Vastuusta

Olen erityisen ylpeä yhdestä ominaisuudestani. Tässäkin on juuri paraikaa toisessa selainikkunassa R:n sähköposti auki, eikä toisen meilien vaklaaminen ole mielessäni minkäänlainen vaihtoehto. En ole koskaan lukenut kenenkään henkilökohtaisia viestejä tai tekstejä ilman lupaa.

Olen pitänyt lapsesta saakka päiväkirjaa, eikä lapsuudenkotona tarvinnut koskaan miettiä, lukeeko äiti sitä salaa vai ei. Hän oli niin selvästi teroittanut asian mieleeni, ettei sellainen käytös vain kuulu hänen ajatusmaailmaansa. Muistan, kuinka tämä oli suuri itsestäänselvyys. Hän myös opetti, ettei toisen käsilaukkuun saanut mennä ilman lupaa penkomaan ja toisen lompakko oli myös pyhää aluetta. Jotain niin henkilökohtaista, ettei näkymätöntä rajaa vain ollut soveliasta ylittää.

Saimme lapsena hiplata äidin muita tavaroita, meikkejä ja vaatteita mielinmäärin, työsalkkua ja lompakkoakin jos siihen oli lupa. Usein äidin työsalkusta löytyi kaikkea jänskää, tavaroita jotka kertoivat hänen toisesta elämästään työpaikalla. Papareita, kyniä, kotioveen sopimattomia avaimia. Paitsi emme käyttäneet kovinkaan usein kotiavaimia, ei maalla tarvinnut. Silloin sain huutia, kun lainasin äidin pitkiä ruskeita nahkasaappaita pulkkailumäkeen, ajattelin niiden nimittäin olevan kätsät pitkien varsiensa ansioista - ei mene lunta sisään hurjassakaan kyydissä. Saappaat vain saivat ikäviä naarmuja pintaansa lumen karheudesta, joten loppujen lopuksi se ei ollutkaan niin hyvä idea. Tyhjiä käsilaukkuja saattoi käyttää leikeissä ilman lupaa ja ne olivat jotenkin niin salaperäsiä kapistuksia. Laukkujen pohjalta löytyi aina jotain aarteita, sinne jääneitä tavaroita. Aarre saattoi olla jokin kynä, kolikko tai kuitti - kaikki kertoivat jostain minun ja veljeni ulottumattomissa olevasta maailmasta. Aikuisten maailmasta, johon me emme oikein kuuluneet.

Kun olen tehnyt tilini menneisyyteni, tarkoittaen perheväkivaltaa ja alkoholismia, kanssa pääosin selviksi, on lapsuuteni kuvat alkaneet muuttua entistä kauniimmiksi. Arki olikin oikeastaan hyvin turvallista ja äiti suojeli rajattomalla henkisellä voimallaan minua ja veljeäni. Siltä se tuntui. Elämä oli selkeää ja äidin syliin saattoi aina mennä istumaan. Hän käytti työpäivän jälkeisen illan istumalla lattialla meidän kanssamme ja kuuntelemalla höpöhöpöjuttujamme. Halasimme usein. Olin äidin tyttö, ennen kuin pullosta tuli äidin rakastaja ja ylin päättäjä.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen ottanut oman elämäni haltuuni. Etten enää ole samalla tavalla äidin tyttö. Juttelimme eilen äidin kanssa Skypellä, hänen äänensä oli niin reipas (hän on aina ollut reippauden ja rohkeuden perikuva), mutta alla kuulsi haikeus siitä, että olen niin kaukana. Elän omaa elämääni niin kaukana, henkisen puolen lisäksi nyt fyysisestikin kaukana. Häneen sattuu se, etten ole jäänyt hänen lähelleen, etten ole pysähtynyt hänen kanssaan, vaan maailmani on muuttunut niin paljon ettei hän enää pysy siinä mukana. Hän on aina työntänyt minua maailmalle, tekemään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, eikä ole koskaan ollut tarjoamassa valmista mallia johon minun pitäisi sopia. Silti haikeus on hänen äänessään ja tekee minutkin surumieliseksi.

Eräänä yönä näin unta, jossa äiti sai sydäninfaktin, enkä elvyttänyt häntä. Päätin olla elvyttämättä. Niin olen päättänyt olla tekemättä ja syyllisyys siitä painaa pinnan alla, vaikka omaa elämääni täysin siemauksin nyt elänkin. Olen lopettanut hukkuvan pelastusyritykseni ja irtisanoutunut tästä minulle niin luonnostaan langenneesta hengenpelastajan roolista. En halua kantaa jatkuvaa vastuuta kuin itsestäni, en halua sitä vastuuta minkä olen ottanut pienenä pelastaessani äitiä isältäni ja myöhemmin alkoholilta.

Ehkä tässä on yksi suuri syy siihen, etten halua lapsia. En halua vastuuta kenestäkään juuri kun olen siitä taakasta päässyt irtautumaan.