Istuessani bussissa kello kuuden kieppeillä Mikonkadun kulmalla mietin vapautettuna kaikista töistäni, että pitäisikö jäädä yhdelle siihen johonkin terassille. Niin oli täyttä, etten kuitenkaan.
Kävin kokeilemassa Kampissa yhtä Motivin kesäpaitaa, ihan vaan huvikseni ja kun kesäkuulta tulee suureksi yllätyksekseni opintotuet ja asumislisä. Olen tässä vähän äkkirikastunut, mutta paita olisi näyttänyt hyvältä jonkun brigitte bardot -tyyppisen naisen päällä, joten kaupan hengariin jäi. Se Motivi on muutenkin sellainen kauppa, että siellä on kivan näköisiä vaatetuksia, mutta mitkään ei sovi minulle. Näytän niissä aina aivan naurettavalta.
Tänään oli viimeinen harjoittelupäiväni ja sain monet halaukset osakseni. Tuntui, että pääsin sisälle työporukkaan paremmin kuin opiskeluvastaavaan. Koulussa on ehkä liikaa makuuni kilpailuhenkeä ja tykkään kyllä enemmän vanhemmista naisista kuin nuoremmista. Mies, jota tästä eteenpäin kutsun R:ksi, sanoi kokevansa keski-ikäiset oman sukupuolensa edustajat usein kyynisiksi ja elämään kyllästyneiksi. Onhan sitä paljon naisissakin, mutta minä tunnun kiinnittävän enemmän huomiota kuitenkin elämänkokemuksen tuomaan viisauteen. Siihen, että tietää jostain jotain ja on ehtinyt kokea kaikenlaista. Että ennen kaikkea on joutunut huomaamaan, miten vähän kaikista vuosista huolimatta tietää. Keski-iässä varmaan useimmat joutuvat tutustumaan elämän rajallisuuteen ja omaan vallinaisuuteensa. On kertynyt kokemusta siitä, ettei elämää voi hallita eikä järjestellä oman nukkekotimielikuvansa mukaiseksi. On kokemusta ahdistuksesta ja suruista, ja siitä kuinka niistäkin selvitään läpi vain rämpimällä enemmän ja vähemmän ehjiksi jäämällä.
Minulla oli ilo ja kunnia työskennellä sellaisten naisten kanssa, hyvin epätäydellisten ja hyvin inhimillisten yksilöiden kanssa. Suihkussa, jossa aina mietin kaikkea, pohdin sitäkin laajaa vastuuta mikä alani ihmisillä on. Se tekee vähän surulliseksi, miten vähän monet ulkopuoliset siitä vastuusta ymmärtävät, mutta onneksi monet taas osaavat toisaalta arvostaakin.
Sitäkin olen miettinyt, mistä tuo onnellisuus ja tyytyväisyys oikein koostuu. Varsinkin viime aikoina, kun sitä niin syvältä hyvälle tuntuvaa olotilaa on jaettu tähän osoitteeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ei se ainakaan tule mistään materiasta, siitä huomaan kurottavani kauemmas viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta. Ehkä suurin osa ihmisistä etsii materiasta sisältöä elämäänsä, itsetunnon ja identiteetin vahvistuksen ohella. Materia vain ei valitettavasti sitä tyhjyyttä voi täyttää, vaikka kuinka monta luksusbrändiä löytyisi kaapista ja siihen tyhjyyteen markkinointiosastot ympäri maailmaa sitten iskevät. Kaikki se tapahtuu hyvin suunnitelmallisesti, aivan nenämme alla. Me vain lankeamme tyytyväisinä näihin silmänkääntötemppuihin.
Omistaminen luo turvallisuuden tunnetta, mutta valitettavasti emme saa tuonne luterilaiselle hautausmaalle mitään faraoiden tyyppisiä hautaratkaisuja, mihin roudattasiin keräämämme maallinen mammona ja voisimme leikkiä kuvitteluleikkiä, jossa materia seuraisi perässä paratiisin porteista sisään. Kuoleman ja haavoittuvaisuuden pelko, turvattomuus ja tyhjyys sekä heikko itsetuntoko onkin siis kaiken kuluttamis- ja omistamisvimmaisuuden takana?
Tämäkin tuli vain mieleeni haaveillessani pitkästä aikaa Oikotieltä omistusasuntoja. Miksi sen pitää olla kaiken palkan syövä omistusasunto, jota pakkomilteen omaisesti sitten allekirjoittanut ryhtyy sisustamaan ja asustamaan niin, että yöunetkin vimmassa häviää? Tunnen itseni, saan yöunet helposti välkkymään kaikenmaailman sisutusratkaisuja. Mitä ihmeen järkeä siinäkin on? Kun ei tuo onnellisuus siitäkään näytä koostuvan, että kotini olisi 10+. Suvussamme esiintyy maanista sisutusinnokkuutta, joka näyttää enemmän tuovan raskautta elämään kuin onnea. Koti on tärkeä, mutta siis vähempikin riittää. Vähemmän voi itse asiassa olla enemmän. Äh, mitenhän tuonkin oppisi ja elämässään toteuttaisi?
R:n miettiessä näitä asioita ääneen rakastun häneen aina enemmän. Miten esimerkiksi hänelle, duunariperheen pojalle kallis urheiluauto oli muutama vuosi sitten vain unelma ja sitten sen saavutettuaan auto kyllä tuntuu hyvältä, mutta miten helposti siinäkin voi joutua kierteeseen tavoittelemaan aina vain kalliimpaa autoa entisen viehätyksen auttamattomasti hiipuessa. Miten huomaamattaan joutuu sellaiseen elämän upgreidaus kierteeseen, jossa pitää saada aina vain hienompaa, isompaa ja kalliimpaa. Toisaalta, eipä meillä ehkä ole parempiakaan esimerkkejä tarjolla, sillä niinhän se on mennyt sukupolvi toisensa perään jokaisen ollessa edellistä vauraampi.
Olen miettinyt sitäkin parisen sataa kertaa, miten ilkeän ajaa sillä R:n autolla täällä Suomessa. Toisaalta se on hauska peli ja nautin sillä ajamisesta, toisaalta kuolen jo ajatuksissani noloudesta, kun kuvittelen opiskelijaminäni Porschen ratin taakse. Olen kuvitellut kaartavani sillä esimerkiksi jonkun tulevan harjoittelupaikkani pihaan, kun käyn töissä jossain kaukana hankalien yhteyksien päässä hankalaan aikaan vuorokaudesta. Alkaa heti vääntää. Seuraan bussin ikkunasta autoilijoita ja tunnen kohta seudun urheiluautot näöltä, kun yritän kiikaroida millaisia ihmisiä niissä on ja miten luontevasti heiltä se ajopuuha sujuu. Seuraako heitä joku epäluontevuuden näkymätön vana. Olisi paljon luontevampaa ajalla vaikka vanhalla Toyota Corollalla, jos jollain. Tietenkin julkiset kulkuneuvot ovat kaikista soljahtavimmat menopelit, helpoimmat kaikin puolin. Identiteettikriisiä siis tässä vielä joskus luvassa. Olisin tyytyväinen kun vain saisin kulkea julkisilla ja kävellä paikasta toiseen mahdollisimman paljon.
Sivukysymyksenä vielä, että mihinköhän sitä minunkin tuhkani pistetään, kun en kirkkoon halua kuulua? Hautausmaat ovat kauniita paikkoja, mutta taustalla vallitseva usko tuntuu lähinnä lahjakkaalta itsepetokselta. Olisipa kamalaa sekin, että hautakiveni maksaisi arkkuineen järkyttävän summan, eikä siitä olisi iloa kellekään! Päinvastoin, ohikulkijat tuntisivat surua nähdessään vierailemattoman hautapaikkani, jos suunnitelmani jälkeläisten tuottamattomuudesta toteutuvat.
Ehkä sillä ei ole siinä vaiheessa enää ainakaan minulle merkitystä, mihin ne tuhkani joutuvat.
perjantaina 30. toukokuuta 2008
torstaina 29. toukokuuta 2008
Kivaa elämää
Tänään kerroin eräälle rouvalle, että hänen miehensä ja tyttärensä ovat kuolleet. Että sorry, et voi soittaa kotiin, kun siellä ei ole ketään kuka vastaisi. Vaikka rouvan rakkaat ovat kuolleet vuosia vuosia sitten, tieto tuli hänelle melkein kuin uutena ja suru painavana. Sellaista voi olla dementoituneen elämä.
En tiennyt pitäväni vanhuksista niin paljon, mutta nehän ovat aika veijareita. Veijareita, mutta rauhallisia, eivät turhaan hötkyile. Mukavat, mutta epäjärjestelmälliset hössöttämiseen taipuvaiset työkaverit sitten taas - no, voisivat vähän istua alas ja rauhoittua. Ottaa hieman zen.
Eilen oli harjoittelutöiden jälkeen ylieuforinen olo, ihan kuin olisin rakastunut ja vetänyt jotain kivaa huumehetta. Bussissa oli pakko hytkyä kuulokkeiden musan tahtiin ja hillitä lauleskeluhaluja. Olenkohan ollut näin onnelinen sitten koskaan?
Huomenna viimeinen harjoittelupäivä. Sain ohjaajalta erinomaisen arvion ja muutkin ovat jakaneet myönteisiä sanoja, niin tulevat kollegat kuin asukkaatkin. Asukkaat yleensä kehuvat minua kiltiksi ja hampaitani. Eräs tykkäsi myös silmälaseistani. Eräs vissiin pepustanikin, koska sitä illalla kouraisi. Kaiken kaikkiaan kuulemma olen oikealla alalla vailla suurempia luonnevikoja.
Toisissa töissä, siellä viileässä toimistossa toivottiin takaisin syksyllä ja kiiteltiin - vaikka haukkujakin on tullut. Toisaalta käyn siellä mielelläni ja tykkään itsenäisestä meiningistä, josta hekin, mutta toisaalta tuntuu hiukka turhalta. Katselleen sitten syksyllä, varmaan siihen mennessä unohdan nämä ajatukset ja otan mahdolliset työt suurella tyytyväisyydellä vastaan.
Katselin ystävien vauvatouhuja eilen ja söin ystävän tekemää gourmetaamiaista ihastellen kattaukseen panostusta ja kaikkea perhefiilistelyä oikeaan espoolaiseen rivitalomeininkityyliin. Miellyttävä siellä on käydä ja kummankin ystävän vauvoista nauttia, mutta hyvin, hyvin vaikea on itseä sellaisessa elämässä onnellisena olisi kuvitella. Elämä niin espoolaisena.
Työkaveri kertoi, ettei kukaan usko hänellä olevan onnellisen elämän ilman vakimiestä ja lapsia. Hän sanoi vielä seuraavana päivänä, että tuntui niin hyvältä, kun joku nainen kerrankin uskoi sen ja ymmärsi, että elämässä voi olla monenlaisia polkuja, jotka tyydyttävät kulkijaansa. Minultakin on kysytty jo tähän mennessä, että onko minulla ollut vaikea lapsuus, koska en kaipaa jälkikasvua elämääni. Toiset taas uskoo tietävänsä paremmin, että kuitenkin hankin. Voihan se niin olla, tai sitten ei, mutta ei sitä kukaan muu sen paremmin voi tietää kuin minä itse. Perustelujakin tivataa ja siihen paras lienee, etten vain koe kaipaavani sitä. So simple. Hassuin perustelu on, ettei sitten vanhana tarvitsisi olla yksin. Juu juu. Kädestähän ne ovat pitämässä, kun lapsilla on omat työt, perheet ja harrastukset. Maailman itsekkäin perustelu, joka vuotaa kuin seula. Tulen vihaiseksi, kun kukaan ei halua ymmärtää. Miehillä keskenään ehkä eri peli, ei näin julma.
Mies on siellä Sunsweet-luumujen auringon alla, kohta olen minäkin. Kummatkin ovat väsyjä töistä ja kummatkin odottavat jälleennäkemistä. Aioin halata häntä niin monta kertaa päivässä, ettei laskuissa pysytä!
En tiennyt pitäväni vanhuksista niin paljon, mutta nehän ovat aika veijareita. Veijareita, mutta rauhallisia, eivät turhaan hötkyile. Mukavat, mutta epäjärjestelmälliset hössöttämiseen taipuvaiset työkaverit sitten taas - no, voisivat vähän istua alas ja rauhoittua. Ottaa hieman zen.
Eilen oli harjoittelutöiden jälkeen ylieuforinen olo, ihan kuin olisin rakastunut ja vetänyt jotain kivaa huumehetta. Bussissa oli pakko hytkyä kuulokkeiden musan tahtiin ja hillitä lauleskeluhaluja. Olenkohan ollut näin onnelinen sitten koskaan?
Huomenna viimeinen harjoittelupäivä. Sain ohjaajalta erinomaisen arvion ja muutkin ovat jakaneet myönteisiä sanoja, niin tulevat kollegat kuin asukkaatkin. Asukkaat yleensä kehuvat minua kiltiksi ja hampaitani. Eräs tykkäsi myös silmälaseistani. Eräs vissiin pepustanikin, koska sitä illalla kouraisi. Kaiken kaikkiaan kuulemma olen oikealla alalla vailla suurempia luonnevikoja.
Toisissa töissä, siellä viileässä toimistossa toivottiin takaisin syksyllä ja kiiteltiin - vaikka haukkujakin on tullut. Toisaalta käyn siellä mielelläni ja tykkään itsenäisestä meiningistä, josta hekin, mutta toisaalta tuntuu hiukka turhalta. Katselleen sitten syksyllä, varmaan siihen mennessä unohdan nämä ajatukset ja otan mahdolliset työt suurella tyytyväisyydellä vastaan.
Katselin ystävien vauvatouhuja eilen ja söin ystävän tekemää gourmetaamiaista ihastellen kattaukseen panostusta ja kaikkea perhefiilistelyä oikeaan espoolaiseen rivitalomeininkityyliin. Miellyttävä siellä on käydä ja kummankin ystävän vauvoista nauttia, mutta hyvin, hyvin vaikea on itseä sellaisessa elämässä onnellisena olisi kuvitella. Elämä niin espoolaisena.
Työkaveri kertoi, ettei kukaan usko hänellä olevan onnellisen elämän ilman vakimiestä ja lapsia. Hän sanoi vielä seuraavana päivänä, että tuntui niin hyvältä, kun joku nainen kerrankin uskoi sen ja ymmärsi, että elämässä voi olla monenlaisia polkuja, jotka tyydyttävät kulkijaansa. Minultakin on kysytty jo tähän mennessä, että onko minulla ollut vaikea lapsuus, koska en kaipaa jälkikasvua elämääni. Toiset taas uskoo tietävänsä paremmin, että kuitenkin hankin. Voihan se niin olla, tai sitten ei, mutta ei sitä kukaan muu sen paremmin voi tietää kuin minä itse. Perustelujakin tivataa ja siihen paras lienee, etten vain koe kaipaavani sitä. So simple. Hassuin perustelu on, ettei sitten vanhana tarvitsisi olla yksin. Juu juu. Kädestähän ne ovat pitämässä, kun lapsilla on omat työt, perheet ja harrastukset. Maailman itsekkäin perustelu, joka vuotaa kuin seula. Tulen vihaiseksi, kun kukaan ei halua ymmärtää. Miehillä keskenään ehkä eri peli, ei näin julma.
Mies on siellä Sunsweet-luumujen auringon alla, kohta olen minäkin. Kummatkin ovat väsyjä töistä ja kummatkin odottavat jälleennäkemistä. Aioin halata häntä niin monta kertaa päivässä, ettei laskuissa pysytä!
lauantaina 17. toukokuuta 2008
Rintaliiveistä ja muistakin vaatteista
Silmiini on sattunut mainoksia, jossa valistetaan meitä naisia siitä, että käytämme usein vääränkokoisia rintaliivejä. Viimeksi Helsingin Sanomat oli tehnyt asiasta jutun, joten minäpä mittasin omat rintani alta sekä päältä ja niinhän se piti todeta - vääränkokoiset rintsikat ovat täälläkin olleet käytössä! Kokoni muuttui 80 C:stä 70 D:ksi, jos näitä ohjeita on uskominen. Täältäkin löytyy kätevä laskuri.
Pitäneekin kesällä vieraillessani Ameriikan ihanissa alusvaatemyymälöissä testailla alusvaatteita uuden kokoluokitukseni mukaisesti. Harmi vain, ettei kaikkia merkkejä valmisteta D-kupissa, koska suuren osan naisista käyttäessä liian pientä kuppikokoa (kupppikoko kun ei kerro vielä kaikkea rintavarustuksen koosta yleisistä luuloista huolimatta) valmistajat tarjoavat sitä, mikä myy eniten, eli kokoja A-C. HS:n keskustelupalstalla suositellaan Lontoossa kävijöille visiittiä Selfridges-tavarataloon, josta pitäisi löytyä valikoimaa, itse luulen löytäväni Jenkkilästä ainakin Victorias Secretin valikoimasta kokoja, malleja ja värejä joka lähtöön.
Nämä kokoasiat ovat muutenkin niin sekavia: Italiassa oli hankala löytää sopivan kokoisia housuja trendiliikkeistä, L-kokokin oli vielä auttamattoman pieni ja sitten Jenkeissä farkkukokoni pienenee 29-tuumaiseksi. Yläosia minulla on kaikkea väliltä XS-L. XS-paita on ostettu tietenkin rapakon takaa, kuinkas muutenkaan. Sitten pitäisi vielä osata huomioida se seikka, että puuvillaiset t-paidat, jotka ostaessa ovat juuri oikean kokoisia kutistuvat muutamassa pesussa aavistuksen liian pieniksi. Ota näistä nyt sitten selvää.
Tämä kaikki vaatepohdinta taisi lähteä liikkeelle kesävaatteitteni sängylle levittelystä ja mallailuoperaatiosta. White chic löytyi, vaikkei kokovalkoisena ja neljän vuoden takainen serkun kesähäihin ostettu mekko on edelleen aivan ihana (yleensähän sitä monen vuoden jälkeen joutuu toteamaan, että miten tällaisenkin olen mennyt ostamaan)! Meidän on nimittäin kutsuttu häihin San Diegon kaupunkiin, jonka kesäkuumuudessa hihaton unelma pääsee oikeuksiinsa - Suomen kesähäissä kun pitää varautua myös mahdollisiin lumikuuroihin ja hyytävän sateisiin keleihin.
Pitäneekin kesällä vieraillessani Ameriikan ihanissa alusvaatemyymälöissä testailla alusvaatteita uuden kokoluokitukseni mukaisesti. Harmi vain, ettei kaikkia merkkejä valmisteta D-kupissa, koska suuren osan naisista käyttäessä liian pientä kuppikokoa (kupppikoko kun ei kerro vielä kaikkea rintavarustuksen koosta yleisistä luuloista huolimatta) valmistajat tarjoavat sitä, mikä myy eniten, eli kokoja A-C. HS:n keskustelupalstalla suositellaan Lontoossa kävijöille visiittiä Selfridges-tavarataloon, josta pitäisi löytyä valikoimaa, itse luulen löytäväni Jenkkilästä ainakin Victorias Secretin valikoimasta kokoja, malleja ja värejä joka lähtöön.
Nämä kokoasiat ovat muutenkin niin sekavia: Italiassa oli hankala löytää sopivan kokoisia housuja trendiliikkeistä, L-kokokin oli vielä auttamattoman pieni ja sitten Jenkeissä farkkukokoni pienenee 29-tuumaiseksi. Yläosia minulla on kaikkea väliltä XS-L. XS-paita on ostettu tietenkin rapakon takaa, kuinkas muutenkaan. Sitten pitäisi vielä osata huomioida se seikka, että puuvillaiset t-paidat, jotka ostaessa ovat juuri oikean kokoisia kutistuvat muutamassa pesussa aavistuksen liian pieniksi. Ota näistä nyt sitten selvää.
Tämä kaikki vaatepohdinta taisi lähteä liikkeelle kesävaatteitteni sängylle levittelystä ja mallailuoperaatiosta. White chic löytyi, vaikkei kokovalkoisena ja neljän vuoden takainen serkun kesähäihin ostettu mekko on edelleen aivan ihana (yleensähän sitä monen vuoden jälkeen joutuu toteamaan, että miten tällaisenkin olen mennyt ostamaan)! Meidän on nimittäin kutsuttu häihin San Diegon kaupunkiin, jonka kesäkuumuudessa hihaton unelma pääsee oikeuksiinsa - Suomen kesähäissä kun pitää varautua myös mahdollisiin lumikuuroihin ja hyytävän sateisiin keleihin.
torstaina 15. toukokuuta 2008
Rakkaus ihmisyyttä kohtaan
Semmoista minä vaan, että tiesittekö miten ihania ihmiset ovat? Herttaisia, huomaavaisia, välittäviä, aitoja omia persooniaan kaikkine kulmineen, mutkineen ja juttuineen! Tähän päivään on mahtunut niin monta hyvää kontaktia, että voisin syleillä kaikkia!
Muutama esimerkki:
Muutama esimerkki:
- Muistin suihkussa juuri, miten tänään eräs sympaattinen vanha herra, joka ei puhu ja on dementia-diagnoosilla osastollamme halasi haparoiden minua, kun menin häntä herättelemään päiväkahville. Voi että, minä olin hänelle sellainen halattava ihminen ja nainen tänään!
- Uusi, toukokuun alussa muuttanut kämppikseni muisti synttärini ja toi minulle suklaalevyn! Miten ajattelevaista!
- Kummatkin vanhemmat soittivat heti kuuden jälkeen aamulla onnitellakseen, ja äiti muisteli, miten synnyin 29-vuotta sitten. Hänen äänestään oli luettavissa niin paljon rakkautta.
- Henkevien (suru, kuolema, selviytyminen) jutteleminen upean työkaverini kanssa aivan spontaanisti ohimennen lounaalla. Niin ravitsevaa, miten se ihminen hehkuu onnea ja rauhaa suurien vaikeuksien jälkeen!
- Erään rouvan säärien ihon rasvaus aamulla: miten onnelliseksi hän tulikaan siitä, että hoidin häntä.
- Mahtava ammatillinen ilmapiiri tänään kokouksessa, vautsi mitä naisia - ja minä saan harjoitella heidän kanssaan!
- Pitkä viestittely läheisimmän ystävän kanssa. Niin paljon vakaata, murtumatonta ja pitkäkestoista välittämistä välillämme kaikista kummankin tämän hetkisistä menoista ja kiireistä huolimatta. Olet rakas!
- Kukkalähetys mieheltä ja paljon kauniita sanoja häneltä viestissä, kortissa, sähköpostissa... Melkein päivittäin postiini on kilahtanut söpöjä viestejä, jotka talletan sydämeni sopukoihin. Ihan kuin minua odotettaisiin tuolla Atlantin toisella puolen! Pitkä puhelu eilen ja rakkaus tuntui niin käsinkosketeltavana välillämme. Ihmeellistä, miten voinkin saada elää niin hienon ihmisen kanssa!
- Vanhempi rouva, joka oli niin tyytyväinen, kun juoksin bussiin pitäen sitä hänellekin. Muistan vieläkin muuten sen pojan, joka kerran vuosia sitten Oopperan pysäkillä painoi ratikan ovea minulle auki, kun kiiruhdin siihen kauempaa. Hän vain huomasi minut, tuntemattoman, ja jatkoi omaa matkaansa minun ehtiessä ratikkaan.
tiistaina 13. toukokuuta 2008
Voihan palkitsevuus!
Mä olen just nyt niin hyvissä fiiliksissä, jalat reilusti maan pinnan yläpuolella, että on pakko jakaa tätä koko maailmalle! Kaikille jotka jaksaa kuunnella!
Sain tänään niin hyvää palautetta harjoittelupaikassa, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt penkissä istua (jostain syystä jännitän kaikkia palautekeskusteluja hirveästi, vaikka miten paljon tykkäänkin itsestäni jorista - palautekeskustelut vaan saavat koko kropan paniikkitilaan, vaikka järki sanoisi muuta). Tilanne oli siis se, että opettajani tuli käymään harjoittelupaikassani ja keskustelimme harjoitteluni sujumisesta hänen sekä ohjaavan hoitajani kanssa. Oli niin ihanaa kuulla sellaisia sanoja ohjaajani suusta, jota arvostan todella korkealle. Kuulemma muutkin ovat vain kehuneet mua ja sitten sitä siinä vatvottiin. Ai että miten olin hämilläni! Loppupäivä menikin sitten superkiireessä ja oli niin palkitsevaa tehdä kunnolla töitä - olen kuulkaas niin oikealla alalla, että tässä itsekin hämmentyy kaikesta kehityksestä ja ihanista uusista asioista, jottei edes löydä sanoja, vaan lilluu tyytyväisenä sellaisessa euforisessa pumpulissa. Ei ollenkaan paha paikka lillutella :)
Nyt menen suihkuun, huomenna pitää herätä jo viideltä ja muutenkin alkaa oma kehu haista, jotta selitykset seis. Hyvää yötä, Espoo hiljenee!
Sain tänään niin hyvää palautetta harjoittelupaikassa, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt penkissä istua (jostain syystä jännitän kaikkia palautekeskusteluja hirveästi, vaikka miten paljon tykkäänkin itsestäni jorista - palautekeskustelut vaan saavat koko kropan paniikkitilaan, vaikka järki sanoisi muuta). Tilanne oli siis se, että opettajani tuli käymään harjoittelupaikassani ja keskustelimme harjoitteluni sujumisesta hänen sekä ohjaavan hoitajani kanssa. Oli niin ihanaa kuulla sellaisia sanoja ohjaajani suusta, jota arvostan todella korkealle. Kuulemma muutkin ovat vain kehuneet mua ja sitten sitä siinä vatvottiin. Ai että miten olin hämilläni! Loppupäivä menikin sitten superkiireessä ja oli niin palkitsevaa tehdä kunnolla töitä - olen kuulkaas niin oikealla alalla, että tässä itsekin hämmentyy kaikesta kehityksestä ja ihanista uusista asioista, jottei edes löydä sanoja, vaan lilluu tyytyväisenä sellaisessa euforisessa pumpulissa. Ei ollenkaan paha paikka lillutella :)
Nyt menen suihkuun, huomenna pitää herätä jo viideltä ja muutenkin alkaa oma kehu haista, jotta selitykset seis. Hyvää yötä, Espoo hiljenee!
Töitä ja lomaa
Anna ihmiselle injektioneula käteen ja olo on kuin kädessä olisi ladattu ase, joka saattaa hetkenä minä hyvänsä laueta lähimpään polveen. Nämä käteni ovat niin kömpelöt, tottuneet naputtelemaan tietokonetta ilmastoiduissa toimistotiloissa. Potilaan onneksi minä en hoitanut pistosta pakaraan saakka, vaan katselin vierestä ja valmistelin injektoitavan antibiootin ja vedin aineen vetoneulalla, eli pysyttelin aseineni kaukana potilaasta. Edelleenkin minusta on hyvin mystistä puuhaa se oikean pistopaikan etsiminen pakara-alueelta. En haluaisi osua iskiashermoon, en.
Osastonhoitaja kyseli kesätöihin, mutta hip hei sanoin etten voi Kaliforniasta käsin työskennellä. Siirsin kesäosoitteenikin jo San Franciscoon, kuinka lähdön konkretisoivaa! Nyt tuskailen lähinnä asusteiden kanssa, sillä lähdemme miehen kanssa 5.6. Mauilla hänen työporukkansa kanssa retreat-reissulle, jossa viimeisenä iltana pukukoodina on white chic. Onhan noita valkoisia releitä kaapissa, mutteivat ne ole kovinkaan chic. En haluaisi näyttää rupuskalta kaikkien korkeanpuoleista palkkaa nostavien ja taatusti muualla kuin H&M:llä shoppaavien naisten rinnalla. Blääh... Sitä paitsi valkoinen väri vasten vitivalkoista, mahdollisesti auringon punakoittamaa ihoa vasten on huono yhdistelmä. Toivottavasti kehitän jotain fiksua ja sellaista, missä itsellä on hyvä olla.
Onneksi kolmen päivän epävirallisvirallisen osuuden jälkeen alkaa miehen ja minun yksityisloma toisella puolella Mauia, köllötellen ihan rauhassa Hawaijin auringon alla ja nauttien toistemme seurasta. Talvella oli niin sydäntä riipivää, kun miehen työt veivät häntä niin paljon, etten ehtinyt nähdä häntä juuri lainkaan hänen tultuaan Suomeen. Kulta oli kyllä Suomessa, muttei koskaan paikalla. Nyt saamme viettää heti kärkeen lomaa Hawaijilla ja sen jälkeen vielä toisen viikon lomaillen San Franciscosta käsin. Lucky me!
Osastonhoitaja kyseli kesätöihin, mutta hip hei sanoin etten voi Kaliforniasta käsin työskennellä. Siirsin kesäosoitteenikin jo San Franciscoon, kuinka lähdön konkretisoivaa! Nyt tuskailen lähinnä asusteiden kanssa, sillä lähdemme miehen kanssa 5.6. Mauilla hänen työporukkansa kanssa retreat-reissulle, jossa viimeisenä iltana pukukoodina on white chic. Onhan noita valkoisia releitä kaapissa, mutteivat ne ole kovinkaan chic. En haluaisi näyttää rupuskalta kaikkien korkeanpuoleista palkkaa nostavien ja taatusti muualla kuin H&M:llä shoppaavien naisten rinnalla. Blääh... Sitä paitsi valkoinen väri vasten vitivalkoista, mahdollisesti auringon punakoittamaa ihoa vasten on huono yhdistelmä. Toivottavasti kehitän jotain fiksua ja sellaista, missä itsellä on hyvä olla.
Onneksi kolmen päivän epävirallisvirallisen osuuden jälkeen alkaa miehen ja minun yksityisloma toisella puolella Mauia, köllötellen ihan rauhassa Hawaijin auringon alla ja nauttien toistemme seurasta. Talvella oli niin sydäntä riipivää, kun miehen työt veivät häntä niin paljon, etten ehtinyt nähdä häntä juuri lainkaan hänen tultuaan Suomeen. Kulta oli kyllä Suomessa, muttei koskaan paikalla. Nyt saamme viettää heti kärkeen lomaa Hawaijilla ja sen jälkeen vielä toisen viikon lomaillen San Franciscosta käsin. Lucky me!
sunnuntaina 11. toukokuuta 2008
lauantaina 10. toukokuuta 2008
Iästä ja minusta
Olen miettinyt noita ikäasioita. Syntymäpäiväni on kohta käsillä ja täytän 29-vuotta. Jokaisena keväänä täytän yhden vuoden lisää ja jokaisena vuotena olen suhtautunut iän lisääntymiseen pienellä lapsekkaalla innolla. Syntymäpäivien vietosta en niin välitä, spontaani juhlinta on liiaksi suunniteltuja parempaa, mutta jokainen uusi lisävuosi kun tuntuu olevan uusi mahdollisuus ja toisaalta jokainen vuosi tarkoittaa lisää arvokasta elämänkokemusta. Elämä tuntuu vähemmän vaikealta ja haavoittavalta, ja enemmän kiehtovan arvaamattomalta, jonka käänteisiin olen oppinut myötäilemään. Moni ikävä asia, joista voisi koostaa pahimmat pelkoni -listan, on toteutunut, joten tiedän selviytyväni rankemmastakin elämänrytkeestä. (Tasavertaisuuden nimissä tähän on lisättävä, että myös niitä niin ihania, ettei edes uskalla oikein unelmoida -listan kohtia on tullut käytyä ahkerasti läpi.)
Tunnen olevani fysiikan lakien vastaisesti yhtä aikaa nuori ja vanha. Koen olevani satavuotias, mutta en väsynyt, vaan sellainen ajaton valkotukkainen ja nauravainen, tajuttoman vanha nainen sekä sen kanssa samaan aikaan lapsi, nuori tyttö, jonka murrosikä vasta vilauttelee ensimerkkejään. Kyllä välillä tunnen olevani myös ihan ikäiseni, vähän kaikkea yhtä aikaa. Olen miettinyt tuntuuko muista samalta, tuntuuko niistä tehokkaista ja määrätietoisista ihmisistäkin tältä, niistä jotka näyttävät hyvin itsevarmoilta ja läpäisemättömiltä. Sellainen halu olla aina 16-, 18-, 20, tai 25-vuotias (ikä vaihtuu henkilöstä riippuen) tuntuu vähän epäkypsältä, enkä tällaista ajattelumaailmaa omakohtaisesti oikein sisäistä. En myöskään sitä, ettei naiselta voisi kysyä ikää, en sitäkään oikeasti käsitä. Koen vähän hämmentävänä sen, että olen viime aikoina tutustuessani uusiin ihmisiin saanut kuulla melkein säännönmukaisesti, että en näytä ikäiseltä, vaan nuoremmalta ja sitten sitä asiaa päivitellään. Se tuntuu todella oudolta, kun sisäinen oloni on niin erilainen. Haluaisin näyttää ihan ikäiseltäni, mutta ehkä tästä on joskus jatkossa jotain etua. (Sekin muuten on outoa, kun harjoittelupaikassa olen vieläkin välillä pelkkä opiskelija, en minä kutsuttuna omalla nimelläni. Yhtäkkiä olenkin pelkkä opiskelija, enkä minä. Häiritsevää.)
Iän mukanaan tuomat vartalonmuutokset eivät ole kiusanneet mieltäni kuin sen ajan, kun totuttelin selluliitin ilmaantumiseen muutamia vuosia sitten. Iän lisääntyminen on tehnyt hyvää myös seksielämälleni ja seksuaalisuuteni tuntuu puhkeavan vuosien saatossa yhä täyteläisempään kukkaan. Vaatekokoni on sama kuin seitsemän vuotta sitten, vaikka Italian aikana lihoinkin muutaman kilon ja eräät farkutkin ratkesivat takapuolesta sen seurauksena. Nyt ne farkut ovat paikattu ja käytän niitä yöelämänmeiningeissä, kun ne ovat niin ihanasti kulahtaneet. Vartalosuhteeni on vertailevien tutkimusteni mukaan helpon luonnollinen ja oikeastaan pidän rinnoistani, reisistäni ja takapuolestani. Käsivarret ovat hyvät, vatsa ja pohkeet sopivat kokonaisuuteen. Kaikki näyttää sopusuhtaiselta ja kauniisti suunnitellulta. Iho on valkoista ja tasaista. Suonikohjuja ehkäisevät tukisukat ovat uusin löytöni, epäseksikkäät, mutta pitkien istuen vietettyjen tuntien pelastus, joiden ansiosta veri kiertää ja happi kulkee niin kuin pitääkin. Pohkeet ovat ehkä jonkin verran liian lyhyet ja paksut, mutten juurikaan sitä ajattele, vaan käytän sellaisia vaatteita, joissa pohkeeni huonot puolet eivät korostu. Tämäkin on ilmeisesti makukysymys, sillä muistaakseni mies on kehunut sääriäni kysyessäni mitkä ovat hänen lempikohtiaan vartalossani.
Vartalossani on huomattavasti paljon enemmän hyviä puolia kuin huonoja, joten yleensä ajattelen siitä suopean tyytyväisiä ajatuksia. Vatsamakkaroita on pari, mutta siihen kiloni ensimmäisenä tulevat ja muistaakseni minulla on aina ollut pari vatsamakkaraa. Uusin huomioni on se, että joillain hoikilla naisilla kilot tulevat vyötärön kohdalle, mutta selän puolella, mikä näyttää kummalliselta kerääntymisalueelta. Siis yleensä olen todella huono tekemään huomioita muiden vartaloasioista, enkä huomaa, vaikka joku olisi laihtunut tai lihonut. En vain kiinnitä sellaisiin huomiota, toisin kuin tätini, joka aina väittää minun laihtuneen tai sitten jos hän on hiljaa, arvelen hänen mielessään ajattelevan lihomistani.
Surulliseksi minut tekee se, että kauniit naiset eivät rakasta vartaloitaan ja puhuvat itsestään rumia, joten siksi yleensä vältän kaikkia sellaisia laihdutusjutunaiheita. Toisaalta tuntuisikin olevan hyväksytympää haukkua vartaloaan kuin todeta olevansa siihen tyytyväinen. Ymmärrän todella ylipainoisten laihdutusjutut, mutten oikein sitä, että normaalipainoiset surevat kahtasataa grammaansa. Ymmärrän kuitenkin, että toinen voi tuntea vartalonmuutokset hankalina, jos nykytilanne verrattuna lähtötilanteeseen on erilainen, vaikka muista henkilön vartalossa ei olisikaan mitään vikaa tai laihduttamisen tarvetta. Eräs ystäväni kokee olevansa aivan vieras kehossaan ja ällöttävä läski, vaikka on tällä hetkellä minun kokoluokkaani ja aivan sopusuhtainen. Tiedän, että kyllähän minustakin samalta tuntuisi, jos laajenisin tästä nykytilasta kymmenisen prosenttia (vaikka silloin olisin kyllä jo ylipainoinen, ystävä ei ole).
Vartaloni on siis hyvä , kaunis ja toimiva. Kun seison alastomana peilin edessä, koen olevani tyytyväinen, vaikkei pelikuva olekaan täydellinen. Ainoastaan silloin, kun kehoni on vetelä ja kipuinen, emme ole yhtä hyvissä väleissä. Myös supertimmien ihmisten täyttämä aurinkoranta on paha, siellä oma olo tuntuu vähän nihkeältä (nimimerkillä Italia on ihana paikka lomailla, mutta auringonpalvonta on siellä veemäistä). Myös alkukesästä ensimmäiset bikinipäivät ovat epäluontevia, mutta sitten siihen puolialastomuuteen taas tottuu. Yksin tai miespuolisen henkilön kanssa asuessani tykkään kuljeskella kotioloissa välillä luonnontilassa. Se, että itsensä pitäisi aina peittää esimerkiksi suihkun jälkeen on vierasta. Tykkään myös nukkua ilman yöpukua, sillä ne ovat ärsyttäviä ja pakollisia vain kyläillessä sekä jäätävillä ilmoilla. Vasta viime aikoina olen alkanut käyttää alushousuja öisin, sen verran olen tapojani muuttanut. Ollessani lapsi nukuimme koko perhe samassa sängyssä, ihot ihoja vasten ja kaikilla oli tapana olla saunan jälkeen enemmän tai vähemmän vailla vaatteita. Alastomuus oli luonnollinen juttu.
Jatkossa toivon, että saan ikääntyä yhtä kauniisti kuin tähän saakka ja ettei mikään kohta liikaa ränsisty, rapistu tai sairastu. Toisaalta jonkinlainen rapistuminen kuuluu asiaan, enkä oikein osaa määritellä mikä on liikaa. Ehkä se, että kasvoni näyttäisivät nelikymppisenä 20-vuotta vanhemmilta saisi minut etsimään kirurgisia apujoukkoja.
Tunnen olevani fysiikan lakien vastaisesti yhtä aikaa nuori ja vanha. Koen olevani satavuotias, mutta en väsynyt, vaan sellainen ajaton valkotukkainen ja nauravainen, tajuttoman vanha nainen sekä sen kanssa samaan aikaan lapsi, nuori tyttö, jonka murrosikä vasta vilauttelee ensimerkkejään. Kyllä välillä tunnen olevani myös ihan ikäiseni, vähän kaikkea yhtä aikaa. Olen miettinyt tuntuuko muista samalta, tuntuuko niistä tehokkaista ja määrätietoisista ihmisistäkin tältä, niistä jotka näyttävät hyvin itsevarmoilta ja läpäisemättömiltä. Sellainen halu olla aina 16-, 18-, 20, tai 25-vuotias (ikä vaihtuu henkilöstä riippuen) tuntuu vähän epäkypsältä, enkä tällaista ajattelumaailmaa omakohtaisesti oikein sisäistä. En myöskään sitä, ettei naiselta voisi kysyä ikää, en sitäkään oikeasti käsitä. Koen vähän hämmentävänä sen, että olen viime aikoina tutustuessani uusiin ihmisiin saanut kuulla melkein säännönmukaisesti, että en näytä ikäiseltä, vaan nuoremmalta ja sitten sitä asiaa päivitellään. Se tuntuu todella oudolta, kun sisäinen oloni on niin erilainen. Haluaisin näyttää ihan ikäiseltäni, mutta ehkä tästä on joskus jatkossa jotain etua. (Sekin muuten on outoa, kun harjoittelupaikassa olen vieläkin välillä pelkkä opiskelija, en minä kutsuttuna omalla nimelläni. Yhtäkkiä olenkin pelkkä opiskelija, enkä minä. Häiritsevää.)
Iän mukanaan tuomat vartalonmuutokset eivät ole kiusanneet mieltäni kuin sen ajan, kun totuttelin selluliitin ilmaantumiseen muutamia vuosia sitten. Iän lisääntyminen on tehnyt hyvää myös seksielämälleni ja seksuaalisuuteni tuntuu puhkeavan vuosien saatossa yhä täyteläisempään kukkaan. Vaatekokoni on sama kuin seitsemän vuotta sitten, vaikka Italian aikana lihoinkin muutaman kilon ja eräät farkutkin ratkesivat takapuolesta sen seurauksena. Nyt ne farkut ovat paikattu ja käytän niitä yöelämänmeiningeissä, kun ne ovat niin ihanasti kulahtaneet. Vartalosuhteeni on vertailevien tutkimusteni mukaan helpon luonnollinen ja oikeastaan pidän rinnoistani, reisistäni ja takapuolestani. Käsivarret ovat hyvät, vatsa ja pohkeet sopivat kokonaisuuteen. Kaikki näyttää sopusuhtaiselta ja kauniisti suunnitellulta. Iho on valkoista ja tasaista. Suonikohjuja ehkäisevät tukisukat ovat uusin löytöni, epäseksikkäät, mutta pitkien istuen vietettyjen tuntien pelastus, joiden ansiosta veri kiertää ja happi kulkee niin kuin pitääkin. Pohkeet ovat ehkä jonkin verran liian lyhyet ja paksut, mutten juurikaan sitä ajattele, vaan käytän sellaisia vaatteita, joissa pohkeeni huonot puolet eivät korostu. Tämäkin on ilmeisesti makukysymys, sillä muistaakseni mies on kehunut sääriäni kysyessäni mitkä ovat hänen lempikohtiaan vartalossani.
Vartalossani on huomattavasti paljon enemmän hyviä puolia kuin huonoja, joten yleensä ajattelen siitä suopean tyytyväisiä ajatuksia. Vatsamakkaroita on pari, mutta siihen kiloni ensimmäisenä tulevat ja muistaakseni minulla on aina ollut pari vatsamakkaraa. Uusin huomioni on se, että joillain hoikilla naisilla kilot tulevat vyötärön kohdalle, mutta selän puolella, mikä näyttää kummalliselta kerääntymisalueelta. Siis yleensä olen todella huono tekemään huomioita muiden vartaloasioista, enkä huomaa, vaikka joku olisi laihtunut tai lihonut. En vain kiinnitä sellaisiin huomiota, toisin kuin tätini, joka aina väittää minun laihtuneen tai sitten jos hän on hiljaa, arvelen hänen mielessään ajattelevan lihomistani.
Surulliseksi minut tekee se, että kauniit naiset eivät rakasta vartaloitaan ja puhuvat itsestään rumia, joten siksi yleensä vältän kaikkia sellaisia laihdutusjutunaiheita. Toisaalta tuntuisikin olevan hyväksytympää haukkua vartaloaan kuin todeta olevansa siihen tyytyväinen. Ymmärrän todella ylipainoisten laihdutusjutut, mutten oikein sitä, että normaalipainoiset surevat kahtasataa grammaansa. Ymmärrän kuitenkin, että toinen voi tuntea vartalonmuutokset hankalina, jos nykytilanne verrattuna lähtötilanteeseen on erilainen, vaikka muista henkilön vartalossa ei olisikaan mitään vikaa tai laihduttamisen tarvetta. Eräs ystäväni kokee olevansa aivan vieras kehossaan ja ällöttävä läski, vaikka on tällä hetkellä minun kokoluokkaani ja aivan sopusuhtainen. Tiedän, että kyllähän minustakin samalta tuntuisi, jos laajenisin tästä nykytilasta kymmenisen prosenttia (vaikka silloin olisin kyllä jo ylipainoinen, ystävä ei ole).
Vartaloni on siis hyvä , kaunis ja toimiva. Kun seison alastomana peilin edessä, koen olevani tyytyväinen, vaikkei pelikuva olekaan täydellinen. Ainoastaan silloin, kun kehoni on vetelä ja kipuinen, emme ole yhtä hyvissä väleissä. Myös supertimmien ihmisten täyttämä aurinkoranta on paha, siellä oma olo tuntuu vähän nihkeältä (nimimerkillä Italia on ihana paikka lomailla, mutta auringonpalvonta on siellä veemäistä). Myös alkukesästä ensimmäiset bikinipäivät ovat epäluontevia, mutta sitten siihen puolialastomuuteen taas tottuu. Yksin tai miespuolisen henkilön kanssa asuessani tykkään kuljeskella kotioloissa välillä luonnontilassa. Se, että itsensä pitäisi aina peittää esimerkiksi suihkun jälkeen on vierasta. Tykkään myös nukkua ilman yöpukua, sillä ne ovat ärsyttäviä ja pakollisia vain kyläillessä sekä jäätävillä ilmoilla. Vasta viime aikoina olen alkanut käyttää alushousuja öisin, sen verran olen tapojani muuttanut. Ollessani lapsi nukuimme koko perhe samassa sängyssä, ihot ihoja vasten ja kaikilla oli tapana olla saunan jälkeen enemmän tai vähemmän vailla vaatteita. Alastomuus oli luonnollinen juttu.
Jatkossa toivon, että saan ikääntyä yhtä kauniisti kuin tähän saakka ja ettei mikään kohta liikaa ränsisty, rapistu tai sairastu. Toisaalta jonkinlainen rapistuminen kuuluu asiaan, enkä oikein osaa määritellä mikä on liikaa. Ehkä se, että kasvoni näyttäisivät nelikymppisenä 20-vuotta vanhemmilta saisi minut etsimään kirurgisia apujoukkoja.
Elämän vaikeudet
Olen tottunut viime viikkoina heräämään 4:50, joten niin ne silmät aukesivat tänäkin aamuna, aivan itsestään, hieman vaille viisi. Oli niin kaunis aamu taas, että rintaa pakahdutti. Puoli yhdeksältä otin Skpe-yhteyden mieheen ja taas joutui pakahtumaan. Ihana se on.
Tein eilen totisen hyvää pannukakkua ja katsoin Villiä Pohjolaa. Söin vain kolmasosan pellillisestä, sillä enempään en vain kyennyt, vaikka mieli olisi tehnyt. Joskus tein pannaria useinkin, mutta viime aikoina en. Pannarimieliteko iski harjoittelupaikassa, jossa sen tekemisestä puhuttiin ja suunniteltiin syötäväksi illalla.
Olen harjoitteluni puolessa välissä, paljon olen kehittynyt ja oppinut, vaikka välillä tuntuukin etten kuitenkaan osaa vielä mitään. Oma oleminen ja olemisen tyyli on välillä nihkeämpinä päivinä haussa, mutta sitten kun on taas iloisempi ja ulospäinsuuntautuneempi olo on kaikkien kanssa kommunikointi helpompaa ja luonnollisempaa. En vain pidä siitä en osaa enää puhuakaan -olotilasta, jossa sanat pomppivat ja sekoittuvat, enkä osaa reagoida mihinkään luontevan spontaanisti. Väsymys aiheuttaa välillä myös kankeutta, sillä olen ollut aivan ylityöllistetty. Olen ollut tällä viikolla harjoittelun päälle kolmena iltana töissä, jolloin päivät ovat venähtäneet liian pitkiksi - herätys on ollut viideltä ja kotona olen ollut vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin. Sitten seuraavan päivän eväiden tekoa, ruokaa itselle ja nukkumaan, ja siltikin nukuttuja tunteja on kertynyt liian vähän. Kolmen viikon päästä alkava loma kuitenkin auttaa jaksamaan sekä tietoisuus siitä, että pian saan läjäpäittäin hellyyttä sekä miehen kanssa yhteistä aikaa osakseni.
Taustalla kiusaa myös rahapula, joka motivoi käymään töissä. Jostain pitäisi vielä kehittää rahat elokuun vuokraan, mutta muuten taidan olla selvillä vesillä, vaikkakin sitten täysin peeaana. Se, että viime viikonloppuna tajusin vanhempieni päinvastaisista vakuutteluista heidän taloutensa huonon jaman, sai omankin talouteni kireämmälle, sillä hehän ovat maksaneet vuokrani nämä talven kuukaudet. Poistin verkkopankin kautta heidän tililtään minulle siirtyvän kuukausittaisen, automaattisesti tulevan parin sadan euron suuruisen summan ja sijoitin säästöni neljän kuukauden vuokranmaksuihin. Mies kyllä hoitaa elämiseni muuten kesän aikana sekä on maksanut lentoni, eikä enempää häneltä voi pyytääkään. Tuntuu vähän kurjalta tilanteelta aloittaa syksy sitten ilman mitään säästöjä, mutta ehkä saan jotain kesän ajaksi sopimastamme kuukausisummastani jotain sukanvarteen. Pieneen rahastooni en aio koskea, lainaan vaikka veljeltäni siihen elokuun vuokraan ja sovin siedettävästä lyhennyksestä. Rahahuolet ovat inhottavia, mutta toisaalta tällä kertaa olen vähemmän ahdistunut niistä kuin ennen. Taidan luottaa aiempaa paremmin omiin kykyihini hoitaa asiani ja taitooni olla kurinalaisempi sekä järkevämpi tilanteen niin vaatiessa.
Äiti osaa puhelimessa kuulostaa niin vakuuttavan asialliselta, vaikka henkinen ja fyysinen kunto olisi paljonkin laskenut. Huomasin sen itse hänen soittaessaan pankkiin, hän kuulosti täysin asialliselta, vaikka perusasioiden hoito alkaa olla osittain hyvinkin heikkoa. En siivonnut maalla käydessäni äidin huonetta, vaan annoin puhelimessa jälkeenpäin ohjeita, kuinka peitot on lakanoiden ohella laitettava pesuun ja ei, pelkkä tuuletus ei nyt auta. Äiti on aina ollut erittäin aikaansaava ihminen ja johtanut muiden ihmisten toimintaa, nyt hän pakenee asioita television ääreen. Jos jotain pitäisi tehdä, hän istuu katsomaan televisiota, jota hän ei koskaan aikaisemmin niin välittänyt liiemmin katsoa. Asioiden hoitamisen ja tekemisen aloittaminen on äärimmäisen hankalaa, ja jos hän saa aloitetuksi, hommat jäävät herkästi kesken ja puolitiehen. Muisti ei myöskään toimi, asioita pitää toistaa useaan kertaa. Dementiaosastolla näkee samaa, ja siellä harjoittelussa oleminen on antanutkin minulle hyvin paljon ymmärrystä äidin tilanteen suhteen. Sitä vain olen miettinyt, että mikä äidin kohdalla on taustalla. Minusta näyttää, että hän on dementoitumassa pikku hiljaa, mutta onko siinä taustalla pelkästään alkoholi ja eteneekö äidin tilanne?
Tuntui niin hullulta nähdä jokin aika sitten ikäiseni ystäväni vanhempia. Ai tällaisia muiden vanhemmat ovat, käyvät vielä muutaman vuoden ihan töissäkin ja osallistuvat lapsiensa sekä lastenlastensa elämään. Ovat realiteeteissa kiinni, pystyvät kävelemään aivan yhtä hyvin kuin nuoremmatkin ja eivät ole joutuneet vankilareissuille, eivätkä varsinkaan yritä tappaa toisiaan, vaan pysyvät pääosin järjissään. Vanhempani eivät ole käyneet täällä etelässä luonani kertaakaan ja sitten toisten vanhemmat ovat niin meneviä, tulevat tänne neljän tunnin ajomatkan päästä konsertteihin ja ystäviensä luokse. Niin outo maailma sellainen. Ollessani muutamia viikkoja sitten ystäväni lapsen ristiäisissä mietin myös sitä, etten koskaan saisi samaa mitä heillä siellä oli, koko perhe koolla. Kaikki järjissään, tyylikkäissä vaatteissa, juttelemassa mukavia ja fiksuja, lausumassa itsetehtyjä runoja itsetehtyjen leivonnaisten ääressä, joita äiti ja tytär olivat yhdessä juhlaa varten valmistaneet. En ole koskaan mitään tuollaista halunnut, enkä voi muutenkaan kuvitella itseäni seurakuntatalolle vauva sylissä papin viereen ja esittelemään timanttisormusta mummoille, ennakkoon stressaamaan typeristä juhlapaikan tarjoiluista ja koristeista, jotka kuitenkin heti päätyvät roskikseen, mutta kyllä se silti pysäytti. Se nimenomaan pysäytti, mutta sitä viiltävää tuskaa en enää tuntenut. Tätä en koskaan saisi osakseni, vaikka haluaisinkin ja olen menettänyt jotain hyvin suurta.
(Ristiäiset olivat kyllä kuitenkin kaikin puolin mukava tapahtuma ja heille sopiva, tässä tekstissä en sitä todellakaan tarkoita, etteivät juhlat olisi olleet kauniit ja onnistuneet. Kaikki saavat pitää omanlaisensa juhlat, oli se sitten tuollaista tai tällaista.)
Ollessani maalla käymässä voimaa antoivat oman elämäni hyvien asioiden lisäksi mummin, äidinäidin ajatteleminen. Hän oli minulle todella läheinen ja rakas ihminen, joka koki elämässään kahteen kertaan kodin jättämisen rajan taakse ja aviottoman lapsen syntymän. Lapsen hän antoi siskolleen ja avioitui jonkin verran viinaan menevän, patologisen naistenmiehen kanssa, joka sydäninfarktiin kuoli 49-vuotiaana - ja kuinkas ollakaan - toisen naisen syliin kesken aktin. Se, mitä mummi on joutunut eläessään kokemaan valoi voimia minuun, antoi valoa tuskaisimpaa ahdistukseen. Hän selviytyi, minä selviydyn. Mitkään tilanteet eivät jatku loputtomiin, mikään ole ikuista, eivät nämä vaikeudetkaan. Vuodet kuluvat väistämättä ja tilanteet niiden mukana, aika katoaa ja jää taakse. Joskus nämä vaikeudet vielä hälvenevät ja toimivat suurena elämänvoimaa ja -kokemusta tuovana talletuksena, jona ne toimivat osittain jo nytkin. Elämään kun mahtuu kaikenlaista, ja tylsän laimea elämä se vasta olisikin kamalaa, sitä en haluaisi enkä kestäisi! Kyllä tällainen vähän ekstriimimpi versio on laimeutta parempi, kun elämässäni on myös paljon niitä erittäin hyviäkin asioita. Selvästi erilaista omassa asenteessani verrattuna aikaisempaan on selviytyisen tunne, sillä en enää tunne käveleväni heikolla jäällä. Minä selviydyn maailman eteeni tuomista haasteista ja nautin kyydistä lopulta häviten tuhkana osaksi luonnon kiertokulkua. Eipä hassumpaa. Kaikki tämäkin olisi voinut jäädä kokonaan kokematta.
Tein eilen totisen hyvää pannukakkua ja katsoin Villiä Pohjolaa. Söin vain kolmasosan pellillisestä, sillä enempään en vain kyennyt, vaikka mieli olisi tehnyt. Joskus tein pannaria useinkin, mutta viime aikoina en. Pannarimieliteko iski harjoittelupaikassa, jossa sen tekemisestä puhuttiin ja suunniteltiin syötäväksi illalla.
Olen harjoitteluni puolessa välissä, paljon olen kehittynyt ja oppinut, vaikka välillä tuntuukin etten kuitenkaan osaa vielä mitään. Oma oleminen ja olemisen tyyli on välillä nihkeämpinä päivinä haussa, mutta sitten kun on taas iloisempi ja ulospäinsuuntautuneempi olo on kaikkien kanssa kommunikointi helpompaa ja luonnollisempaa. En vain pidä siitä en osaa enää puhuakaan -olotilasta, jossa sanat pomppivat ja sekoittuvat, enkä osaa reagoida mihinkään luontevan spontaanisti. Väsymys aiheuttaa välillä myös kankeutta, sillä olen ollut aivan ylityöllistetty. Olen ollut tällä viikolla harjoittelun päälle kolmena iltana töissä, jolloin päivät ovat venähtäneet liian pitkiksi - herätys on ollut viideltä ja kotona olen ollut vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin. Sitten seuraavan päivän eväiden tekoa, ruokaa itselle ja nukkumaan, ja siltikin nukuttuja tunteja on kertynyt liian vähän. Kolmen viikon päästä alkava loma kuitenkin auttaa jaksamaan sekä tietoisuus siitä, että pian saan läjäpäittäin hellyyttä sekä miehen kanssa yhteistä aikaa osakseni.
Taustalla kiusaa myös rahapula, joka motivoi käymään töissä. Jostain pitäisi vielä kehittää rahat elokuun vuokraan, mutta muuten taidan olla selvillä vesillä, vaikkakin sitten täysin peeaana. Se, että viime viikonloppuna tajusin vanhempieni päinvastaisista vakuutteluista heidän taloutensa huonon jaman, sai omankin talouteni kireämmälle, sillä hehän ovat maksaneet vuokrani nämä talven kuukaudet. Poistin verkkopankin kautta heidän tililtään minulle siirtyvän kuukausittaisen, automaattisesti tulevan parin sadan euron suuruisen summan ja sijoitin säästöni neljän kuukauden vuokranmaksuihin. Mies kyllä hoitaa elämiseni muuten kesän aikana sekä on maksanut lentoni, eikä enempää häneltä voi pyytääkään. Tuntuu vähän kurjalta tilanteelta aloittaa syksy sitten ilman mitään säästöjä, mutta ehkä saan jotain kesän ajaksi sopimastamme kuukausisummastani jotain sukanvarteen. Pieneen rahastooni en aio koskea, lainaan vaikka veljeltäni siihen elokuun vuokraan ja sovin siedettävästä lyhennyksestä. Rahahuolet ovat inhottavia, mutta toisaalta tällä kertaa olen vähemmän ahdistunut niistä kuin ennen. Taidan luottaa aiempaa paremmin omiin kykyihini hoitaa asiani ja taitooni olla kurinalaisempi sekä järkevämpi tilanteen niin vaatiessa.
Äiti osaa puhelimessa kuulostaa niin vakuuttavan asialliselta, vaikka henkinen ja fyysinen kunto olisi paljonkin laskenut. Huomasin sen itse hänen soittaessaan pankkiin, hän kuulosti täysin asialliselta, vaikka perusasioiden hoito alkaa olla osittain hyvinkin heikkoa. En siivonnut maalla käydessäni äidin huonetta, vaan annoin puhelimessa jälkeenpäin ohjeita, kuinka peitot on lakanoiden ohella laitettava pesuun ja ei, pelkkä tuuletus ei nyt auta. Äiti on aina ollut erittäin aikaansaava ihminen ja johtanut muiden ihmisten toimintaa, nyt hän pakenee asioita television ääreen. Jos jotain pitäisi tehdä, hän istuu katsomaan televisiota, jota hän ei koskaan aikaisemmin niin välittänyt liiemmin katsoa. Asioiden hoitamisen ja tekemisen aloittaminen on äärimmäisen hankalaa, ja jos hän saa aloitetuksi, hommat jäävät herkästi kesken ja puolitiehen. Muisti ei myöskään toimi, asioita pitää toistaa useaan kertaa. Dementiaosastolla näkee samaa, ja siellä harjoittelussa oleminen on antanutkin minulle hyvin paljon ymmärrystä äidin tilanteen suhteen. Sitä vain olen miettinyt, että mikä äidin kohdalla on taustalla. Minusta näyttää, että hän on dementoitumassa pikku hiljaa, mutta onko siinä taustalla pelkästään alkoholi ja eteneekö äidin tilanne?
Tuntui niin hullulta nähdä jokin aika sitten ikäiseni ystäväni vanhempia. Ai tällaisia muiden vanhemmat ovat, käyvät vielä muutaman vuoden ihan töissäkin ja osallistuvat lapsiensa sekä lastenlastensa elämään. Ovat realiteeteissa kiinni, pystyvät kävelemään aivan yhtä hyvin kuin nuoremmatkin ja eivät ole joutuneet vankilareissuille, eivätkä varsinkaan yritä tappaa toisiaan, vaan pysyvät pääosin järjissään. Vanhempani eivät ole käyneet täällä etelässä luonani kertaakaan ja sitten toisten vanhemmat ovat niin meneviä, tulevat tänne neljän tunnin ajomatkan päästä konsertteihin ja ystäviensä luokse. Niin outo maailma sellainen. Ollessani muutamia viikkoja sitten ystäväni lapsen ristiäisissä mietin myös sitä, etten koskaan saisi samaa mitä heillä siellä oli, koko perhe koolla. Kaikki järjissään, tyylikkäissä vaatteissa, juttelemassa mukavia ja fiksuja, lausumassa itsetehtyjä runoja itsetehtyjen leivonnaisten ääressä, joita äiti ja tytär olivat yhdessä juhlaa varten valmistaneet. En ole koskaan mitään tuollaista halunnut, enkä voi muutenkaan kuvitella itseäni seurakuntatalolle vauva sylissä papin viereen ja esittelemään timanttisormusta mummoille, ennakkoon stressaamaan typeristä juhlapaikan tarjoiluista ja koristeista, jotka kuitenkin heti päätyvät roskikseen, mutta kyllä se silti pysäytti. Se nimenomaan pysäytti, mutta sitä viiltävää tuskaa en enää tuntenut. Tätä en koskaan saisi osakseni, vaikka haluaisinkin ja olen menettänyt jotain hyvin suurta.
(Ristiäiset olivat kyllä kuitenkin kaikin puolin mukava tapahtuma ja heille sopiva, tässä tekstissä en sitä todellakaan tarkoita, etteivät juhlat olisi olleet kauniit ja onnistuneet. Kaikki saavat pitää omanlaisensa juhlat, oli se sitten tuollaista tai tällaista.)
Ollessani maalla käymässä voimaa antoivat oman elämäni hyvien asioiden lisäksi mummin, äidinäidin ajatteleminen. Hän oli minulle todella läheinen ja rakas ihminen, joka koki elämässään kahteen kertaan kodin jättämisen rajan taakse ja aviottoman lapsen syntymän. Lapsen hän antoi siskolleen ja avioitui jonkin verran viinaan menevän, patologisen naistenmiehen kanssa, joka sydäninfarktiin kuoli 49-vuotiaana - ja kuinkas ollakaan - toisen naisen syliin kesken aktin. Se, mitä mummi on joutunut eläessään kokemaan valoi voimia minuun, antoi valoa tuskaisimpaa ahdistukseen. Hän selviytyi, minä selviydyn. Mitkään tilanteet eivät jatku loputtomiin, mikään ole ikuista, eivät nämä vaikeudetkaan. Vuodet kuluvat väistämättä ja tilanteet niiden mukana, aika katoaa ja jää taakse. Joskus nämä vaikeudet vielä hälvenevät ja toimivat suurena elämänvoimaa ja -kokemusta tuovana talletuksena, jona ne toimivat osittain jo nytkin. Elämään kun mahtuu kaikenlaista, ja tylsän laimea elämä se vasta olisikin kamalaa, sitä en haluaisi enkä kestäisi! Kyllä tällainen vähän ekstriimimpi versio on laimeutta parempi, kun elämässäni on myös paljon niitä erittäin hyviäkin asioita. Selvästi erilaista omassa asenteessani verrattuna aikaisempaan on selviytyisen tunne, sillä en enää tunne käveleväni heikolla jäällä. Minä selviydyn maailman eteeni tuomista haasteista ja nautin kyydistä lopulta häviten tuhkana osaksi luonnon kiertokulkua. Eipä hassumpaa. Kaikki tämäkin olisi voinut jäädä kokonaan kokematta.
sunnuntaina 4. toukokuuta 2008
Kyllä maalla on ihanaa
Visiitti vanhempien luona on varmasti vähentänyt vuosia eliniästäni. Mahaan sattuu, jalat ovat hyytelönä ja kuvottaa - mutta tosia-asia on, etten kropan voimakkaista reaktioista huolimatta pysty tekemään sellaisia ihmetekoja, mitä täällä tarvittaisiin.
Täällä on sellainen uppoava laiva, että. Olen siivonnut, pyykännyt ja täyttänyt jääkaapin. Jääkaapissa oli iso kassillinen vanhaa tavaraa ja talo oli lääväkunnossa, pesukoneessa pissiltä haisevia housuja. Olen myös maksanut järkyttävän määrän kevään aikana tulleita laskuja, jotka löytyivät vähän sieltä ja täältä, osa avaamattomina ja osasta jo monta karhua tulleena. Juuri kun luulin kaikkien löytyneen, jostain löytyi vielä lisää. Tili tyhjeni ja vitsit loppuivat, huomenna äidin kanssa pankkiin (jos se vielä suostuu lähtemään) ja soitto vakuutusyhtiöihin. Tiedän, että annan tekohengitystä, tämä pakka on hyvää vauhtia leviämässä käsiin. Koska en ole tiennyt itkeäkö vai nauraa, niin olen yrittänyt pääasiassa nauraa. Kun kävin metsässä koiran kanssa, melkein päätin jäädä sinne asumaa. Miten levollista, miten ei mitään huolia. Olisi huomattavan yksinkertaista vain elää kuusien alla kuunnellen lintujen laulua. Tosin jäätelökiska pitäisi saada jostain viereen, eihän tuo muuten kesäpäivien vietto olisi täydellistä. Yksi jäätelökiska keskelle kuusista korpea, kiitos. Sitä paitsi siinä vasta hyvä kesätyöpaikka jollain.
Todellisuus on kuitenkin toinen. Äiti riitelee, näkee välillä hyttysiä ja vetäytyy peiton alle, isä on koevapaalla ja puhuu aurinkoisena epärealistisia. Saisiko jostain toiset vanhemmat, pliis?
Täällä on sellainen uppoava laiva, että. Olen siivonnut, pyykännyt ja täyttänyt jääkaapin. Jääkaapissa oli iso kassillinen vanhaa tavaraa ja talo oli lääväkunnossa, pesukoneessa pissiltä haisevia housuja. Olen myös maksanut järkyttävän määrän kevään aikana tulleita laskuja, jotka löytyivät vähän sieltä ja täältä, osa avaamattomina ja osasta jo monta karhua tulleena. Juuri kun luulin kaikkien löytyneen, jostain löytyi vielä lisää. Tili tyhjeni ja vitsit loppuivat, huomenna äidin kanssa pankkiin (jos se vielä suostuu lähtemään) ja soitto vakuutusyhtiöihin. Tiedän, että annan tekohengitystä, tämä pakka on hyvää vauhtia leviämässä käsiin. Koska en ole tiennyt itkeäkö vai nauraa, niin olen yrittänyt pääasiassa nauraa. Kun kävin metsässä koiran kanssa, melkein päätin jäädä sinne asumaa. Miten levollista, miten ei mitään huolia. Olisi huomattavan yksinkertaista vain elää kuusien alla kuunnellen lintujen laulua. Tosin jäätelökiska pitäisi saada jostain viereen, eihän tuo muuten kesäpäivien vietto olisi täydellistä. Yksi jäätelökiska keskelle kuusista korpea, kiitos. Sitä paitsi siinä vasta hyvä kesätyöpaikka jollain.
Todellisuus on kuitenkin toinen. Äiti riitelee, näkee välillä hyttysiä ja vetäytyy peiton alle, isä on koevapaalla ja puhuu aurinkoisena epärealistisia. Saisiko jostain toiset vanhemmat, pliis?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
