Vappuaatto

Miellyttävän väsynyt olo, mieli ja ruumis ovat molemmat saaneet tänään osansa.

Torkuin vappuhulinoiden läpi kulkeneella bussimatkalla töistä kotiin, pää nytkyen holtittomasti kyydin tahdissa ja heräsin sopivasti lähikauppani kohdalla. Kauppa oli (sekin) täynnä ihmisiä. Joka paikkaan ne tänään ehtivät, kaikki yhdessä tuumin. Miten kummaa tyydytystä voikaan saada siitä, että päättäessään olla hermostumasta milliäkään ärsyttävässä tungoksessa ja tavarakorien törmäilyssä päätös todellakin toimii ja olo on levollinen kassoille ja takaisin ulkoilmaan saakka.

Hemmottelen itseäni säännöllisesti ostamalla ruokakaupasta myös kaikkea vähemmän terveellistä, ihan sitä mitä tekee mieli. Nautin siitä, että oikein kuulostelen mikä mieliteko olisi tällä kertaa pinnalla enkä tunne hitustakaan huonoa omaatuntoa ruokailun jälkeen. En ole tätä aikaisemmin miettinyt, mutta toimin varmaan aika pitkälle "90 % terveellistä, hyvää, monipuolista ja kylliksi, loput 10 % sitä mitä sattuu kulloinkin huvittamaan" periaatteen mukaisesti syömäpuolessani. Tällä kertaa mukaan ruokakaupasta lähti ranskalaisia perunoita höystettynä nauravilla nakeilla, ja olo on nyt mitä pehmoisin ruokailun ja kuuman suihkun jälkeen. Ihanaa, huominen on kokonaan itselle, minun, ja voin tehdä päivällä ihan mitä haluan!

Vaikka toisaalta on ihan todennäköistä, että vielä ennen nukkumaan menoa köllöttelen peiton alla dementoivista sairauksista kertova opus kädessä (se on niin järeä, ettei se kyllä taida kädessä pysyä) ja osaston asukkaat tulevat vapaa-ajan hetkinä mieleen, ei se tunnu häiritsevältä. Ajatuksissani vilistävät hoitamani ihmiset, heidän syömänsä kahden käden sormin laskettavat useat lääkkeensä, sairauksien oireet, arkipäivässä eläminen, heidän omaisensa, omat läheiseni, menneisyys, tulevaisuus, minun, heidän, meidän... Vapaa-ajallakin aivot kehittelee, yhdistelee ja raksuttelee, verkkaisesti omaa tahtiaan ja hajamielisesti, osana tätä prosessia. Niin, dementoituneen maailma, se vasta yhdistelee ja prosessoi mielenkiintoisesti. Aivan oma maailmansa. Toisaalta niin karmeaa, että siellä aivot ihan oikeasti tuhoutuvat, eikä parannusta ole, mutta toisaalta hyvinkin kiehtovaa. Eikä menneisyys koskaan lakkaa olemasta, eivät kokemukset olemasta, vaikka osa unohtuisi ja muihin asioihin sujuvasti sekoittuisikin. Jokaisella ihmisellä on oma henkilöhistoriansa, oma identiteettinsä ja persoonansa, vaikka aivot siellä kuinka tuhoutuisivat ja ihminen lakkaisi elämästä samankaltaista elämää kuin aikuisena, kaikkeen kykenevänä. Huomaan katselevani bussista kadulla kulkijoiden ulospäin näkyvää elämää ja kasvoja, miltä tuokin alle kaksikymppinen näyttää vanhana, melkein näen sen, meidän ihmeellisen matkan, elämänkaaren.

Parempi maanantai

Töiden jälkeen kokkaillessa huomasin päässäni soivan kasan suomalaisia ikivihreitä, joita en edes tiennyt tuntevani. Huomaa kyllä, missä käyn päiväni viettämässä - vanhusten kanssa karaokea veivaten :)

Viikonlopun törttöilyni ovat virallisesti saaneet anteeksiannon ja iso kivi vierähti sydämeltäni. Odotin olevani vähintään pannassa, mutta onneksi kaksi lähintä ihmistäni ovat myötämielisiä mokailuilleni. Ystävän kanssa saatiin asia huumorilla korjatuksi ja mies oli (ruokailtuaan ja päästyään surffaamaan) takaisin normaalissa olotilassaan. Huoh, kaikenkattava katastrofi vältetty ja valtakunnassa on kaikki taas hyvin!

Luottamuksesta

Eilen oli mielettömän hyväntuntuinen päivä. Heräsin jo ennen kahdeksaan loistavalla tuulella ja täynnä energiaa. Hoidin pyykit ja ruoat, ulkona lenkillä olin jo yhdeltätoista nauttimassa kauniista kevätsäästä. Pää oli täynnä positiivisia ajatuksia ja olin vähintään erittäin onnellinen melkeinpä kaikesta ja kaikkien kanssa.

Minut oli kutsuttu Lostiksen kotiin viettämään iltaa bloggaajien kesken, ja ilta oli mitä parhain. Aivan todella mukavaa oli, suuri kiitos paikalla olleille, olette hienoja tyyppejä!

Tämä sunnuntai onkin ollut sitten ihan hanurista, aivan toista maata. Oksentanut, kyllä, edelleenkin on tajuttoman huono olo ja enpä ole tuntenut olevani yhtä kelvoton tapaus niin ystävänä kuin rakastettunakaan ihan vähään hetkeen. Nukahdin yöllä bussiin ja kävelin pelottavan vajaan kilometrin matkan pitkin metsäteitä kotiin, sitten tilitin miehelle kuinka väärin hän on toiminut pari kuukautta sitten minua kohtaan ja aamulla heräsin vain todetakseni, etten todellakaan kykene hyvän ystäväni vauvan ristiäisiin. Sydäntä särki laittaa viestiä, etten pääse, kun tiedän miten tärkeä tämä juhla on hänelle. Voi että hävettää olla näin huono ystävä. Jotenkin vain illalla kuvittelin olevani supernainen, joka kyllä voi vähän istua iltaa ja seuraavana iltapäivänä olla täysin skarppina ristiäisissä. Tai sitten en ajatellut mitään, olin vaan niin hemmetin itsekäs, enkä ajatellut. Olen tottunut pitämään itseäni luotettavana ystävänä ja ihmisenä, joka ainakin suurimman osan ajasta toimii tai ainakin pyrkii toimimaan siten, ettei loukkaa muita ihmisiä. So not true today.

Oma lukunsa on sitten kulta, joka näytti aamun krapulaskypen kautta nähtynä todella väsyneeltä ja nääntyneeltä. Ei hän kaipaa nyt mitään vanhojen kaivelua känniseltä tyttöystävältä, joka puoli viiteen saakka tilittää tunteistaan. Onneksi Kaliforniassa oli sentään päivä, eikä yö, joten pilasin vain toisen päivän enkä yöunia. Jotain etua aikaeroista kerrankin.

Minun on vaikea jättää taakseni maaliskuun alun raskaita hetkiä, jolloin mies sanoi aivan yhtäkkiä, ettei hän enää halua seurustella eikä enää rakasta minua. Se oli todella järkyttävä yö, jonka aikana kumpikaan ei nukkunut juuri lainkaan ja seuraavana päivänä mies tajusi, ettei sittenkään halua erota ja että hän sittenkin rakastaa minua. Se oli kuitenkin todella järkyttävä vajaa vuorokausi, jonka aikana tunsin samaan aikaan itse kuolevani ja kuin joku toinen olisi kuollut. En vain todellakaan osannut odottaa mitään sellaista, sillä mies oli käyttäytynyt normaaliin tapaan, eikä ollut vinkannut mitenkään olevansa ahdistuksen vallassa. Sitten se ahdistus vain kasvoi ja lopulta räjähti silmille.

Viimeiset kolme viikkoa ennen hänen paluutaan Kaliforniaan olivat ihanaa aikaa ja tunsin suhteen olevan kunnossa, sillä saimme puhuttua asioista kunnolla ja kumpikin pyrki olemaan toiselle avoin ja rehellinen. Piilossa ollut ahdistus oli räjähtänyt, mutta se ei ollut tuhonnut sidettä väliltämme. Se kolme viikkoa vain oli liian lyhyt aika parantamaan haavat täydellisesti, jotka tuo kauhea tilanne jätti ja nyt olen huomannut, että minun on vaikea uskoa miehen sanoja, kun hän sanoo rakastavansa minua. Epäilen sisimmässäni ja pieni ääni kuiskuttaa korvaani, että "sanot vaan, mutta kohta jätät mut taas, kun rupeaa ahdistamaan".

Luottamusta ei ole helppoa voittaa, ei varsinkaan kun emme pääse olemaan yhdessä ja rakentamaan sitä luottamusta. Mies todella yrittää, tekee kaikkensa niin hyvin kuin osaa, on niin täydellinen kumppani kuin olosuhteet huomioiden voi, mutta minä olen sisimmässäni epäilevä tuomas. Epäluottamukseni ja sen ilmaiseminen syö suhdettamme, vaikka me molemmat olemme varmoja siitä, että yhteinen kesä ja yhteinen aika parantaa haavat. Pitää vain sinnitellä nämä viimeiset viisi viikkoa, ennen kuin näemme jälleen.

Mies näytti vain niin uupuneelta (toki useista muistakin syistä johtuen) ja pelkään, ettei hän pysty kantamaan enää yhtään suunnaltani tulevaa ahdistavaa asiaa. Hän kuitenkin kuuntelee kaikki huoleni ja niitä kun sattuu olemaan välillä aivan liikaa, joten nyt on laitettava kuormittavat keskustelut hetkeksi syrjään ja etenkin pidettävä kiinni siitä lupauksesta, etten enää palaa kaivelemaan sitä puolen vuorokauden ero tapausta. Sen asian on nyt vain pakko antaa olla, koska ei se muuksi tässä kaivelemalla muutu. Hankalia tällaiset luottamusasiat ja se, miten rikottu luottamus palautetaan. Miten kauan aikaa siihen menee ja mikä on järkevä aika luottamuksen palautumiselle? Tiedän, että mies ainakin osittain on kärsimätön, varmaankin hän ajattelee, että miksi tämä asia ei jää taakse. Onko pari kuukautta lyhyt vain pitkä aika? Luultavasti luottamus olisi palautunut nopeammin, jos olisimme saaneet olla yhdessä. Tällainen etäsuhde kuluttaa jo muutenkin suhdetta ja eivätkä vakuuttavat sanat riitä korvamaan kehojen kieltä, eivät pelkät sanat ja teot yksin riitä.

Tänään olen siis huono ystävä ja huono kumppani, sekä kärsin kaameasta krapulasta. Hyvä puoli tietysti on se, että huominen on pakostakin parempi päivä - ainakin krapula on jo mennyt.

Ensimmäinen viikko

Ne asiat, joita pelkäsin etukäteen, synnyttävätkin oheistuotteena suurinta tyydytystä elämääni. Muiden hoitaminen, tukeminen ja auttaminen, voi pojat, se on aivan omissa sfääreissään se tunne! Se on vain niin syvästi perustuksiani järisyttävää, kun saavuttaa edes hetkellisesti hyvän, luottamusta herättävän yhteyden toiseen ihmiseen, potilaaseensa.

Ne tilanteet, joiden ajattelin etukäteen olevan itselleni haastavia, eivät niin haastavia ensikerran jälkeen olekaan. Toisen, apua tarvitsevan ihmisen intiimipaikkojen ja joka paikkaa sotkettujen ulosteiden peseminen ei olekaan hankalaa, kunhan tietää, mitä pitää tehdä ja toinen on yhteistyöhaluinen. Niissä tilanteissa vain yrittää toimia siten, että toisella olisi mahdollisimman hyvä olla, hygienian taso olisi riittävän korkea ja toimisin kaikin puolin tietojeni ja taitojeni rajoissa parhaimmailla mahdollisella tavalla. Hyvän lisääminen ja pahan välttäminen, siinäpä se. Ja hellyyttä, sitä muuten saa osakseen päivittäin! Mukavaa, kun on niin paljon ihmiskohtaktia, aina joku ottamassa kädestä tai käsipuolessani.

Sitä paitsi dementoituneet vanhukset ovat aika porukkaa: sitkeitä, huumorintajuisia ja etenkin persoonallisia. Kolhiintuneita ja vinksallaan, sopivan särmikkäitä ja täynnä juttuja menneistä matkoista maailman laidoilla, vanhoista heiloista ja harjoitetuista ammateista. On niin koskettavaa kuulla vilpittömiä rakkaudentunnustuksia omia lapsia ja aviopuolisoja (elossa olevia ja kuolleita) kohtaan. Se on niin hurjaa pikaruokakulttuurissamme sellaisen 50-vuotisen avio-onnen todistaminen, jossa kummatkin ovat jo aikaa sitten rupsahtaneita ja toinen jo dementoitunutkin. Silti se kipinä ja yhteys, silti on siellä. Todellista rakkautta kuolemaan saakka, todellista elämän jakamista kumppanin kanssa niin hyvinä kuin vaikeimpinakin aikoina.

Maanantaina takaisin taas, nyt on väsynyt, mutta ravittu olo. Otan viikonlopun ajan huilia, vaikka silti viikon aikana tutuksi tulleiden ihmisten elämät pyörivät varmasti mielessä. Olen lähtenyt kuudelta ja tullut kotiin viideltä, torstaina oli vielä luentojakin työpäivän päälle kahdeksaan asti. Tuntuu ihan siltä, että olisi viikonloppunsa oikeasti ansainnut!

Lähestyvästä harjoittelusta

Maanantaina alkaa harjoittelu dementiaosastolla. Verratessani ennakkoasennoitumistani muihin huomaan olevani hivenen rennompi ja luottavaisempi siihen, että käytännön järjestelyt menevät omalla painollaan. Tuntuu, että moni on luonut päässään jo valmiin mallin siitä, miten omassa harjoittelupaikassa tulee ties minkälaisia vaikeuksia liittyen työvuorojen järjestämisestä ihmissuhdepuoleen. Omat odotukseni ovat kaiken kaikkiaan myönteiset, en odota ohjaajani olevan hirviö, enkä odota tulevani opiskelijan roolissani kaltoinkohdelluksi. Tulevassa harjoittelupaikassani niin hoitohenkilökunta kuin potilaatkin ovat yhtä ihmisiä kuin kaikki muutkin, ja ainahan joukkoon mahtuu jokunen hieman ikävämpi tyyppi, jonka kanssa yhteistyö on nihkeämpää.

Se on vaan oikeasti jännä huomata, miten monella on sellainen valmis hierarkkinen malli päässään, jossa itse on kärjistetysti pieni surkea, jonka pitää taistella raivokkaasti saadakseen edes hitusen oikeutta. Ehkä itselläni on helpompaa johtuen myönteisistä työelämäkokemuksista sekä siksi, että ajattelen olevani muiden ihmisten kanssa tasavertainen. Niin työelämässä kuin koulumaailmassa on oma rakenteensa, ihmisillä omat roolinsa ja tehtävänsä yhteisössä, joissa joku on siivooja ja joku esimies, mutta ihmisiä kaikki yhtä lailla. On jotenkin turhauttavaa nähdä, miten osa ihmisistä alentaa itsensä vapaaehtoisesti, vaikka taustalta löytyy varmasti ymmärrettäviä syitä tällaiseen asennoitumiseen. Olisi niin ihanaa saada heidän näkemään itsensä tasavertaisina toimijoina! Joistakin ihmisistä näkee aika selvästi, miten auktoriteetit aiheuttavat automaattisesti vastarintaa ja oman kokemukseni pohjalta olen huomannut, että esimiehistä puhutaan heidän poissaollessaan tietyllä tavalla vain siksi, että he sattuvat olemaan tietyssä asemassa. Esimiehenä oleminen olisi varmaan kummallista, sillä sitä olisi melkein väistämättä vetämänsä ryhmän ulkopuolella, vaikka yksilöihin pystyisikin luomaan erityyppisiä suhteita ystävyydestä tavalliseen työtoveruuteen.

Jännitän ja stressaan yleensä kaikkea uutta, tätäkin ensimmäistä harjoittelua olen ahdistellut ennakkoon syksystä saakka. En edelleenkään osaa vaihtaa edes vaippoja tai pestä ketään, en mitään yksinkertaista, mutta tässä vaiheessa en enää murehdi osaamattomuuttani, vaan luotan asioiden sujuvan omalla painollaan. Tässä vaiheessa on turha murehtia, sillä en sen murehtimisen voimalla tässä yhtäkkiä ammattilaiseksi poksahda, vaan vasta vuosien myötä. Se prosessi tulee ottamaan oman aikansa ja siihen matkaan pitää vaan jotenkin heittäytyä. Harjoitteluun mennessäni en osaa mitään, mutta jo muutamassa viikossa osaan varmasti paljon enemmän.

Eniten mietin tällä hetkellä omaa olemistani potilaiden kanssa ja yksi suurimpia haasteita on löytää jonkinlainen itselle sopiva potilaiden kanssa olemisen tyyli. Olen myös miettinyt jännittämistä siltä kannalta, että usein jännittäminen tekee oman olemisen tönköksi ja viileän jähmeäksi, jolloin esim. se että jännitän jonkin toimenpiteen opettelua saattaa antaa minusta epäempaattisen kuvan. Viimeksi huomasin tämän jännitysviileyden omakohtaisesti torstaina ollessani järjestelemässä yhtä tapahtumaa. Aluksi luulin työkaveitteni olevan jostain suuttuneita minulle (automaattinen ajatus), kunnes hetken päästä ymmärsin, että heidän käytöksensä johtui vain ja ainoastaan stressistä. Kun olimme saaneet tilanteen pulkkaan ja saatoimme ottaa rennosti, heistäkin tuli jälleen sellaisia mukavanleppoisia jollaisina heidät tunnen.

Ennen maanantaita aion vielä lukea paksua dementiaa käsittelevää kirjaa, topata itseni hyvällä itsevarmuudella ja puhdistaa pääni turhista, mieltä syövistä ajatuksista. Harjoittelu tulee menemään omalla painollaan, päivä kerrallaan, enkä kaikkia siellä ilmeneviä asioita pysty kontrolloimaan. Se mitä pystyn säätelemään jossain määrin, ovat omat tunteeni ja tässä on vaan positiivisessa mielessä hyväksyttävä se, että olen opiskelija. Saan olla tietämätön ja aloittaa ammattiin kehittymisen alkeista, aivan alusta.

Ikävästä syntyneitä sanoja

Kaipaan kauheasti jotakin ja kaikkea. Intohimoa, romantiikkaa, ihoa. Vaikka olin aika väsykkeessä, kun tulin kotiin tänään koulusta, ei itselle luvatuksi tulleista päiväunista tullut mitään. Kevät tuntuu aina uudelta mahdollisuudelta ja se saa levottomaksi. Levottomaksi saa tosin myös ihan fyysisen läheisyyden kaipuu. Ikävöin miehen tuoksua ja sänkeä ja ihoa ja sitä ihanaa tapaa, miten hän halaa usein, koskettaa, huomioi, kävelee kanssani käsi kädessä, silittää, avaa aina ovia ja laittaa takin päälleni. Sitä aina ihmettelen hänessä, miten niin fiksu ja komea mies on onnistunut pysymään niin vaatimattomana. Ihailen häntä häpeilemättömästi, sillä hänessä vaan on niin paljon hyviä ominaisuuksia! Siinä on aika paljon syitä sinnitellä kaukosuhteessa ja odottaa kärsivällisesti toisilla mantereille elämisen loppuvan.

Emme ole koskaan asuneet yhdessä täällä Suomessa, ja mietin miltähän se tuntuu? Samalta kuin Kaliforniassa? Luulen, että alkukankeuksien jälkeen elämästämme muodostuu paljon paremmaksi kuin silloin Kaliforniassa, sillä täällä myös minulla on oma elämä parisuhteen lisäksi ja kokonaisuus on silloin huomattavasti tasapainoisempi ja rikkaampi. Tuntuu hassulta kaivata sitä, että näen miehen tavaroiden omieni vieressä, samassa kaapissa, samoilla hyllyillä. Vaikka hän olisi työmatkalla Timbuktussa, ne tavarat kertoisivat hänen kuitenkin palaavan.

Kaipaan hänen ärsyttäviä tapojakin, sitä miten hän heittää työmatkalta ja töistä tultuaan lentomatkalaukun, läppärilaukun ja takin kaikkineen eteiseen ja tuoleille. Miten kompastun niihin vielä aamullakin. Kaipaan myös sitä, miltä hän näyttää istuessaan tietokoneen ääressä kotioloissa, bokserit jalassa jossain epäergonomisessa asennossa 100% keskittyneenä jonkin tärkeän meilin lukemiseen vielä ennen nukkumaan menoa. Kaipaan sitä, miten sulkiessaan työkoneen hän ei enää seuraavaa ajatusta uhraa työlle, vaan on melkein heti rennosti omassa yksityiselämässään. Kaipaan sitä, miten hän kuuntelee paremmin ja kärsivällisemmin kuin kukaan muu ja nauraa aina jutuilleni, vaikka itsestäni ne olisivat jo ala-arvoisen pöhköjä. Katsokaas kun tämän hillityn kuoren alla olen oikeasti aika hölmö hassuttelija ja mies pitää siitä. Se tuntuu ihmeelliseltä, hän pitää siitä millainen minä olen ollessani täysin avoin ja auki! Sen ajatteleminen saa minut vieläkin huumaantumaan. Kaipaan myös sitä, millainen katse hänellä on silmissään, kuinka hänen silmistään on vaikea löytää pahansuopaisuutta ja miten usein sieltä näkyy välittämistä ja hyväksyntää. Kuinka ne alkavat säihkymään innostuksesta puhuessamme matkoista ja seikkailuista, kaikista elämän ihmeellisistä mahdollisuuksista.

Oikeastaan jo ennen hänen tapaamistaan tiesin, että kumppanini tulee olemaan Suomen ulkopuolelle jotenkin kallellaan, mutta ihan tällaista maailmankansalaista en osannut elämääni odottaa. Hänellähän on kaksoiskansalaisuus ja hän on käynyt syntymässä vielä kolmannessa maassa. Toisaalta hän on niin suomalainen käyttäessään suomen kieltä, rauhallinen, kuunteleva ja käyttäen sanoja vain todellisen tarpeen mukaan. Jos hän sanoo jotain, hän todellakin tarkoittaa sanomaansa. Meitä yhdistää se, että olemme molemmat surkeita pelureita, sellaiseen kai liian mukavuudenhaluisia ja suoraviivaisuudesta tykkääviä. Hänellä on aika toisenlaiset lähtökohdat kuin minulla, Savossa järven rannalla pyöröhirsimökissä lapsuutensa viettäneellä ja sitten toisaalta taas ei. Kummankin vanhemmat (kun sano vanhemmat, tarkoitan omalla kohdallani aina vain äitiä) ovat antaneet sellaisen käsityksen elämästä, että siitä voi todellakin muokata haluamansa kaltaisen. Että omaa ääntään pitää kuunnella ja tavoitella sisältä kumpuavia asioita ennakkoluulottomasti. Se, että elämässä on kaikki ovet avoimia on aika hieno lapsuudenkodin perintö.

Äiti on muutenkin antanut pitkälle myöhempään elämääni yltäviä arvoja ja asenteita, sitä miten muita ihmisiä pitää kohdella ja mitkä asiat elämässä ovat oikeasti merkittäviä. Ei status, ei raha, ei mikään sellainen. Tärkeintä on löytää oma polkunsa ja pysyä totuudenmukaisena itselleen sekä kohdella muita ihmisiä hyvin. Lapsuudenkotiemme perintö on humaani ja varmaan me kummatkin yksilöinä olemme vielä jatkojalostaneet joitain kohtia. Tiedättekö, siksi äitini kohtalo on niin järkyttävä minun ja hänen lähipiirinsä mielestä, sillä hän on ollut ja on selvempinä aikoina edelleen vaikuttava ihminen.

Tulin eilen töistä vasta kymmenen maissa ja puhuin äidin kanssa ihanan puhelun. Loppuun hän toivotti minulle sinisiä unia. Edelleenkin minulle tulee hyvin liikuttunut olo tuota ajatellessani. Se välillämme oleva välittämisen määrä, sehän se aina tekee kaikesta niin tuskallista. Hyvinä päivinä hän vakuuttaa päättäväisesti elävänsä ainakin 90-vuotiaaksi, ihan vaikka vain päästäkseen nostamaan tienaamiaan eläkevaroja (ekonomin aivot sitten aina raksuttavat tietyllä tavalla) ja huonoina päivinä hän valmistelee kuolemaansa jakamalla perintöjä, tosin alkoholin sumentamin aivoin todella kaoottisen epäloogisella tavalla. Fyysisen kunnon rappeutumisen sijasta surullisinta on nähdä äiti muuttuneena, surullisena ja yksinäisenä, mutta onneksi myös hyviä hetkiä on paljon. On hyviä puheluita, hänen luonaan käy paljon hänen normaalit juomatavat omaavia ystäviä ja äidin myönteinen elämänasenne nitistää vaikka minkälaiset tummat pilvet. Toivon, että olen sanut edes osan siitä etteenpäin sano mummo hangessa -asenteesta.

Niin, täällä kaivataan ja paljon, jotain ja kaikkea. Miestä, joka on muualla monen aikavyöhykkeen takana ja äitiä, joka pysyy aina äitinä, vaikka mitä.

Isästä sekä muuta sekalaista

Kaksi peräkkäistä, mutta niin erilaista päivää. Olin maanantaina aivan lopussa, tyhjiin puristettu, kun raahauduin töistä kotiin ja tänään olen nauranut, hymyillyt, vitsaillut, höpissyt, touhunnut ja vähän puurtanutkin. Olin tänäänkin töissä koko päivän ja valmistellut erästä tapahtumaa muiden mukana. Sain rakonkin sormeen leikatessani esitettä sadan kappaleen verran - en edes tiennyt, että rakon käteen saaminen on mahdollista toimistohommissa! No, todistetusti on mahdollista.

Siinä saksiessani mietin, mitä sanoisin isälle kun hän seuraavan kerran soittaisi. Uneksin yöllä lakanat hiestä märäksi painiskellessani isä-aiheen kanssa, varmaankin siitä syystä, että hän oli yrittänyt soittaa edellisenä iltana ja osasin odottaa hänen soittavan seuraavana päivänä. Oikeastaan tiesin, mitä sanoisin, mutta halusin silti ajatella asiaa rauhassa tarkemmin. Kun hän soitti, hän kysyi missä asun, missä hotellissa asuimme miehen ollessa täällä talvella ja missä mies asuu tällä hetkellä. Näihin kaikkiin kysymyksiin olen vastannut monen monta kertaa kuluneen talven aikana, joten kyllä hänen kuuluisi näihin vastaukset tietää. Sivun mennen sanoen, kyllästyttää tuollainen ulkoisten seikkojen korostaminen. Isälle on niin tärkeää se, että poikaystäväni palkka on hyvä. Vau. Sehän elämässä olikin se tärkein pointti. No, nämä ovat vain asioita, joista hänen on helppoa ja luonnollista puhua. Omaisuus, materia ja raha - elämän pyhä kolmio. Ulkopuoliselle ei ehkä käy selväksi, mitä hän sanoillaan tarkoitti, mutta minä kyllä osaan tulkita isän raha ja status on tärkeintä -kieltä. Se on vähän sukuvika nimittäin, tuo materiaan ja statukseen päin kallellaan oleminen.

Keskeytin hänen kysymyksensä ja sanoin, etten voi hyväksyä sitä, miten hän kohtelee äitiä sekä veljeäni. Hän yritti kieltää kuristaneensa äitiä ja yritti väittää arvostavansa veljeni apua, mikä on ihan täyttä hevonkukkua. Hänen käytöksensä kertoo täysin toista tarinaansa, ja niinpä isä sitten lopettikin puhelun lyhyeen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän vähään aikaa yritä esittää läheistä kanssani soittelemalla "kuulumisia". En vain halua osallistua sellaiseen valheellisen suhteen ylläpitoon, vaikka toisaalta en halua täydellistä välirikkoakaan. Mitä ihmeen iloa siitä nyt olisi, joutuisin vain koko ajan aktiivisesti ajattelemaan, että muista nyt olla vihainen ja välirikossa. Ei kiitos, en halua sellaista taakkaa kannettavakseni. Välimme voivat olla asialliset, mutta enempää en elämääni kaipaa. Ei hän voi kuvitella, että ensin käytyään vähän kuristamassa äitiä ja sitten sekoiltuaan vähän veljeni luona hän voisi olla kuin mitään ikävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan (puhumattakaan tietysti kaikista muista kerroista)! Niinhän hän on kyllä yrittänytkin niin pitkään kuin muistini kantaa, olla kuin hän ei olisi syyllistynyt koskaan mihinkään ikävään. Muut ovat vain pilanneet hänen elämänsä, nih.

Tämä asia ei ole mitenkään mustannut päivääni, olen nyt taas löytänyt vanhan tasapainon ilon ja surun kesken, että ne kaksi todellakin kulkevat rinnakkain.En siis tarvitsekaan sitä Dr. Philiä. Toinen ei sulje toista pois. Saan kohtalaisen usein kommentteja siitä, että olen aina iloinen ja hyväntuulinen, viimeksi tänään (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta varmaankin olen hymyileväisempi kuin ihmiset keskimäärin). Itse koen surun olevan myös keskeinen elementti elämässäni, aina tuossa ihon alla ja se välillä hämmentää, miten erilailla muut voivat asian tulkita. Ehkä välillä maskeeraan surun piiloon ilolla, sekin on varmaan osittain totta, mutta toisten on vaikea sitä havaita. Sitä, miten surun syvyys on tuossa kaiken alla, välillä syvempänä ja välillä helpompana, melkein läpikuultavana henkäyksenä. En kuitenkaan koe olevani epäaito, valehtelevani itselleni enkä muillekaan, en missään tapauksessa. Elämä vaan on sellaista, ei sitä voi jatkuvasti sydänjuuriaan myöten surra ja sinisessä melankoliassa velloa.

Ensimmäisen kerran muuten aloin ymmärtää tulevani havaituksi iloisena tyyppinä ollessani riparilla, jossa kaikki saivat kirjoittaa anonyymisti positiivisia kommentteja muista riparilla olijasta. A4:seni oli täynnä kommentteja: aina iloinen, hymyileväinen, nauravainen jne. Muistan sen todella hyvin, sillä aluksi tuntui, että paperilla olevat asiat kertoivat jostain toisesta ihmisestä, ei minusta ainakaan! Vieläkään en ole ihan sinut tämän asian kanssa. Kuvittelin olevani tosi surumielinen ja sitä varmaankin olin (ja olen), sisäisesti ja enemmän yksin ollessani. Ehkäpä toiset ihmiset vain saavat minut hyvälle tuulelle, ovat se syy miksi täällä olossa on jotain järkeä.

Päivässäni on ollut vaikka kuinka paljon kaikkea kivaa ja hymyn arvoista, sekä myös hämmästyttäviä yksityiskohtiakin (kuten esimerkiksi se, että törmäsin erääseen bloggaajaan töissä ollesani, ihan vaan viattomasti kahvipannun edessä. Aika odottamatonta.) Ilon aihetta on ollut siinä, kuinka onnistuin keplottelemaan itselleni hyvän harjoittelupaikan marraskuuksi. Tuohon voi vain todeta, että jee jee jee!

Karvat

Asuin kaksi, kolme vuotta sitten serkkuni kanssa pienessä kaksiossa Lauttasaaressa. Hänellä oli ruhtinaallinen kymmenen neliön huone, jossa se kymmenenkin tuli täyteen vasta sopivien pyöristysten jälkeen. Itselläni oli hieman isompi huone ja vastaavasti hieman isompi vuokra, mutta tilan vähyydestä huolimatta yhteiselomme sujui sen vajaan vuoden ajan kohtalaisen mukavasti. Kertoohan sekin jo jotain, että olemme edelleen tekemisissä, ainakin jonkin verran :)

Serkku muisteli auvoista yhteistä Lauttasaaren aikaamme tässä jokin aika sitten kylässä käydessään ja totesimme molemmat viihtyneemme omalla pikku saarellamme, se oli kodikas asunto ja kodikas asuinpaikka. Serkku muisteli myös erästä espanjalaista vaihtarikaveriaan, jonka hän majoitti pieneen huoneeseensa, johon ei oikeastaan 120 cm sängyn lisäksi mahtunut muuta. Kuitenkin hyvällä tahdolla sinne majoitettiin vielä yksi mies pariksi viikoksi.

Sitä en ollenkaan enää muistanut, että espanjalaisen ollessa kylässä olin karvojen takia romahduksen partaalla. Serkku naureskeli sille, miten olin tuskaisena valittanut kylppärin olevan täynnä mustia karvoja ja kyllähän sen nyt hyvin muistankin - niitä karvoja siis oli ihan turkasen paljon, jotkut hanskat niistä olisi voinut tehdä. Ei kiva juttu siis lainkaan ja nyt minulla on itselläni samanlainen ongelma omien hiusteni suhteen, niitä on hitto vie joka paikassa! Tummanruskeaa tukkaa saa olla keräämässä sängystä ja sieltä kylppäristä kuin heinää pellolta, olenkohan tulossa kenties kaljuksi? Onneksi toinen tummatukkainen nainen lähti tästä asunnosta kuun vaihteessa pois ja voin kerätä niitä hiuksia kylppäristä ollen varma niiden kuuluvan itselleni. Toisten tukka on nimittäin huomattavasti epämiellyttävämpää kuin oma.

Asuin muuten samassa Lauttasaaren asunnossa vielä miehen veljenkin kanssa yhden kesän verran ja sekin roudasi paikalle kaverinsa, tosin se mies oli itäisestä Euroopasta kotoisin ja tosi kiva, oikea symppis. Oli se niin kiva katsella kahta isoa miestä omassa keittiössään päivittäin kokkailemassa ja höpisemässä miesten juttuja. Ilmeisesti tykästys oli molemmin puolista, sen verran mieltä lämmittäviä kommentteja kuulin Tsekin miehen minusta sanoneen. Sinä kesänä loikoilimme monta kertaa Lauttasaaren biitsillä kolmisin ja sitten keskellä kesää mieskin tuli takaisin Singaporesta, joten jatkoimme asumista hetken nelistään pienessä asunnossa. Mukavia - ja tiiviitä muistoja.

Sitten kesän lopussa lähdimmekin miehen kanssa Kaliforniaan ja irtisanoin asunnon, jossa serkku kuitenkin asui vielä parisen kuukautta ennen Meksikoon lähtöään. Oli kuulemma todella ankeaa asua siinä asunnossa sen jälkeen, kun olin tyhjentänyt kaikki kalusteet ja tavarat, nukkua lattialle heitetyllä patjalla.

Asiaa tässä miettiessäni huomaan, että onhan täällä Espoossakin ihan ok asua, mutta Lauttasaari kyllä tuntui silloin oikeasti kodilta.

Hajatuksia

Saako mennä jo nukkumaan? Ehkä ennen kahdeksaa ei kuitenkaan voi, vaikka silmät ovat lurputtaneet jo monta tuntia. Olen tässö hyperventiloinut pari, kolme päivää tajuttuani äidilläni olevan vakavan, henkeä uhkaavan sairauden alkoholismin lisäksi. Emotionaalista ahdistusta tihkui tajuntaan saakka yllättävän vähän, mutta kroppa on ollut asiasta vähän eri mieltä ja halunnut ahdistua.

Elämä jatkuu (sen on vähän pakkokin jatkua). Töissä työkaveri kehui minua kolmannelle puhelimessa muistaakseni sanoin erittäin taitava ja ammattitaitoinen. Kehut ovat kyllä kivoja! Olen kuulemma myös nopea, mikä on mannaa sielulle, joka on tottunut pitämään itseään aina hitaana. Olin yhteydessä myös harjoittelupaikaan, jossa käytetään kuulemma omia vaatteita, joten tein pienen ostosreissun H&M:lle. Kotona vasta huomasin, miten ostamissani trikoopaidoissa on vähän liian suuret o-kaula-aukot, mutta eiköhän nuo käyttöön pääse aluspaidalla varustettuna. Olen hankala tapaus kaula-aukkojen suhteen, vaikea miellyttää. Aina niissä on jotain vikaa ja usein kauppojen hyllyillä on vain sitä yhtä ja samaa juuri muodissa olevaa muotoa. Ostin kolme raitapaitaa, mikä todistanee että täällä viiraa, sillä en ole pitänyt mitään raitaa kymmeniin vuosiin ja nyt yhtäkkiä kaappi täyttyikin raidalla.

Minulla on muuten koirakuume ja mies kiihdyttää sitä lähettelemällä söpöjä koiruuksien kuvia sähköpostiini. Pus vaan Kaliforniaan, olet ihana! Hymyilen tuolla ulkona silleen typerästi kaikille karvapalloille, etenkin kaikille vähän hassukkikoirille, kuten labbiksille ja karkeakarvaisille mäyräkoirille.

Loppuun ennen silmäluomien tipahtamista irtoaa vielä ihmettelevä kymysys: miten elämässäni voikin olla niin paljon erilaisia tunteita virittäviä asioita, päällekkäin ja lomittain, kaikkia värejä ja niiden sävyä, yhtä aikaa? Onko tämä normaalia, vai pitääkö ilmoittautua Dr. Philiin? Apua?

Irti, vapaaksi

Ihan zombiepäivä, stressi kuluttaa pattereita. Ahdistaa, väsyttää, olo on ärtyisä. Leikin hyväntuulista.

Nukuin ihan hemmetin huonosti viime yön ja unet olivat intohimoisia seikkailuja täynnä. Sinällään ihan kivoja, mutta aivot eivät tunnu levänneen siinä tunnekarusellissa. Pöllähdin aamun tunneille pää aivan jumissa intohimoisten ja toiminnan täytteisten unien jäljiltä ihan toisentyyppiselle tunnille asennoituneena, ja eipä meinannut tulla mitään verinäytteiden ottamisesta. Onneksi parini toimi hyvän varmana ja rauhoittavana vastavoimana. Ärsyttää oma säätäminen ja hajamielisyys, se kun ei ole oikein tilanteen tasalla.

Opiskelun, töissä käymisen ja etäsuhteen yhteisvaikutuksen pystyisin pitämään, jäsentämään ja itse säätelemään. Mutta sitten on niitä lähimmäisiä, joiden pelkkä ajattelu tuntuu litistävänä voimana päällä, ahdistaa, painostaa, hiertää kengässä niin hemmetisti. Tulee huono olo, levoton, pelkään puhelimen soivan ja kuulevani äidin äänen. Siksi pidän sitä nykyään niin mielelläni äänettömällä, voin ainakin säädellä sitä milloin hän pääsee tunkeutumaan maailmaani epäsuorin vaatimuksin. Toimin hänen tunteidensa kaatopaikkana. Sanon, etten halua kuulla mitään hänelle pakkomielteeksi käyneistä raha-asioista ja perinnönjaoista, mutta hän kertoo silti. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Pakkomielteisesti, samaa rataa, vähän vain kaistoja vaihdelleen.

Haluan työntää hänet vain pois pois, vaikka samaan aikaan haluan hänet aivan lähelleni, äidikseni. Ristiriitaista. Sieltä tulee sata erilaista mielialaa kannateltavakseni, sata erilaista ongelmaa. Pelkään niin kaiken levähtävän käsiin, kuin kannattelemani vedellä täytetyn ilmapallon viimein lipsahtavan ja läsähtävän. En oikeastaan saa itseäni ymmärtämään vapauttani, sitä etten ole vastuussa heistä enkä voi kontrolloida tapahtumia, vaikka haluaisinkin. En ymmärrä sitä, vaan tunnen vain sen, miten minut on pienestä saakka sitoutettu tähän rooliin. Uskouduttu, luotettu, tukeuduttu. Miten minä olen pienenä mennyt isän raivokohtauksen eteen, pelastamaan. Minun ei anneta unohtaa sitä roolia, kun puhelin soi useita kertoja päivässä eikä silloinkaan, kun se ei soi. Hiljaisuus kumisee kuolemaa. Tunnen olevani loukossa, josta ei ole pakoreittiä. Olen aina heidän tyttärensä, sitoutettu vereen ja maahan, saatanan Saimaan rantoihin.

Tiedän sen hetken, kun tämä tyttärenä oleminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Sinä päivänä, viikko kai sitten, kun sain hätäisen puhelun. Kiertotietä pitkin kuulin isän kuristaneen äitiä. Tuosta noin vaan, valtion hoivista päivän lomalla ollessaan. Miten oksettavaa, miten oksettava hätä. Miten oksettavaa, että raavas mies pahoinpitelee naista, jonka hauraus on jo kuin paperia, vaikka vielä viisitoista vuotta sitten muistan äidin kipparikallen hauiksen ja jäntevän vartalon. Äiti tukeutui taas minuun, vähensi juomistaa ja ryhdistäytyi, tsemppasi. Otti selviytyjän asenteensa käyttöön ja päätti hakea lähestymiskieltoa, kunnes taas halusi unohtaa ja uppoutua epärealistiseen maailmaansa. En viitsi edes kysyä, sillä saisin kysymykseeni useita erilaisia vastauksia. Antaa olla, läsähtää.

En halua välittää, en jaksa. En jaksa ajatella äitiä, enkä koko kevättalven mukavia puheluita minulle yksinäisyyttään soitellutta isää. En jaksa vihata häntä, mutten halua häntä elämäänikään. Toivon, ettei heitä olisi, että olisin oikeasti vapaa.

Jotain kautta juttu lipsui miehiin

Kyllä on niin väärin, kun Nelonen lähettää jääkiekkoa Täydellisten naisten ohjelmapaikalla. Olin niin varautunut rentouttavaan viihteeseen uurastettuani koko viikonlopun ja väännettyäni tänään kaksi tenttiä.

Kuullessani ruudusta jääkiekon rähinä-ääniä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, ettei kumppanini tykkää penkkiurheilla, sillä jotenkin jo ne äänet kääntävät sisuskaluja. Jääkiekko on pahin, en vaan voi sietää sitä. Visuaalinen altistuminen vielä menettelee, mutta ne äänet, niitä pitää päästä pakoon ja heti. Reaktio on vain sama kuin kuullessani jotain hirveää musiikkia, enkä nyt tähän hätään edes keksi yhtä hirveää musiikkia. Pahinta olisi varmaan seurustella jonkun alan harrastajan kanssa, sillä eihän siitä tulisi yhtään mitään jos toinen suhtautuisi täysin intohimoisesti johonkin, mikä aiheuttaa minulle primitiivisen pahoinvointireaktion. Muutenkin olen kyllä tosi huono tietämään mitään urheiluun liittyvää nippelitietoa tai seuraamaan mitään lajia, en tunnista oikein ketään urheilijoita, elleivät ne ole alkaneet kansanedustajiksi uransa jälkeen tai tykkää täyttää palstatilaa naistenlehdissä. Aika harvoin niissä haastatteluissa on tosin mitään mielenkiintoista, ellei mukaan lasketa täysin itselle vieraan elämäntyylin valottamista, mikä tietysti voi olla ihan antoisaa kerran tai pari.

Muistan kuinka joskus sinkkuna ollessani baarissa joku ihan kivan näköinen mies patsasteli baaritiskillä, ja vieressäni ollut vähemmän suuret ulkonäölliset lahjat omaava mies sanoi minulle hänestä, että tuo on se ja se. Minä olin tietysti että kuka häh, olisi pitänyt tietää taas joku kiekkoilija. Jotenkin ihan hassua, että minun olisi ilmeisesti pitänyt tämän toisen miehen mielestä pitää kiekkoilijaa jonain taivaan lahjana naisille. Kummallinen ajattelutapa, koska tapanani on ollut ihastua ihan tavallisen näköisiin miehiin ja ennen kaikkea mielenkiintoisiin ihmisiin, enkä ole koskaan ollut mikään kova ulkonäköhai. Siinä kuitenkin yhtäkkiä minut niputettiin siihen kategoriaan sen kummemmin mitään ajattelematta. Ylipäätänsä on hyvin outoa tulla lokeroiduksi johonkin, mikä on itselle hyvin vierasta. Yleensä vasta jälkeenpäin kunnolla tajuaa, mitä tapahtui. Silloin, kun olen yrittänyt oikaista vastapuolen käsityksiä, olen törmännyt läpipääsemättömään seinään - toinen on jo muodostanut ensivaikutelmansa, eikä siitä aio hevillä luopua. Painokkaiden ensivaikutelmien tekemisen kiusaus on kyllä suuri, varsinkin jos tunne on jostain asiasta ehtinyt virittyä voimakkaaksi. Vaatii aikamoisia ponnisteluja tasapainoilla intuitiivisen vaiston ja liiallisen lokeroimisvietin välillä, sillä eihän meistä kukaan mihinkään lokeroon oikeasti mahdu, ihmiset ja asiat ovat aina niin monimutkaisia ja -tahoisia, mutta yksinkertaistaminen kun olisi silti niin kivaa. Ja etenkin helppoa (ks. myöhemmin).

Sinkkuillessani oli muuten surullista huomata, miten miehilläkin voi olla niin huono itsetunto ulkonäköasioissa, ne eivät todellakaan ole pelkästään oman sukupuoleni ongelmia. Huonosta itsetunnosta kärsivää on vaikea tapaillakin, sillä et saa häntä missään vaiheessa vakuuttuneeksi siitä, että olet juuri hänestä kiinnostunut ja että hän kelpaa itsenään. Sitten juttu hyytyy pahimmassa tapauksessa siihen, kun potenssiongelmat ilmaantuvat. En ole oikeasti tavannut kuin yhden vastenmielisen peniksen elämäni aikana (se oli jotenkin terävä, enkä kyllä tykännyt mihestäkään), ja siis yleensä vika on ollut käyttäjän tyylissä ja käyttötaidoissa (kukaan ei voi tykätä rynkytyksestä, jossa yritetään tehdä nopeusennätyksiä, eihän). Jos olen pitänyt miehestä, olen pitänyt peniksestäkin ja yleensä mies on penistään pahempi, ei toisinpäin.

Se on mielenkiintoista huomata, miten joissain miehissä voi tapahtua myönteisiä muutoksia hyvän omaa olemista kohottavan seurustelusuhteen alkamisen jälkeen. Sulkeutuneesta ja sosiaalisesti vähän kömpelöstä tyypistä voi tulla superrento oman nahkansa sisällä viihtyvä hymynaama. Sellaista se on, me teemme toisemme parhaimmassa tapauksessa kokonaisiksi ja eheiksi. Sama pätee kyllä ihan naisiinkin, miten eräskin ystävätär on puhjennut kukkaan niin henkisesti kuin fyysisestikin löytäessään elämänkumppaninsa. Tiedän sen tapahtuneen myös itselleni, olen enemmän oma höpöhöpö itseni ja vähemmän takakireä, jatkuvasti jotenkin varuillani oleva saalistaja (ehkä tuo sana saalistaja on hieman liioitteleva :) ). Onhan se helpompaa olla oma itsensä, kun ei tarvitse olla jatkuvasti suurennuslasin alla, tarkasteltava edestä ja takaa sattuisiko sitä olemaan kenties kelpaava toteuttamaan toisen suurimpia unelmia. Huomaan myös eräästä ystävästä seurustelusuhteen päättymisen jäljet hänen jo ilmeisesti erosta toivuttuaan, sinkkumarkkinoiden varuillaanolo nimittäin kulkee hänen mukanaan muihinkin ihmissuhteisiin.

En sitten löytänyt ketään innokasta penkkiurheilijaa enkä jääkiekkoilijaakaan. En haluaisi olla ennakkoluuloinen ja lokeroiva, mutta vähäisen kokemukseni perusteella en sovellu oikein kummankaan tyyppisen ihmisen kanssa yksiin. Vähäisen kokemukseni perusteella molemmissa tyypeissä on ollut liikaa äijäilyä makuuni, liikaa ajatuksia siitä, millainen miehen ja millainen naisen pitäisi olla, mitä naiseus ja mieheys tarkoittaa - eikä siitä parane poiketa. Aini, eikä myöskään jalkapalloilijatyyppi sytyttänyt, vaikka reidet olivat komiat ;)

Pe-La

Oikeastaan olen tosi onnekas saatuani osa-aikaisen työn entiseltä työnantajaltani, pääsin perjantaina leikkimään graafikkoakin. Leppoisaa, ihmiset olivat selvästi perjantaitunnelmissa ja minua koko viikon kintereillä seurannut ahdistus alkoi vähäisen hellittää.

Tapasin ystävää lounaalla auringonpaisteessa tulvivassa ravintolassa, mikä oli kaiken kaikkiaan hyvä muistus siitä, että tavata pitäisi useamminkin. Sekin oli kiva huomata, että naapuripöytien miehet loivat kiinnostuneita silmäyksiään sieltä täältä ihan vain noin vaivihkaan - liekö kaikilla nyt sitä kevättä rinnassa sitten. Silmäykset sitten ovat niin mukavia!

Töistä perjantaina päästyäni en sitten olekaan tehnyt muuta kuin opiskellut, nukkunut, lukenut ja syönyt. Kauppaan kerkesin tänään juuri ennen sulkemisaikaa, mutta muuten olen hyvään tahtiin muumioitumassa kotiin. Vaikka kyllä tekee ihan hyvääkin, äiti pitää kuitenkin jatkuvilla puheluillaan seurasta huolta ja miehenkin kanssa olen jutellut. Skypen videokuvan huonot puolet tulivat juuri tänään muuten ilmi: näytin ihan rähjäiseltä, mutta olisiko sitä pitänyt muka tukka pestä ja meikata niinku pelkästään puhelua varten häh?!

Juu, äidistä voisin sanoa sanasen. Hänestä ja niin, isästä myös. Etenkin isästä. Kun toinen alkaa käyttäytyä, niin toinen menee ja sössii taas asiat, ja jottei ketään alkaisi kyllästyttää, välillä taas vaihdetaan sössijän vuoroja. Mahdottoman ärsyttäviä ihmisiä, joihin haluaisin osata pitää selvän hajuraon, ettei tämä täälläkin alkaisi ottaa omia sössimisvuoroja ja ryhtyisi moniongelmaiseksi tapaukseksi ihan vain niinku noin seuran vuoksi. Mutta kun ne ovat sattuvat olemaan vanhempiani, niin ei niistä voi olla välittämättä ja niiden hyvinvoinnista kiinnostumatta - ja silloinpa hajuraon pitäminen heidän sotkuiseen ja ongelmientäyteiseen elämään ei voisi olla monimutkaisempaa. Huoh. Etäisyyden ja läheisyyden säätelyn kanssa on siis vielä tekemistä.

Eräänä kauniina päivänä

Olin aamulla 6:45 suihkussa, unenpöpperöisenä pesemässä hiuksiani pää alaspäin, vettä valuvana ja juuri hoitoainetta käteeni laittaneena, kun kuulin puhelimen hälytysäänen. Jotenkin sen heikko ääni kantoi korviini käytävän päähän ja kylpyhuoneen oven toiselle puolen. Aamutakki tiukemmin kiinni, vettä hiuksista puhelimeenkin valuen säntäsin huoneeseeni ja mieshän se siellä minua tavoitteli. Oma kulta soitteli kertoakseen kuulumiset ja ennen kaikkea sen, että rakastaa, ikävöi ja kaikin puolin malttamattomana odottelee maagista päivää 1.6., jolloin näemme jälleen. Voiko päivä paremmin alkaa!

Töissä oli 8:30 aivan hipihiljaista, toimiston 7. kerroksen käytävät vielä pimeinä ja ketään ei näkynyt missään. Jotenkin tykkään siitä fiiliksestä niin - voi avata koneen aivan rauhassa ja hakea kahvia jonkun valmiiksi keittämästä pannusta. Vaikka tunnelmat olivat aamulla näinkin hyvät, kroppani ei tuntunut olevan asioista samaa mieltä kanssani ja stressi kuristeli rintakehän ympärillä.

Töistä 11:30 kouluun, jossa meinasin tukehtua turhautuneisuuteen kuumassa ja täyteen ahdetussa atk-luokassa, kunnes viimein neljältä pääsin aurinkoon ja kävelymatkan varrelle jäävän puiston rauhoittavaan suojaan. Tämä puisto Tapiolassa on parhaimmillaan aamulla, kun on hieman kosteaa ja viileää auringon kuitenkin paistaessa ja lintujen konsertoidessa. Parhaita ovat puistossa olevat koirat, maan ja ruohon tuoksut, luonnon valot ja värit aamulla, lupaus lämmöstä. Jo pidempään paikoillaan ollut asutus ja keski-ikään ehtineet puut, suorarunkoiset männyt. Kaikki vielä heräilee, availee silmiään ja on seesteistä aivan eri tavalla kuin keskipäivän kovemmassa valossa.

Iltaa kohden keho alkaa rauhoittua, asettua oikeille raiteille. Billie Holiday soi vaimeana taustalla, keskittyminen on kohdennettuna maanantain lääkehoidon tenttikirjoihin, ainakin osittain. Teen parhaani, ja sen on riitettävä. Ylivoimaiseksi käyvä stressi kun on ikävä vieras ja sen kanssa en haluaisi liikaa yhdessä hengailla.

Pitkää ja tummaa

Lauantai meni kivasti hihitellen viinipullon ääressä rakkaan ystävän hoivissa, mutta oikeasti, se punaviinikrapula ei ollut tervetullut mietona versionakaan, sillä sinne meni yksi hyvä opiskelupäivä hukkaan televisiota töllätessä ja karkkeja natustellessa.

Ei huvittaisi esseet, raportit ja tentit nyt yhtään. Kaiken teen mitä listalla on ja vieläpä melkoisen huolellisesti, mutta mieli vetämättömässä olotilassa. Ei nyt oikeasti jaksaisi mitään tutkimusmenetelmäkursseja, kun pitäisi opetella oikeita asioitakin, jotka taas tuntuvat jäävän ihan liian vähäiselle huomiolle. Olisin mieluusti nielaissut nenä-mahaletkun ja laittanut sen luokkakaverilleni, mielummin sitä kuin blaah-tasolla olevien raporttien vääntöä. Mielummin olisin harjoitellut käytännön taitoja hieman enemmän ennen lähestyvää harjoittelua. Tuntuu niin äärikaukaisilta ajatus potilaista tällä hetkellä ja joku liman imemisasia jäi ihan etäiseksi. Ehkäpä sitä sitten siellä harjoittelussa. Eivät ne limat ja muut eritteet varmaan kauaa pysy kaukaisina, vaan tulevat liiankin tutuksi.

Reilu viikko siitä, kun mies lähti ja minä jäin. Jääminen on alkanut tuntua yhä huonommalta diililtä ja ikävä painaa pahasti. Jos mieli on muutenkin vähän apea, niin kaikensorttiset hylätyksitulemisenpelot saavat siitä hyvän kasvualustan. Ajatuksista ikävin on se, joka kysyy rakastaako hän varmasti minua vielä? Siihen voi lisätä liudan muita mukavia ja piristäviä ajatuksia, ja vot, on riemu ylimmillään. (Kirjoitin aluksi kaksi viikkoa siitä kun hän lähti - ehkä tämä on pahin vaihe, jossa aikakin venyy. En voi oikeasti uskoa, että siitä on vasta viikko. Nämä kahdeksan päivää tuntuvat kuukauden mittaiselta.)

Serkku kävi eilen, oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Se on rakastunut, teki mieli vaihtaa osia. Minäkin voisin haluta tavata kauniin vaalean naisen, kun tuo seurustelu pitkän ja tumman miehen kanssa ei aina ole niin trallalaa.