Fight Club

Tyypillistä.

Kauhea määrä itkua ja hampaiden kiristelyä asiasta, josta kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen. Aluksi näytti pahasti sitä, etteivät useatkaan puhelut riitä asian ratkontaa eikä kummallekin sopivaa lopputulosta näkynyt mailla ei halmeilla. Toinen olisi jo ollut eilen sopimassa, mutta se ei meikäläisen pirtaan sopinut. Kysehän oli kuitenkin hyvin tärkeistä asioista. Arvoista ja oikeudenmukaisuudesta, sellaisten kovien juttujen takiahan kannattaa taistella pidempikin tovi.

Luureja paiskottiin, muistaakseni molemmin puolin.

Tyhmimmältä tuntuu sitten kaiken sorttisen jankkauksen ja intohimoisen omien näkökulmiensa puolustamisen jälkeen aina se tunne, kun tapahtumat tuntuvat loppujen lopuksi niin epäselviltä. Sovun löydyttyä ei enää itsekään meinaa muistaa miksi oli aikaisemmin niin kurkkuaan myöten vihoissa. Jotenkin niin se meni, että ensin toinen sanoi jotain johon toinen vastasi - sitten oltiinkin jo ilmiriidoissa ja helvetti levällään.

Tällä kertaa koko kroppa on ottanut innolla osaa vihoittelusessioon. Paripäiväisen riitelymaratonin loppumetreillä olo alkaa tuntua hieman kipeältä, annan imurin laulaa pitkin olohuonetta ja luuttuan pikkurätilläni lattioilta kesän aikana tulleita likatahrakkeita viis välittämättä siitä, että ylihuomenna toisen kämppikseni muuttopäivänä lattiat mitä todennäköisemmin likaantuvat uudelleen. Saan tehokkaasti puhdasta aikaiseksi ja alkuviikosta purkamatta olleen matkalaukkunikin lattialta lojumasta pois. Sitten se alkaa tuntua, koko päässä epämääräinen olotila, flunssa. Pää painavalta, kurkussa epämukavalta, kaikki niskan ja hartiaseudun lihaksen särkeviltä.

Aikaisemmin päivällä olen ollut ystävän kanssa rattaita työntelemässä ja ääneni on värissyt itkusta useaan otteeseen. Inhottaa, sellaisina hetkinä en pidä herkästä itkustani. Olisin halunnut olla vain vakuuttavan vihainen, mutta nikottelenkin välillä ja näytän kaamean räjähtäneeltä. En jaksa välittää, sillä mitä väliä silläkään on Espoon korvessa. Olen millään-ei-ole-mitään-väliä -tilassa. Säälin ystävää, hän on niin rationaalinen ja minua hävettää.

Kun ystävä ja vauva on saatu syötetyksi, aloitan siivoussessioni ja päädyn lopulta iltaa kohden R:n kanssa erinäisten mutkien kautta sovintoon. Hän ajaa autolla siellä 10 000 kilometrin päässä ja selvittelee pientä kofliktiamme ajaessaan. Linja pätkii ja joudun useaan kertaan kysymään mitä, välillä koko puhelu katkeaa kokonaan. Puhelun lopuksi sovinto on löydetty ja hänellä on matkaa Yosemiteen enää tunti 15 minuuttia. Saahan sen ajomatkan sujumaan tälläkin tavalla.

Mitä tästäkin jäi taas käteen muuta kuin puhjennut flussa? Onko tämä lihasten kiristys merkki korkeammalta taholta? Opittiinko tässä prosessissa jotain?

Opittiin, ihan varmasti opittiin.