Sielun ja ruumiin ravinteita

Muistin lauantaina, miksi tykkään ja en tykkää Kaliforniasta. En pidä ruuhkista, en lainkaan siitä kun autot matelee ja töks töks, joku törttöilee ja moottoriteillä mennään sitten liian lujaa yllättävän huonokuntoisilla teillä. Liikaa autoja, liikaa ihmisiä samassa paikassa, liian hankalan tuntuista, hiertävää ja ärsyttävää.

Sitten tykkäämispuoli. Rakastan näitä metsiä täällä, niitä jättiläismäisten runkojen suojaa, sitä hiljaisuutta kun muut haikkailijat ovat jääneet puiston alkupäähän ja me olemme rääkänneet itseämme kiipeämällä kapeaa metsäpolkua pitkin vajaan tunnin verran huipulle, jossa kotka kaartelee ja ilma tuoksuu kuivalta heinältä alempana olevan viileän kosteuden sijasta. Vaikea kuvitella, että San Francisco on vajaan 30 kilometrin päässä, tuossa melkein sillan toisella puolella. Saamme olla pitkään vain kaksin, missään ei näy ketään. Huipulla on muutamia ihmisiä, he ovat ajaneet sinne autolla. Aika tuntuu pysähtyneeltä. Olen onnellinen ja levossa kaiken kanssa.

Kävelemme alas, etsimme hieman reittiä viitoituksista huolimatta. Meillä ei ole tietenkään karttaa, vaan luotamme opastuksiin. Haikeasti jätän puiston taakseni ja ajamme takaisin kaupunkiin, enkä edes ajattele ylittäväni kuuluisaa Golden Gatea. Asiat arkipäiväistyvät.

Syömme lähiravintolassa. Alkupalat, drinkit, viinit, pääruoat, jälkiruoat. On niin hyvää, uskomatonta! Kun ravintola on kävelymatkan päässä, R:kin voi ottaa huoletta viiniä. Täällä paikasta toiseen käveleminen tuntuu aina yhtä suurelta asialta. Syön alkuun juustoja ja sitten ankkaa, en ole pitkään aikaan syönyt näin hyvin. Selittäessäni innokkasti jotain käsien antaessa vauhtia viereisen pöydän vanhempi pariskunta kysyy mitä kieltä puhumme ja näyttää hämilliseltä sanoessani sen olevan suomea. Ehkä emme vastaa väreiltämme mielikuvaa suomalaista, kumpikaan ei ole blondi ja R on enemmän eteläeurooppalaisen näköinen kuin skandinaavi.

Loppuillasta äidymme kinastelemaan ja seuraavana päivänä koemme taas olevamme asteen verran viisaampia, katselemme Gay Pride Paraden jälkimeininkejä kaupungilla taas sulassa sovussa ja harmoniassa.

Maailmani unissa

Lomalla on aikaa nähdä unia, sellaisia joiden imussa pysyy – tahtoi tai ei – vielä herättyäänkin.

Painajaisosastossa riittää tavaraa, ihan kuin pääkoppa nyt toisi kaiken saastan näytille tietoisuuteen saakka. Metsä on kuin sotatanner, rakkaassa lapsuuden ihmemetsässä puut ovat katkenneet keskeltä, maa myllätty ja hevosia on siellä täällä henkitoreissaan teräviin puidenrunkoihin seivästettyinä ja maassa. Ilma näyttää punaisen ja keltaisen sävyiltä, se on paksua ja saastaista. Surrealistista. Vaikka olen unessa kulkenut karhun vierestä niin läheltä, että olen tuntenut sen turkin ihollani, ovat karhujen tilalle tulleet ihmiset. Silvottuina, äiti sellaisessa mytyssä, jota katson hyvin läheltä, enkä siltikään pääse varmuuteen, onko siinä äiti vai vain epämääräinen kasa maata, risuja, verta ja lihaa sinne tänne viskottuna. Katson metsää ja sanon ääneen jotain tämän tyyppistä suuren hädän kourissa "miten helvetissä korjaan tämän kaiken ennalleen" tajuten tilanteen toivottomuuden, mutta samalla kokien, että vastuu kaikesta on minun harteillani.

Olen joutunut pohtimaan täällä kaiken hulinan hiljennyttyä kokemustani siitä, että olen vastuussa vanhempieni teoista ja heistä muutenkin. Rationaalisella tasolla tajuan kirkkaasti ja vailla epäilyjä, että jokainen ihminen on vastuussa omasta elämästään ja omista teoistaan. Minä en voi olla vastuussa vanhempieni valinnoista, niin kuin kukaan muukaan ei ole vastuussa minun valinnnoistani. Jossain tuolla pääni toisissa, syvemmissä lokeroissa, jotka käsittelevät elämää muulla kuin järjen tasolla asia ei kuitenkaan ole niin selvä, ja sen olen vasta täällä ollessani unieni kautta ymmärtänyt. Jollain tasolla koen olevani vastuussa siitä, että äidilläni on hyvin paha olla ja sekä siitä millainen isä on. Koen olevani myös vastuussa epäonnistuneista ihmissuhteista, siitä kuinka äiti ja hänen siskonsa kokevat tuskaa katsellessaan toistensa elämää läpipääsemättömän muurin seistessä heidän välissään. Äiti ei yllä enää siskojensa luo, eivätkä siskot äidin luo. Usein yritykset ylittää tuota muuria tuottavat tuskaa kaikille osapuolille, sillä mikään ei voi olla niin kuin ennen. Sitähän kaikki salaa sisimmässään toivovat. Ehkä tämä tulee myös niin lähelle itseäni, omaa tuskaani ja siksi tunnen sen niin voimakkaasti.

Nyt kun olen päässyt lähelle vastuu-asiaa, olisi helpottavaa saada selville kuinka tällainen asetelma päästäni puretaan? Miten tätä käsitellään? Mikä osa on luonnollista surua ja mikä osa sellaista vääränlaista vastuunkantoa, joka seuraa vaikka matkustan tuhansien kilometrien päähän vanhemmistani. Voi olla, että vielä heidän kuolemansakin jälkeen tämä tunne sitkuttelee, eikä laske irti. Yritän ajatella järjen tasolla tätä tunnetta, mutta se lipsuu helposti pois. Yritän pohdiskella uniani ja tavoittaa niiden viestejä, mutta nekään eivät tarjoa ratkaisuja, vain jonkinlaisia hajanaisia ymmärryksen rippeitä. Mihin tällaisesta tilanteesta edetään? En vain tiedä. Yritän pitää mieleni avoimena, mutta en ole varma onnistunko siinäkään, sillä tavallisen elämän asiat helposti vievät huomion tällaiselta.

Täällä ollessani olen puhunut äidin kanssa kolmisen viiden minuutin puhelua. Skype toimii, mutta yhteys muuten pätkii. Meillä ei ole mitään sanottavaa, minun sanani jäävät hajanaisiksi kuten ajatuksenikin. Yritämme kurottaa. Olen niin onnellinen siitä, että veljeni on jäänyt maailmaan, jota äiti ymmärtää. Ettei hän ole niin yksin. Minä olen hylännyt hänet, siltä se tuntuu. Olen lähtenyt elämään elämää, jota hän ei enää käsitä. Sitten vihastun, se ei ole minun syytäni! Se ei voi olla minun syytäni, että hän on rakentanut elämänsä alkoholin ympärille ja jättänyt kaiken muun.

- - - - - - -

Muut unet -osastollakin tapahtuu. Miksi juuri silloin, kun herään valtavan seksuaalisen virityksen vallassa R on sattumoisin joogassa? Miksi unissani pyörivät jotkut ala-asteen ihastukset? No, pyörivät ketkä haluavat, on joka tapauksessa häiritsevää herätä ja todeta myös ranskalaisen kämppiksen heränneen, hänen tallustelevan yöhousuissaan ympäri olohuonetta ylävartalo paljaana. En tuijota, van juttelen mukavia ja vähän unisia. Syön aamupalani ja haaveilen kehoa rauhoittavista täyttymyksistä. Nauran blogikirjoituksille ja työnnän virittyneen olotilani jonnekin laatikkoon x.

Mauilla, part 2

Nukkuva karhu

Mitä ihmettä tämän kaupungin juomavedessä oikein on, kun minua niin väsyttää? Tai sitten se on tämä lomailu, joka tämän tekee. Muistaakseni peruskoulun kesälomien aikana etenkin ensimmäinen lomakuukausi kului kuin karhulla talven pitkinä päivinä. Nukkuen.

Vieläkään en ole pukeutunut kunnolla, tukka hömpsöttää ja järki sanoo, että voisit lähteä vaikka lenkille tuohon merenrantaan, mutta kroppa vetää vaakatasoon. Olisi mukava vain lueskella ja torkkua, syödä valmisruokaa, paljon muroja ja paljon hedelmiä, ei ainakaan kokata. Vähän lukea blogeja ja kuunnella musiikkia. Ostin Tori Amoksen levyn, jota länkytän jatkuvasti. Ennen lomaa länkytin Alanis Morissetten uusinta, joka on muuten erinomaisen kelpo paketti.

Eilen sentään sain aikaiseksi lueskelun ja lorvinnan lisäksi lenkkeilyä, kaupassa käyntiä sekä kokkausta. Vaikka heti syötyäni minulla oli nälkä, ihme homma. Leikkasin myös hiukseni. Päältä, edestä ja takaa, jokapuolelta. Ihan kelvollinen lopputulos, vaikka kerroksittaisuustaitoja pitää vielä hioa. Nyt toista kertaa koko pääni hoidelleena täytyy todeta, että hoituuhan tämä näinkin, vaikkei laatu ehkä ole priimaa. Toisaalta, tarvitsenko priimaa? Tarvitsenko täydellistä leikkausta, vaikka tällä hetkellä minulla olisi siihen varaakin (toisin kuin talvella)? Suuria filosofisia kysymyksiä.

Ranskalainen kämppis tilaa The Economistia, jota lueskelin eilen. Täytyy tunnustaa, että luin vain jokseenkin itselle tutuiksi tulleista maista kertovat artikkelit, mutta nyt ainakin tiedän vähän enemmän siitä mistä tiesin jo valmiiksi jotain. Eikä lehti itsekään näytä olevan kaikesta perillä: Slovakia ja Slovenia olivat vaihtaneet kartalla paikkojaan, minkä minä huomasin. Kröhm kröhm. Sen lisäksi olen lukenut The O Magazinea, Oprahin omaa julkaisua, jossa oikeastaan häiritsee vain se, että Oprah on jokaisen numeron kannessa. Ei variaatioita eikä vaihtoehtoja tässä aiheessa. Eikö sitä O:ta jo vähän nolota? Muuten ihan viihdyttäviä juttuja amerikkalaisen keskiluokan elämästä, ihmissuhteista, talousasioista pienen ihmisen näkökulmasta sekä asiallisia juttuja terveydestä. Myös henkinen kasvu on huomioitu. Helppolukuista ja -tajuista, mutta juttujen sisältö on kuitenkin ihan kohtalaisen korkea.

Amerikkalainen Marie Claire oli Hawaijilla rantsulukemisina, eikä sisältö ollut ihan niin kevyttä kuin etukäteen luulin. Tietysti paljon kauniita kuvia ja liian kalliita ihovoiteita, mutta myös yksi erittäin koskettava pitkä artikkeli new yorkilaisesta noin 40-vuotiaasta naisesta, joka sairastui Creutzfeldt-Jacobin tautiin. Tippa linssissä sitä tuli luettua, kuvausta kuinka muutamassa kuukaudessa ilmeisen älykkäästä ja energisestä ihmisestä tuli täysin toimintakyvytön aivojen tuhoutuessa nopealla vauhdilla. Jutun alussa lääkäritkin olivat kyvyttömiä tekemään oikeaa diagnoosia ja nainen oli nopean laihtumisen takia laitettu syömishäiriöisten osastolla ja vasta sen jälkeen neurologisiin tutkimuksiin. Ollessani lukemassa juttua noin puolessa välissä, ennen diagnoosin paljastumista sanoin R:lle, että tämähän kuulostaa samalta kuin jokin dementoiva sairaus, paitsi että taudin etenemisvauhti on todella nopea verrattuna esim. Alzheimerin tautiin, jossa taudin kokonaiskesto on noin 10 vuotta. Kuinkas ollakaan, Dr. Nanna oli oikeilla jäljillä! Kyllä ne kirjoittajat ovat aika viekkaita, osaavat rakentaa tarinan niin että lukija tuntee olevansa lääkäreitä fiksumpi.

Koneessa luin koko kevään hyllyssä koskemattomana olleen Doris Lessingin Parempien ihmisten lapsi -kirjan, joka houkutteli jatkamaan kirjasarjan muihin neljään osaan. Muutama kirja on tullut täältä ostettua, joista yksi on Eight mindful steps to happiness, walking the buddha's path. Oikeastaan olen koko vuoden halunnut lukea tenttikirjojen lisäksi jotain tällaista ja nyt siihen on aikaa. Tuntuu, että tarvitsen omien pienten ajatusteni lisäksi joukkoon muiden suurempia, jotain enemmän kuin mitä minulla jo on. Lueskelin parin tutun matkasta eräässä retreat centerissä Thaimaassa ja muistakin sen tyyppisistä kokemuksista ympäri maailmaa. Toisaalta tunsin olevani skeptisen varautunut kaikkea tuntematonta "humpiikia" kohtaan, mutta toisaalta olenkohan epäileväinen vain siksi, että tämäntyyppiset kokemukset ovat itselleni viereita ja ihmisellä on (ihan terve) vaisto epäillä kaikkea vierasta. Humpuukia eivät ole ainakaan ne asiat, joita ne ihmiset ovat tuoneet tullessaan takaisin omaan arkeensa tehdessään elämästään aikaisempaa tyydyttävämmän. En haluaisi olla sellainen möllö lopun elämääni, joka ymmärtää jotain vain pinnallisesti sieltä täältä, joka ravaa kodin, työn ja ruokakaupan pyhän kolmion välissä aina vain haaveillen jostain josta ei itsekään saa kiinni.

Juhannusjuhlilla

Olimme juhannuksen puiden korkeudelle rakennetussa sympaattisessa puutalossa, siellä minne GPS ei osaa sujuvasti navigoida ja osa juhlakansasta eksyy matkalle.

Vuoristossa, jossa saapuessamme myöhäisen iltapäivän aurinko siivilöityi niin kauniisti läpi suunnattoman suurien puiden. Ilma leijui pysähtyneesti ja joku puuhaili pihatöitä etupihallaan. Perille saakka ei tohtinut ajaa autolla, koska puurakenteinen silta oli omalla vastuulla ajettavassa kunnossa. Taloon johtavien pitkien ja jyrkkien portaiden kaiteet olivat koristeltu kieputetuilla valoilla, jotka myöhemmin valaisivat portaat ilmassa leijuvien oloisiksi sysipimeässä ja lämpimässä Kalifornian yössä.

Suomalainen isäntä grillasi ahkerasti ja jaksoi ruokkia ihmisiä, jotka notkuivat takapihalla katoksen alla, osa pelaillen pingistä ja osa vain ihmetellen yöttömän yön juhlaa. Paikalla oli suomalaisia ja amerikkalaisia, sulassa sovussa. Jopa itikat olivat löytäneet paikalla. Suomalaisesta tavoista puhuttiin, saunasta ja ruispellossa alasti juoksevista naimaikäisistä naisista. Kaverinkaverin Facebook-kuvat tosin myöhemmin paljastivat, että naisten sijasta pellossa ovatkin tänä juhannuksena juosseet alastomat miehet – näin modernisti.

Ketään emme paikalle mennessä tunteneet, mutta monta mukavaa tyyppiä tuli tavattua. Yksi sellainenkin, jonka kanssa olin viimeksi jutustellut lentokentällä yli vuosi sitten, ihan vain epämääräisesti muistaessani nähneeni hänen kasvonsa entisen työnantajani tiloissa ja siksi rupatelleeni. Pieni maailma, taas törmättiin.

Paluumatkalla autossa oli sopiva hetki puhua, leveiden renkaiden syödessä moottoritien pintaa ja etuvalojen kiilan halkoessa taaksejäävää asfalttia. Totesimme, että vakioriidanaiheestamme on ehkä tyhmintä ikinä riidellä. Kummallakin on omat olemisen mieltymyksensä ja sen kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen joustavasti sovitellen. Toivottavasti joskus opimme, toivottavasti tämä oli yksi askel lisää kohti mutkattomampaa ja molemmille tyydyttävämpää yhteiselämää. Olen optimistinen.

Ilma tuntuu aina niin raskaalta vihamielisten tunteiden otettua vallan ja sen jälkeenkin, kun enimmät kuohut ovat painuneet pois. Painostava tunne lepää paikallaan ennen kuin tilanne on lopullisesti purettu auki ja molempien kannat on puhuttu halki. Vielä ennen saapumistamme kotiin auton kääntyessä moottoritieltä kaupungin kortteleihin mietin olenko sittenkään sopiva, olenko ollenkaan riittävä, oikeanlainen. Vieläkin lievästi ahdisti, suretti, suututti, oli epävarma olo. Minua oli tönäisty ja hain tasapainoa takaisin.

Tänään ne ovat jo onneksi tuntuneet tarpeettomilta kysymyksiltä, epävarmuuksilta jotka ilmestyvät kuin rikkaruohot aina uudelleen paikalle. Niilläkin tarkoituksensa, kai. Ainakin ne mietityttävät ja esittävät uusia epämääräisen muotoisia kysymyksiä, kysymyksiä minusta.

Emme sano huomenta

Vihaan riitelemistä. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan vihaamista, vihaan tunnetta joka pullistuu sisälläni, eikä laske mitään muuta ohitseen. Vihaan sitä, kun törmäämme toisiimme mitäännäkemättä, mitäänymmärtämättä. Kivuliaimman sivalluksen tekee hiljaisuuden muurisi, johon törmään. Et edes huuda. Se on pahempaa.

Emme sano huomenta. Puhumme kolmannelle henkilölle, mutta emme toisillemme. Luen netistä uutisia, toivon tilanteen laukeavan. Emme edes yritä ymmärtää niitä sanoja, joita toinen käyttää emmekä ainakaan mitään näkökulmia. Toinen on vihollinen, vaikka häntä olisi äsken hellitellyt kuin pientä kissanpentua. Mieleni on rajuilman vallassa, myrsky sisälläni jonka vieressä katson surullisena tätäkin turhaa riitaa. Olisipa se jo ohi, käsitelty ja siististi poisviikattu.

Toivoin, että olisit pyytänyt anteeksi, tullut perääni niin kuin viimeksi. Olen tässä, riittäisi että ojentaisit kätesi.

Toivoin, ettet olisi kieltäytynyt ymmärtämästä mistään mitään. Että hellittäisit.

Toivoin, että olisit ymmärtänyt kuka minä olen. Etten ole kuin sinä. Toivoin, etten joutuisi puolustamaan oikeuttani olla minä, oikeuttani minunlaiseeni elämään.

Sillä en koskaan muutu sinuksi. En koskaan muutu sellaiseksi.


----------------------------------------------------------------
Now playing: Alanis Morissette - Versions of Violence

Täydellinen päivä

San Franciscossa ylle on saapunut helleaalto. Tässä mereltä puhaltavien tuulien, sumun ja kaiken kaikkianaan hyvin vaihtelevan ilmaston kaupungissa +30 astetta on harvinaisuus, josta nautimme eilen tekemällä pyöräilyretken Golden Gate -sillan toisella puolella olevaan Sausaliton kaupunkiin. Vuokrasimme minulle pyörän päiväksi läheisestä pyöräliikkeestä ja posotimme liikenteen seassa rantatietä pitkin Golden Gatelle ja sen yli Sausaliton hengeltään välimerelliseen pikkukaupunkiiin. Pysähdyimme ensimmäisen pikkukaupuan kohdalla ja ostimme jäätleöt syöden ne samantien, istuen jalkakäytävällä pyörine nojatessa puuhun. Söimme lounasta meren äärellä katsellen San Franciscon siluettia ja koimme olevamme ihan jossain muualla kuin Yhdysvalloissa. Ravintolan lounasleivät maistuivat Italialta ja musiikki oli eurooppalaista vähemmän tunnettua poppia arabialaisilla mausteilla. Minulla oli uusi kulahtaneen punainen paita päällä, paras löytö ikinä.

Päivän miete
Siinä ajatuksia kuljettavan musiikin tahdissa, kehon rentoutuessa päivän miete oli minulla se, mitä tekisin, jos juuri sillä mukavalla sekunnilla alkaisi voimakas maanjäristys. Katselin rannassa ja kadulla näkyviä ihmisiä, yritin kuvitella miltä maanjäristys näyttäisi ja tuntuisi. Miten rauha ja idylli yhtäkkiä rikkoutuisi, miten tapahtuisi jotain mitä kukaan ei osaisi ennakoida ja mikä vaatisi selviytymistaitojen esiin kaivamista jokaisen kohdalla. Tätä R:lle ääneen jakaessani leikittelin ajatuksella, että sellaisessa tilanteessa löytyäisin itsestäni supervoiman. Osaisin lentää, juuri niin kuin unissani. Jatkoin ajatusta sillä, että ympärilläni olevista ihmisistä kymmenkunta muutakin henkilöä huomaisi omaavansa jonkin supervoiman ja näin olisimmekin ylivoimaisen tilanteen pakottamana löytäneet itsestämme yliluonnollisia kykyjä. Kiehtova ajatus, etenkin kun pystyin sen niin hyvin silmieni edessä kuvittelemaan. Meidät lentämässä, siirtämässä romahtaneita taloja ja sammuttamassa tulipaloja.

Päivän huomio
Uppoutuessani mielikuvitusmaailmaani R teki hauskan huomion. Symppiksen kaupungin merellistä imagoa pehmensi entisestään lounasravintolamme ohi ajaneen postiauton sivupeilissä roikkuva märkäpuku. Reipasta ideointia postimieheltä, kuivattaa märkäpukua ajolla ollessaan. Niin tyypillistä. R tekee mielenkiintoisia huomioita minun ollessani ennemmän tai vähemmän omissa maailmoissani.

Pian tämän jälkeen haimme pyörämme ja nousimme lauttaan, joka vei meidät takaisin San Franciscoon. Merellä oli ihoa hivelevän viileää. Tein kotona kanakuskussalaattia ja maistelimme uskomattoman hyvää viiden dollarin Pinot Grigiota humaltuen juuri sopivasti. Myöhemmin illalla minua kosittiin, keskiyön paikkeilla kotiin saapunut ranskalainen kämppis oli valmis jättämään poikamiesvuodet taakseen ja laittoi hyväntuulisella heitollaan pisteen täydelliselle kesäpäivälle.

Näkymä lounasravintolasta

Häätunnelmissa

Näin yöllä unta, jossa olin menossa kiireessä naimisiin. Etsin epätoivoisesti edes jotenkin sopivaa asua vain muutamaa tuntia ennen vihkimistä ja juuri ennen kaupan sulkeutumisaikaa, sormuksia olin ostanut itse itselleni yhtä hopussa kaksin kappalein varmuuden vuoksi, sillä eihän sitä tiedä kummasta sattuu tykkäämään.

Vaateliikkeen myyjät eivät palvelleet, vihkitilaisuus oli perinteinen (jollaista en siis todellakaan ikimaailmassa halua) ja R:lla oli turhankin huoleton suhtautuminen koko tilaisuuteen, hänellä ei ollut edes koko sormusta. Sukulaiset riitelivät ja entiset poikaystäväni olivat paikalla haikeina. Kokonaisuudessaan aika ikävät häät, vaikka lopputulos olikin mieluinen. Olin aamulla herätessäni osittain tyytyväinen ja osittain ärtynyt kiroten vieläkin mielessäni vaateliikkeen palveluhaluttomia myyjiä.

Katsoin Mauilla baaritiskillä istuessani erään vanhemman herrasmiehen käsiä, ja ihastuin hänen leveään, ajan hiomaan ja eleettömän ajattomaan vihkisormukseensa. Vuosikausia olen miettinyt, millaista sormusta jaksaisin kantaa pidemmän aikaa, varsinkin kun en sormuksia ole kymmeneen vuoteen käyttänyt kuin muutamina hetkinä. Siinä tuli ahaa-elämys, juuri tuollaista niin kuin tuolla herralla!

Olin lievän ärtymyksen lisäksi aamulla kuumissani, vaikka olin nukkunut viileämmässä huoneessa ohuen viltin alla. R jutteli puhelimessa venäläiselle ystävälleen ja minä kävelin makuuhuoneeseen miettien näynkö nyt alastomana webbikameraan (mielenkiintoista tämä skype-aika, näköpuhelimet ovat juuri niin pelottavia kuin pienenä mietin niiden mahdollisesti olevan). Olin aamuseitsemältä siirtynyt nukkumaan olohuoneen sohvalle, vihoissani yksinkertaisista ikkunoista kuuluvalle liikenteelle, silmiin paistavalle auringolle ja R:lle, jonka aivan normaali asentojen vaihtaminen sai yliärsytetyt aistini hakemaan nukkumissijaa, jossa kukaan ei heiluta alustaa juuri kun olen rauhoittumassa uneen uudelleen. Välillä on haastavaa totutella nukkumaan uuden asunnon lisäksi uudestaan toisen vieressä, sängyssä josta keho on viimeisen vuoden aikana ehtinyt vieraantua pois.

Kerroin R:lle unesta, varmaan tuttavapiirin suunnitellut ja toteutuneet avioaikeet kirvoittavat omiakin mielenliikkeitä kohti häähumua. Vielä avioituminen ei ole ajankohtaista, mutta sitten kun ajankohtaisuus lähenee, olen ajatuksineni valmiina. Jos saan tulevan sulhon ajatuksieni taakse, kaikki tulee olemaan minimaalista ja sisältämään äärimmäisen vähän kaupallista hössötystä. Ei kirkkohäitä, ei mitään suureellista, ei mitään karkkeja eikä iltamyöhään väsättyjä kutsukortteja. Ei perinteistä valkoista mekkoa, eikä mitään kovin pönäkkää. Ei mitään turhaa. Tärkein pointti mielestäni on se, että kaksi ihmistä antaa lupauksen toisilleen ja siihen lupaukseen yhteiskunta antaa virallisen leimansa. Tärkeintä on se rakkaus, joka virallistetaan, ei mikään muu. Haluan olla ajtuksineni valmiina, ettei kaikki muu turha vahingossakaan ryöstäydy etualalle vain siksi, etten ole etukäteen asioita tuumaillut.

Lomalla

Lomailu R:n kanssa jatkuu vähintäänkin rennoissa vermeissä. Täällä sitä kummatkin pyörimme kalsareissamme ja napsuttelemme koneitamme. Selvästikin Hawaijin loman aikana on saatu ulkoilmaelämää riittävästi ja nyt täytyy viettää hetki sisätiloissa rauhallisempia puuhaillen. R:n kämppis on viikot töissä pohjoisempana, joten saamme rellestää täällä tämän toisen lomaviikon suurimmaksi osaksi ihan kaksin.

Katsoin viimeyönä 4. tuontatokauden Lostit loppuun ja nukahdin hieman ennen kuutta aamulla, R:kin katsoi omalta koneeltaan jonnekin kolmeen saakka Rome-sarjaa. Minua kyllä yritettiin houkutella ummistamaan silmäni silloin kolmen maissa, mutta pakkohan ne jaksot oli läpi loppuun saakka tuijottaa. Aivan mahtava sarja, olen aivan myyty! Aamulla kömpiessäni ylös pääkipuisena oli sitten hyvä keskustella henkeviä mystisistä juonenkehitelmistä. Olin ala-asteella hillitön Twin Peaks -fani ja tämä alkaa olla rinnastettavissa siihen, vaikka en teippaisikaan sarjan julisteita seinilleni.

Eilen tapahtui kohta nelivuotisen parisuhteemme outouksia, teimme jotain ihan ekstriimiä ja kävimme ruokakaupassa yhdessä. Muutenkin oli erikoista, että laittaessani ruokaa R pesi samalla pyykkivuoremme. Elämme todellakin kummallisia aikoja. Eikä R:llä ole kiire, hänellä ei tuntuisi olevan kiire minnekään! Kuinka huimaa! Olemme voineet keskittyä kotitöiden lomassa niinkin kehittäviin harrastuksiin kuin napapierujen äänien vertaileviin tutkimuksiin ja kaikenlaiseen siirappimaiseen söpöilyyn. Kuinka ihanaa! Ihanaa on myös se, että R nauraa keskimääräistä hölmöimmille jutuilleni, joita riittää. Hän laulaaa paljon, usein kuulokkeet korvillaan. Hän silittää usein hiuksiani, suukottaa. Kaikki välissä olevat kuukaudet ovat poispyyhittyjä ja kaikki hankaluudet takanapäin rakkauden ja kiintymyksen näkyessä hänen silmistään. Kaikki tuntuu niin hyvältä ja luonnolliselta, yhdessäolo helpolta ja turvalliselta satamalta.

Näin Mauilla paljon painajaisia liittyen äitiini ja isääni. Kauheita, veret seisauttavia painajaisia, joissa yritin olla joku supergirl puhuessani vanhemmilleni järkeä ("ei, ei kannata juoda itseään hengiltä ja sinä toinen, ei varsinkaan kannata hakata ketään hengiltä"). R heräsi näihin kiivaisiin asioiden muuttamispyrkimyksiini, mutta onneksi unet ovat jääneet hiljalleen pois. En mahda sille mitään, että kaiken mukavuuden keskellä odotan jotain kauheaa tapahtuvaksi.

Ennen lähtöäni isä oli saanut taas raivokohtauksen ja suksinut tietysti suorinta tietä äitini talolle. Äidillä oli ollut ovi lukossa, mutta isä oli (vatsansa kanssa) kammennut itsensä talon alla olevaan kellariin pikkuriikkisistä ikkunoista äidin yrittäessä estää hänen sisälle tunkeutumisensa sisomalla 45 kilon huimalla painollaan kellariin vievän lattialuukun päällä. Se ei isää pidätellyt, vaan hän tuli alakautta sisään, kuulemma vähän kuristi äitiä ja otti äidin puhelimen sekä avaimet. Äiti haki naapurista apua, isä seurasi autolla ja hävisi paikalta ennen poliisin tuloa. Poliisi oli tuttuun tapaa voimaton ja oli ilmeisesti hyvin pitkälle levitellyt käsiään, vaikka äidillä on lähestymiskielto. Kuulemma pitäisi tehdä erikseen jokin ilmoitus kiellon rikkomisesta. Eikä äiti tehnyt, päinvastaisista neuvoistani huolimatta. Seuraavana päivänä isä oli käynyt äidin luona kuin mitään ei olisi tapahtunut (hänen hyväksi havaitsemansa konsti) jutellen mukavia. Argh. Olo on niin voimaton, enkä edes halua tehdä mitään. Olen aina yrittänyt niin kovasti tehdä jotain, pelastaa tämän uppoavan laivan viattomat uhrit, mutta onnettoman laihoin tuloksin. Pelasta siinä sitten ketään, kun pelastettavat haluavat upota laivansa mukana. Olen kuin supertyttö, joka tietää, ettei tähän mitkään hänen omaamansa voimat riitä. Siksi varmaan näen painajaisia, koska mieleni kulkee lapsuuteeni saakka yrittäen korjata tulevia kauheuksia. Yrittää tehdä sitä mahdolliseksi mikä ei onnistu valveilla.

Odotan sitä puhelua veljeltäni, että jotain on tapahtunut. Tiedostan hyvin selvästi kaiken painon jokapäiväisen onnellisuuteni alla. Ajattelen sitä, etten unohtaisi, ettei se yhtäkkiä pääsisi yllättämään minua. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten lähekkäin suuri onni ja suuri suru kulkevatkaan. Ja kummallekin pitää järjestää tilaa.

Mauilla, part one

Saavuimme takaisin Mauilta viime yönä, puolitoista viikkoa lomailua rantaparatiisissa tuli täyteen ja me kummatkin tunsimme istuessamme taksissa kentälta kotiin, että kaupungin valoja oli kaikesta huolimatta mukava tervehtiä jälleen.

Ensimmäiset kolme päivää olimme saaren etelärannalla sijaitsevassa loisteliaassa ja uskomattoman isossa Grand Wailea -hotellissa, johon seurueemme eli noin 800 henkeä sulautui helposti. Tilaa riitti kaikille, todellakin. Olimme siis liikkeellä R:n työporukan sekä heidän kumppaniensa kanssa, mukana oli heidän lapsiakin.

Ohjelmaan kuului auringonoton lisäksi mm. joukkuepelejä (onneksi sain vain katsoa muiden kohottaessa tiimihenkeä) ja hieno snorklausreissu merellä Molokini-nimisellä uponneella tulivuorella. Se oli minun ensimmäinen kokemukseni snorklauksesta ja kovasti pidin vedessä killumisesta kauniine vedenalaisine maisemineen. Tuntui, kuin olisi uinut eksoottisia kaloja täynnä olevassa akvaariossa. Lähdimme reissuun jo aamuvarhaisella ja saimme seilata täyden palvelun katamaraanilla, jossa oli rentouttavaa nauttia merestä ja auringosta. Paluumatkasta tosin olin kannella kääriytyneenä kahteen pyyhkeeseen, sillä aurinko oli uskomattoman polttava.

Grand Wailessa meillä oli oikeastaan koko ajan jotain ohjelmaa ja paljon sosiaalista säpinää. Illallinen oli järjestetty kahtena iltana hotellialueeen merenviereiseen puistoon, jossa oli herkkuja notkuvat seisovat pöydät. Syömisestä – ja tärkeimmästä eli juomisesta :) – ei meinannut tulla mitään, sillä koko ajan ympärillä oli amerikkalaiseen tyyliin paljon jutustelua ja ihmisiä, joihin tutustua, jos heitä ei vielä tuntenut. Suurinta osaa emme kyllä todellakaan tunteneet. Toisena iltana R veti firman talent show'ssa koko porukalle Bon Jovia ja siitäkös kansa villiintyi! Sen jälkeen selkääntaputtelijoita riitti ja naiset olivat olleet kuulemma jo valmiita heittämään rintaliivejään lavalle. R on siis karaokekiellossa, jos en ole paikalla suojaamassa etujani :)

Viimeisenä iltana oli all white party, jossa oli hämmentävän paljon valkoista kansaa. R oli todella tyylikäs musta tukka vedettynä taaksepäin valkoisessa puvussaan, omien sanojensa mukaan kuin huumeparoni Kolumbista. Tykkäsin. Oma asuni oli varsin hyvä ja tunsin oloni kauniiksi. R biletti amerikkalaisittain pitkälle yöhön (suomalaisittain ei siis vielä kovinkaan pitkälle) ja minä kaaduin kaiken smalll talkin uuvuttamana hyvissä ajoin sänkyyn. Ihmiset ovat kivoja, mutta ai hittolainen miten aivot ylikuumenee jatkuvassa sosiaalisessa tuoksinnassa! Yritä siinä sitten jutella fiksuja ja olla smooth all night long. Drinksuja jaksoin juoda kolme, eli en päässyt nolaamaan itseäni edes viimeisenä iltana. Damn :) Joku taisi vielä sanoakin, ettei voi kuvitella minua humaltuneena – höm höm, minä voin kyllä ihan hyvin kuvitella...

Lomamme alkuosuus oli siis varsin onnistunut ja viihdyttävä, ihan turhaan olin taas kaikkea mahdollista monta kuukautta etukäteen jännittänyt! Koko porukka oli niin rennoissa tunnelmissa, että joukossa oli helppo olla. Siinä on vain jotain yhteishenkeä luovaa, että koko joukko paljastaa talvivaatteiden suojaaman valkoisen lihansa ja illan päätteeksi osa ihmisistä naurattaa muita koomisilla ja tahattoman koomisilla talent show -esityksillään, joista puhutaan vielä pitkään.

Taustalla omissa ajatuksissa pyöri ihmetys siitä, mistä kaikesta ihanasta saan nauttia, vaikka jotenkin niin luontevasti aina kaikkeen kuitenkin solahdan.

Huomenna

Onpa lötköpötkö olo; keho on valtto, voimaton ja hyvin laiskanpulskea, kun taas mieli vielä liikkuu levottomana työ- ja opiskeluasioissa. Selvästikin olen vasta osittain lomamoodissa. Selvästikin jetlag painaa. Selvästikin taidan viettää päivän laiskotellen ja Lostia katsellen.

R:n viimeinen työpäivä ja huomenna lähdemme Mauille. Vasta nyt hoksasin, miten kaukana kotoa saari oikeastaan onkaan. Luulin, että täältä lentää sinne vain pari tuntia, mutta Maui onkin viiden tunnin lentomatkan päässä ja aika tulee Suomeen nähden 13 tuntia jäljessä.


Näytä suurempi kartta

Palveluja ja ostoksia

Kävin tänään aamulla teettämässä itselleni kopion asunnon avaimesta, ja millaisessa paikassa! Uskomatonta kekseliäisyyttä yhdistää nail spa ja suutarinpalvelut saman katon alle.

Liike vaikutti enemmän suutarilta kuin kynsihoitolalta ja liikkeen etualla oli muutama sohva, jossa erään rouvan kynsiä puunattiin ja peremmällä oli suutarin tiski. Sisustus oli karua ja perinteistä suutaristailia, ei mitään spamusiikkia eikä buddhan kuvia. Ehkä paikalliset leidit tarvitsevat juuri tällaista palvelua, jossa kynsien hoitamiseen ei kuulu hemmottelua, vaan jujuna on tehokkuus ja matala kynnys astua sisään vähän korjauttamaan kynsiään hinnankin jäädessä varmasti aika alhaiseksi. Vieläkään tosin päähäni ei mahdu, miksi kynsiin pitäisi ylipäätänsä niin julmetusti panostaa, mutta se olenkin vain minä.

Sen jälkeen pääsin paratiisiin, jossa myytiin Calvin Kleinin ja DKNY:n alusvaatteita puoleen hintaan. Eikä se ollut unta! Olin aika tohkeissani, täytyy myöntää, aivan ostoshuuman korkeimmalla aallolla laskiessani kuinka vähän 17 dollarin rintaliivit ovat euroissa. Siis vain kynpin! Kuvitella!

Vastuusta

Olen erityisen ylpeä yhdestä ominaisuudestani. Tässäkin on juuri paraikaa toisessa selainikkunassa R:n sähköposti auki, eikä toisen meilien vaklaaminen ole mielessäni minkäänlainen vaihtoehto. En ole koskaan lukenut kenenkään henkilökohtaisia viestejä tai tekstejä ilman lupaa.

Olen pitänyt lapsesta saakka päiväkirjaa, eikä lapsuudenkotona tarvinnut koskaan miettiä, lukeeko äiti sitä salaa vai ei. Hän oli niin selvästi teroittanut asian mieleeni, ettei sellainen käytös vain kuulu hänen ajatusmaailmaansa. Muistan, kuinka tämä oli suuri itsestäänselvyys. Hän myös opetti, ettei toisen käsilaukkuun saanut mennä ilman lupaa penkomaan ja toisen lompakko oli myös pyhää aluetta. Jotain niin henkilökohtaista, ettei näkymätöntä rajaa vain ollut soveliasta ylittää.

Saimme lapsena hiplata äidin muita tavaroita, meikkejä ja vaatteita mielinmäärin, työsalkkua ja lompakkoakin jos siihen oli lupa. Usein äidin työsalkusta löytyi kaikkea jänskää, tavaroita jotka kertoivat hänen toisesta elämästään työpaikalla. Papareita, kyniä, kotioveen sopimattomia avaimia. Paitsi emme käyttäneet kovinkaan usein kotiavaimia, ei maalla tarvinnut. Silloin sain huutia, kun lainasin äidin pitkiä ruskeita nahkasaappaita pulkkailumäkeen, ajattelin niiden nimittäin olevan kätsät pitkien varsiensa ansioista - ei mene lunta sisään hurjassakaan kyydissä. Saappaat vain saivat ikäviä naarmuja pintaansa lumen karheudesta, joten loppujen lopuksi se ei ollutkaan niin hyvä idea. Tyhjiä käsilaukkuja saattoi käyttää leikeissä ilman lupaa ja ne olivat jotenkin niin salaperäsiä kapistuksia. Laukkujen pohjalta löytyi aina jotain aarteita, sinne jääneitä tavaroita. Aarre saattoi olla jokin kynä, kolikko tai kuitti - kaikki kertoivat jostain minun ja veljeni ulottumattomissa olevasta maailmasta. Aikuisten maailmasta, johon me emme oikein kuuluneet.

Kun olen tehnyt tilini menneisyyteni, tarkoittaen perheväkivaltaa ja alkoholismia, kanssa pääosin selviksi, on lapsuuteni kuvat alkaneet muuttua entistä kauniimmiksi. Arki olikin oikeastaan hyvin turvallista ja äiti suojeli rajattomalla henkisellä voimallaan minua ja veljeäni. Siltä se tuntui. Elämä oli selkeää ja äidin syliin saattoi aina mennä istumaan. Hän käytti työpäivän jälkeisen illan istumalla lattialla meidän kanssamme ja kuuntelemalla höpöhöpöjuttujamme. Halasimme usein. Olin äidin tyttö, ennen kuin pullosta tuli äidin rakastaja ja ylin päättäjä.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen ottanut oman elämäni haltuuni. Etten enää ole samalla tavalla äidin tyttö. Juttelimme eilen äidin kanssa Skypellä, hänen äänensä oli niin reipas (hän on aina ollut reippauden ja rohkeuden perikuva), mutta alla kuulsi haikeus siitä, että olen niin kaukana. Elän omaa elämääni niin kaukana, henkisen puolen lisäksi nyt fyysisestikin kaukana. Häneen sattuu se, etten ole jäänyt hänen lähelleen, etten ole pysähtynyt hänen kanssaan, vaan maailmani on muuttunut niin paljon ettei hän enää pysy siinä mukana. Hän on aina työntänyt minua maailmalle, tekemään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, eikä ole koskaan ollut tarjoamassa valmista mallia johon minun pitäisi sopia. Silti haikeus on hänen äänessään ja tekee minutkin surumieliseksi.

Eräänä yönä näin unta, jossa äiti sai sydäninfaktin, enkä elvyttänyt häntä. Päätin olla elvyttämättä. Niin olen päättänyt olla tekemättä ja syyllisyys siitä painaa pinnan alla, vaikka omaa elämääni täysin siemauksin nyt elänkin. Olen lopettanut hukkuvan pelastusyritykseni ja irtisanoutunut tästä minulle niin luonnostaan langenneesta hengenpelastajan roolista. En halua kantaa jatkuvaa vastuuta kuin itsestäni, en halua sitä vastuuta minkä olen ottanut pienenä pelastaessani äitiä isältäni ja myöhemmin alkoholilta.

Ehkä tässä on yksi suuri syy siihen, etten halua lapsia. En halua vastuuta kenestäkään juuri kun olen siitä taakasta päässyt irtautumaan.

SF:ssa

Outoa, miten täällä hämärä alkaa saapua jo iltakahdeksalta ja laskeva aurinko värjää kaupungin punertavaksi. Mitä, eikö olekaan valoisaa läpi yön?!

Ja miten tuulee, Espoossa tämä olisi jo myrsky. Tuntuu syksyltä, koska Suomessa on tällaisia tuulia vain syksyllä. Päivällä on pilvetön taivas, mutta kukaan ei kävele lyhythihaisessa. Altaalla voisi lojua turkishaalarissa. Laitoin lämmittimen päälle, koska asunnossa on yksinkertaiset ikkunat. Ekologista.

Vastapäisen talon ikkunassa istuu välillä yläruumis kokonaan ulkona aasialaisen näköinen, aika lihava mies. Hän on istunut siinä enemmän ja vähemmän koko päivän, seuraten herkeämättömällä mielenkiinnolla mitä kadulla tapahtuu. Yhtä aikaa hassu ja kiihkeässä tarkkailussaan pelottava mies.

Olemme saaneet Hawaijin matkaa koskien jonkinlaisen tervetuloakirjeen. Hotellista sanotaan lyhennellysti näin: "aloha, paradise awaits you - - - I'm your personal concierge - - - I'm here to ensure that you enjoy all that Westin has to offer - - - I will have a welcome gift and island information ready for you" Lopussa henkilön nimi ja vielä käsinkirjoitettu see you soon hymynaamalla. Kuinka kummallista. Tämä on taas niitä asioita, joihin en oikein osaa suhtautua, joten hihittelen mielessäni. Elämäni kaikkinen rajuine vastakohtaisuuksineen menee kyllä välillä yli pienen ihmisen käsittelykyvyn.

Perillä

Lennot menivät hyvin ja jopa Heathrow'n kentällä kaikki sujui todella pehmeän mukavasti. Tiukat USA:n rajaviranomaiset huvittivat, yksikin paimensi ihmisiä jonoihin sellaisella armeijakuuluvalla äänellä ja toinen kyseli minulta meidän hääpäivää. Huomasin nauravani tekonaurua kireästi, ovat ne vaan niin pelottavia tyyppejä. Asiakaspalvelukurssit ovat selvästi jääneet käymättä.

Yhteensä 16 tuntia lentämistä koneen vaihdoksineen ja sitten olinkin jo täällä, eilen puoliltaöin Suomen aikaa ja 2 p.m. paikallista aikaa. Kovasti väsytti ja silmät lupsahtelivat, kunnes näin R:n.

R on ruskettunut ja hänellä on söpöjä pisamia. Aivan hillittömän hurmaavat kihartuvat hiukset olivat parissa kuukaudessa hiukan venähtäneet. Hän alkoi tuntua yhtä tutulta kuin ennenkin parin tunnin tunnustelun jälkeen, ja niin mukavalta tuntui käydä yhdessä kaupassa ja alkaa elämään taas arkea yhdessä. Eilen oli myös ihanaa kuherrella taloyhtiön pihalla olevassa lämmitetyssä porealtaassa San Franciscon kovan merituulen huojutellessa puita ja saaden ilman viileäksi - Helsingissä oli kesäisempää. Altaassa tosin oli lämpimät tunnelmat :)

Jotenkin niin luontevaa ja samalla sekopäistä, että olen taas täällä, jossa asiat tuntuvat tutuilta ja vierailta yhtä aikaa. Havainnoidessani asioita ympärilläni mieleeni pompahtelee koko ajan ajatuksia, joissa totean ai niin, tällaistahan täällä oli ja näinhän tämäkin juttu menee. En edes aluksi muistanut kaikkia meidän astioita meidän astioiksi, vaikka silloin yhdessä niitä melkein kaksi vuotta sitten paikallisesta Ikeasta valikoitiin.

R:n ollessa töissä ajattelin siivota tätä poikamieshenkistä asuntoa kotoisampaan kuntoon. Kaksi kiireistä miestä saa yhdessä kohtalaisen paljon epäjärjestystä aikaiseksi.

Aamuinen otos parvekkeelta,
kadun päässä olevan rakennuksen takaa alkaa meri

Junalla Mikkeliin

Laukut nököttävät pakattuina ja aivotkin heräilevät hiljalleen uuteen aamun kolmen tunnin yöunien jälkeen. Pakkaus nimittäin vähän venähti eilen. Seuraavaksi tämä nainen pääsee lomailemaan San Franciscoon, oman kultsin kainaloon! Aivot loma-asentoon ja kesävaatteet käyttöön, kivaa!

Raportointia seuraa. Nyt vaatteet päälle ja koneeseen.