suuri onni ja suuri suru kulkevatkaan. Ja kummallekin pitää järjestää tilaa.