Maailmani unissa

Lomalla on aikaa nähdä unia, sellaisia joiden imussa pysyy – tahtoi tai ei – vielä herättyäänkin.

Painajaisosastossa riittää tavaraa, ihan kuin pääkoppa nyt toisi kaiken saastan näytille tietoisuuteen saakka. Metsä on kuin sotatanner, rakkaassa lapsuuden ihmemetsässä puut ovat katkenneet keskeltä, maa myllätty ja hevosia on siellä täällä henkitoreissaan teräviin puidenrunkoihin seivästettyinä ja maassa. Ilma näyttää punaisen ja keltaisen sävyiltä, se on paksua ja saastaista. Surrealistista. Vaikka olen unessa kulkenut karhun vierestä niin läheltä, että olen tuntenut sen turkin ihollani, ovat karhujen tilalle tulleet ihmiset. Silvottuina, äiti sellaisessa mytyssä, jota katson hyvin läheltä, enkä siltikään pääse varmuuteen, onko siinä äiti vai vain epämääräinen kasa maata, risuja, verta ja lihaa sinne tänne viskottuna. Katson metsää ja sanon ääneen jotain tämän tyyppistä suuren hädän kourissa "miten helvetissä korjaan tämän kaiken ennalleen" tajuten tilanteen toivottomuuden, mutta samalla kokien, että vastuu kaikesta on minun harteillani.

Olen joutunut pohtimaan täällä kaiken hulinan hiljennyttyä kokemustani siitä, että olen vastuussa vanhempieni teoista ja heistä muutenkin. Rationaalisella tasolla tajuan kirkkaasti ja vailla epäilyjä, että jokainen ihminen on vastuussa omasta elämästään ja omista teoistaan. Minä en voi olla vastuussa vanhempieni valinnoista, niin kuin kukaan muukaan ei ole vastuussa minun valinnnoistani. Jossain tuolla pääni toisissa, syvemmissä lokeroissa, jotka käsittelevät elämää muulla kuin järjen tasolla asia ei kuitenkaan ole niin selvä, ja sen olen vasta täällä ollessani unieni kautta ymmärtänyt. Jollain tasolla koen olevani vastuussa siitä, että äidilläni on hyvin paha olla ja sekä siitä millainen isä on. Koen olevani myös vastuussa epäonnistuneista ihmissuhteista, siitä kuinka äiti ja hänen siskonsa kokevat tuskaa katsellessaan toistensa elämää läpipääsemättömän muurin seistessä heidän välissään. Äiti ei yllä enää siskojensa luo, eivätkä siskot äidin luo. Usein yritykset ylittää tuota muuria tuottavat tuskaa kaikille osapuolille, sillä mikään ei voi olla niin kuin ennen. Sitähän kaikki salaa sisimmässään toivovat. Ehkä tämä tulee myös niin lähelle itseäni, omaa tuskaani ja siksi tunnen sen niin voimakkaasti.

Nyt kun olen päässyt lähelle vastuu-asiaa, olisi helpottavaa saada selville kuinka tällainen asetelma päästäni puretaan? Miten tätä käsitellään? Mikä osa on luonnollista surua ja mikä osa sellaista vääränlaista vastuunkantoa, joka seuraa vaikka matkustan tuhansien kilometrien päähän vanhemmistani. Voi olla, että vielä heidän kuolemansakin jälkeen tämä tunne sitkuttelee, eikä laske irti. Yritän ajatella järjen tasolla tätä tunnetta, mutta se lipsuu helposti pois. Yritän pohdiskella uniani ja tavoittaa niiden viestejä, mutta nekään eivät tarjoa ratkaisuja, vain jonkinlaisia hajanaisia ymmärryksen rippeitä. Mihin tällaisesta tilanteesta edetään? En vain tiedä. Yritän pitää mieleni avoimena, mutta en ole varma onnistunko siinäkään, sillä tavallisen elämän asiat helposti vievät huomion tällaiselta.

Täällä ollessani olen puhunut äidin kanssa kolmisen viiden minuutin puhelua. Skype toimii, mutta yhteys muuten pätkii. Meillä ei ole mitään sanottavaa, minun sanani jäävät hajanaisiksi kuten ajatuksenikin. Yritämme kurottaa. Olen niin onnellinen siitä, että veljeni on jäänyt maailmaan, jota äiti ymmärtää. Ettei hän ole niin yksin. Minä olen hylännyt hänet, siltä se tuntuu. Olen lähtenyt elämään elämää, jota hän ei enää käsitä. Sitten vihastun, se ei ole minun syytäni! Se ei voi olla minun syytäni, että hän on rakentanut elämänsä alkoholin ympärille ja jättänyt kaiken muun.

- - - - - - -

Muut unet -osastollakin tapahtuu. Miksi juuri silloin, kun herään valtavan seksuaalisen virityksen vallassa R on sattumoisin joogassa? Miksi unissani pyörivät jotkut ala-asteen ihastukset? No, pyörivät ketkä haluavat, on joka tapauksessa häiritsevää herätä ja todeta myös ranskalaisen kämppiksen heränneen, hänen tallustelevan yöhousuissaan ympäri olohuonetta ylävartalo paljaana. En tuijota, van juttelen mukavia ja vähän unisia. Syön aamupalani ja haaveilen kehoa rauhoittavista täyttymyksistä. Nauran blogikirjoituksille ja työnnän virittyneen olotilani jonnekin laatikkoon x.