Ystävä sanoi, että hänellä on aikuinen olo kuivausrummun astuttua hänen elämäänsä tänä kesänä. Minulla epämääräisen puoliaikuinen olo jatkuu.
Täällä maaseudulla olen peuhannut Ronja-koiran kanssa ja nautiskellut siitä, että kissa makaa vatsani päällä ja toisella kädellä yllän rapsuttamaan vieressä olevaa koiraa. Olen tehnyt pyörälenkkejä metsien ja peltojen keskellä kiemurtelevilla syrjäteillä veljen kanssa. Olen kolunnut metsissä sienien perässä saaliina herkkutatteja kosteasta vanhasta kuusikosta, joka sijaitsee peltojemme takana. Mökin läheltä olevasta metsästä löysin isohaperoja, jotka tunnistimme kotona hyviksi ruokasieniksi sienikirjan avulla - metsässä ne vain näyttivät makoisilta, joten otin ne mukaan. Alun perin olin etsimässä mustikoita, joita ei kuitenkaan näkynyt.
Lapsuuden metsämaisemat olivat hieman muuttuneet, mutta edelleenkin tuulinen ranta houkutteli puoleensa. Kirkas vesi näytti harmaalta ja tuuli havisutti rannassa kasvavia haapoja. Vaikka kenkäni tuntuivat märiltä ja aurinko oli pilvessä, ei hetki olisi voinut tuntua täydellisemmältä. Niille rannoille hakeuduin pienenä, kun etsin sisäistä rauhaa ja niiltä rannoilta löydän sen saman rauhan edelleenkin.
Kesä näyttää sopivan äidille. Hän on voimistunut, saanut painoa ja kävelee huomattavasti paremmin kuin toukokuussa. Hän on ollut suurimmaksi osaksi selvinpäin ja kirkkaalla mielellä, koko ihminen tuntuu ainakin hetkellisesti voivan paremmin. Kun tulin lauantaina, äiti oli paluuni kunniaksi tehnyt herkullista ruokaa sekä paistanut pullaa ja mustikkapiirasta. Kävimme hyvän keskustelun lapsettomuudesta ja tuntui rauhoittavalta tietää, etteivät kaikki läheiseni pidä minua ajatuksineni väärille raiteille eksyneenä, joka tulee vielä katkerasti katumaan päätöksiään vanhana ja yksinäisenä. Tuntui hyvältä saada tukea ajatuksilleni elämästä, eikä vain pinttyneitä mielipiteitä siitä, millaisia polkuja elämän kuuluu mennä. Äidin parhaita puolia on se, että hän ei kuvittele elämässä olevan vain yhdenlaisia mahdollisuuksia ja hänen ajattelunsa on joustavaa välillä kärkevistä mielipiteistä huolimatta. Pidän myös siitä, ettei hän sekaannu asioihini liikaa, eikä kuvittele tietävänsä asioita puolestani (näin siis silloin, kun alkoholi ei ole liikaa sotkemassa asioita ja hän on enemmän sellainen kuin oikeasti on).
Olimme eilen äidin kanssa keräämässä punaviinimarjoja isän pihasta ja isä keitti meille munkkikahvit. Tilanne oli erikoinen, mutta tuntui kuitenkin luontevalta: isä ja äiti, saman pöydän ääressä ja isän keittämää kahvia juomassa. Isällekin tuntuu kuuluvan parempaa, luultavasti lääkitys on kohdallaan. Hymyilin pitkään mielessäni, kun isä kommentoi hänen orastavan ihmissuhteensa kariutumisesta, ettei "tässä mitään suhteita jaksa kehitellä". Isän seurassa on ihan leppoisaa olla silloin, kun hänen mielialansa eivät ole mihinkään suuntaan liikaa kallellaan ja tuntuu hyvältä nähdä hänen hellittelevän koiraani niin antaumuksella. Koira on hänelle tärkein ja nivoo hännänheilutuksellaan meidät kaikki rauhanomaisesti yhteen. Koiruus on perheemme liima, tasoittava tekijä, jota kaikki voivat rakastaa silloinkin kun sukset ovat muuten ristissä ja kaikki on pingottunutta.
Se mikä on saanut ärtymiskäyräni nousemaan, liittyy oman tilan kaipuuseeni ja siihen, etten vain jaksa kuunnella jatkuvaa säästä valittamista, vaikka maanviljelijöille säät ovatkin tärkeitä. Niille ei kuitenkaan mitään voi ja jatkuva sateiden manailu väsyttää. En vain jaksa ottaa enää yhtään säämanailua vastaan. Myös jatkuva asioiden edestakainen veivaaminen ja ääneen ajatteleminen ärsyttää. Asioita saa ja pitää pohtia ääneen, mutta jossain siinäkin menee raja, jonka jälkeen sanat ovat vain käytössä loppuun kulutettuja ja tarpeettomia, päätösten ja toiminnan aika olisi ollut jo kauan sitten. Tuntuu, että me jälkeläiset toimimme äidin ajatusten jätesaavina, jonne pitää kipata kaikki mitään seulomatta. Turha ja jatkuva asioiden kääntely, se käy jo muutamassa päivässä hyvin rasittavaksi. Tähänkin tietysti osaltaan vaikuttaa alkoholismi, yleensä iltaa myöten äidin ajatukset käyvät yhä kehää kiertävimmiksi ja tummasävytteisimmiksi. Sitten tietenkin olen ärsytyskynnykseni tullessa täyteen liiankin jämäkkä, sanoillani raaka, mistä en itsessäni kovinkaan pidä. Hermostun ja tiuskaisen ärtyneenä, jos vetäytyviä eleitäni ei huomata. En edes uskalla ajatella, millaista olisi elää kovasti hössöttämään taipuvaisen naisen tyttärenä - nykyiselläänkin kun ottaa tiukkaa.
Vaikka olenkin yleisesti ottaen kiltti ja pehmeä, on itsessäni jotain sellaista kovuutta ja aggressiivisuutta, joka tulee esiin ärsytettynä. Haluaisin olla toisenlainen, vähän parempi ihminen, joka ei hermostuisi ja jos hermostuisikin, osaisi olla hermostumisensa kanssa sivistyneemmin. Tunnen edenneeni tässä miessuhteitteni osalla, en enää huuda kuin harvoin omalla mittapuullani mitattuna ja ilmaisen haluni yleensä ennen kuin niistä muodostuu epämääräisiä möykkyjä, jotka pulpahtavat pinnalla ikävästi. Se on muuten uskomattoman vapauttavaa, sanoa toiselle mitä haluaa ja tarvitsee selvällä suomen kielellä, eikä vain jäädä pyörittelemään niitä omaan mieleensä (viimeksi taisin sanoa, että tarvitsen täsmällisempiä myönteisiä kommentteja koskien itseäni ts. täsmäkehuja). Tämä oli minulle aikaisemmin todella vaikeaa. Vaikka rakentavamman riitelyn taitoja pitää hioa vielä paljon, on paljon kehitystä jo tapahtunut. Äidin kanssa vain tulee vieläkin sanottua paljon asioita liian tökerösti ja liian kovalla voimalla. Opeteltavaa on.
Pellon laidalta keräämiäni kukkasia
0 kommenttia:
Lähetä kommentti