Fight Club

Tyypillistä.

Kauhea määrä itkua ja hampaiden kiristelyä asiasta, josta kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen. Aluksi näytti pahasti sitä, etteivät useatkaan puhelut riitä asian ratkontaa eikä kummallekin sopivaa lopputulosta näkynyt mailla ei halmeilla. Toinen olisi jo ollut eilen sopimassa, mutta se ei meikäläisen pirtaan sopinut. Kysehän oli kuitenkin hyvin tärkeistä asioista. Arvoista ja oikeudenmukaisuudesta, sellaisten kovien juttujen takiahan kannattaa taistella pidempikin tovi.

Luureja paiskottiin, muistaakseni molemmin puolin.

Tyhmimmältä tuntuu sitten kaiken sorttisen jankkauksen ja intohimoisen omien näkökulmiensa puolustamisen jälkeen aina se tunne, kun tapahtumat tuntuvat loppujen lopuksi niin epäselviltä. Sovun löydyttyä ei enää itsekään meinaa muistaa miksi oli aikaisemmin niin kurkkuaan myöten vihoissa. Jotenkin niin se meni, että ensin toinen sanoi jotain johon toinen vastasi - sitten oltiinkin jo ilmiriidoissa ja helvetti levällään.

Tällä kertaa koko kroppa on ottanut innolla osaa vihoittelusessioon. Paripäiväisen riitelymaratonin loppumetreillä olo alkaa tuntua hieman kipeältä, annan imurin laulaa pitkin olohuonetta ja luuttuan pikkurätilläni lattioilta kesän aikana tulleita likatahrakkeita viis välittämättä siitä, että ylihuomenna toisen kämppikseni muuttopäivänä lattiat mitä todennäköisemmin likaantuvat uudelleen. Saan tehokkaasti puhdasta aikaiseksi ja alkuviikosta purkamatta olleen matkalaukkunikin lattialta lojumasta pois. Sitten se alkaa tuntua, koko päässä epämääräinen olotila, flunssa. Pää painavalta, kurkussa epämukavalta, kaikki niskan ja hartiaseudun lihaksen särkeviltä.

Aikaisemmin päivällä olen ollut ystävän kanssa rattaita työntelemässä ja ääneni on värissyt itkusta useaan otteeseen. Inhottaa, sellaisina hetkinä en pidä herkästä itkustani. Olisin halunnut olla vain vakuuttavan vihainen, mutta nikottelenkin välillä ja näytän kaamean räjähtäneeltä. En jaksa välittää, sillä mitä väliä silläkään on Espoon korvessa. Olen millään-ei-ole-mitään-väliä -tilassa. Säälin ystävää, hän on niin rationaalinen ja minua hävettää.

Kun ystävä ja vauva on saatu syötetyksi, aloitan siivoussessioni ja päädyn lopulta iltaa kohden R:n kanssa erinäisten mutkien kautta sovintoon. Hän ajaa autolla siellä 10 000 kilometrin päässä ja selvittelee pientä kofliktiamme ajaessaan. Linja pätkii ja joudun useaan kertaan kysymään mitä, välillä koko puhelu katkeaa kokonaan. Puhelun lopuksi sovinto on löydetty ja hänellä on matkaa Yosemiteen enää tunti 15 minuuttia. Saahan sen ajomatkan sujumaan tälläkin tavalla.

Mitä tästäkin jäi taas käteen muuta kuin puhjennut flussa? Onko tämä lihasten kiristys merkki korkeammalta taholta? Opittiinko tässä prosessissa jotain?

Opittiin, ihan varmasti opittiin.

Mietintöjä

On niin tympeäksi vetävän pettynyt olo. Päässä liikkuu kaikenlaisia kysymyksiä, jotka etsivät tyydyttävää vastausta, sellaisiakin kysymyksiä joiden vastaukset ovat pelottavan houkuttelevia yksinkertaisuudessaan.

Tehdessäni valintoja elämässäni olen hyvin harkitsevainen, vaikka jokin osa minusta haluaisi olla radikaali ja toimia impulsiivisesti. Ei auta muuta kuin miettiä, kääntää ja vääntää pään sisältöä. Unet siirtyvät aamulla levottomaan maailmaan ja herään hieman ahdistuneena.

Ei auta muuta kuin jatkaa päivää eteenpäin, jatkaa arjen parissa ja odotella selkeyttä.

Nahoissa on pysymistä

Taaperrus bussipysäkille tuntui tänään syksyn ensimmäisenä kertana väsyneeltä, mutta siellä opinahjossa ihmisten parissa pääsin taas hyvään vauhtiin. Ihmisiä, kavereita, kaikilla sama päämäärä ja jutustelua samankaltaisista kokemuksista, jee!

Kevyen aloituksen jälkeen ensimmäinen oikea tunti farmakologiaa upposi päähän kohtalaisen kevyesti, vaikka etukäteen mieli tuntuikin hajamieliseltä ja kovin kesäteräiseltä. Ehkä aivoistani ei olekaan tullut kesän aikana höttöistä sientä, vaan kyllä tämä tästä vielä!

Myöhemmin tänään tapasin R:n veljeä ja hän oli viihdyttävää seuraa kuten aina. Kohtalaisen hyvässä sosiaalisessa humalassa olen siis päiväni viettänyt, iloisen innostuneissa tunnelmissa. Toisten seurassa viihtyminen saa kropan täyteen välillä vaan niin intensiivisiä tunteita, hyvä että nahoissani pysyn. Luulen, että saatan vaikuttaa välillä hieman hassulta intoillessani, viuhtoessani käsilläni ja ollessani äänekkäämpi. Pidän kyllä ihmisistä, jotka käyttävät voluumia ja näyttävät reilusti tunteitaan ulospäin, mutta itseään on välillä hankalahko sellaisena täysin hyväksyä. Kun olen niin rauhallinen muutoin, ainakin niin muut ovat kommentoineet. Sitä paitsi rauhallisuuteen on helpompi liittää sellaisia sanoja kuten viisaus ja vakavasti otettavuus - jollaisia juttuja ilmeisesti haluaisin ainakin välillä olla. Miten hassua höpöttäjää voi ottaa vakavasti, ni?! Kun olen onnellinen ja killun positiivisten tunteiden virrassa tyytyväisenä, olen lähinnä yltiöystävällinen labradorinnoutaja, joka haluaisi nuoleskella kavereiden naamoja. Kaikki tykkää labbiksesta, mutta ottaako porukka sitä kovinkaan vakavasti? Ja onko vakavasti otettavuudesta mitään hyötyä, voisiko joku aikuinen kertoa? Ehkä sitten kun valmistun ja työskentelen kovan vastuun painamana labbismaisuus häipyy työssäolotuntien ajaksi taakse ja voin sitten nauttia myös vakavastiotettavammasta puolesta.

Suurta tyytyväisyyttä on aiheuttanut myös kotona oleminen. Oleminen, ruoan laittaminen, lueskelu, sen sellainen. Aivan fantastista, parasta huumetta! Tein muuten niin hyvää ruokaa eilen, ihan omasta pikku päästäni keksittynä. Alla resepti, suosittelen!

<->-<->-<->-<->-<->-<->-<->-<->-<->-<->

Peruna-punajuurilaatikko

Aineksina perunaa ja punajuurta viipaloituna, sekä vaaleaa soijarouhetta, sipulia, valkosipulia ja sinihomejuustoa.

Kuullotin sipulit ja valkosipulit pannulla lisäten soijarouheen joukkoon mukaan. Sitten lisäsin niiden päälle vettä sekä kasvisliemikuution. Tämä sekoitus uunivuokaan perunoiden, punajuurien sekä sinihomejuuston kera, päälle sopivasti ruokakermaa ja vettä. Uuniin ja maiskin, ensimmäinen kokeiluni soijarouheen kanssa oli enemmän kuin onnistunut!

Lauantaina elokuussa

Piti lähteä ystävän kanssa Jari Sillanpään keikalle, mutta päätinkin jäädä ystävän kotiin ja päästää vanhemmat fiilistelemään lavameininkejä. Lauantai-ilta ja minä olen vauvanvahtina, mikäs sen maistuvampaa tälle reissunaiselle. Oma hetki tulee oivaan saumaan.

Eilen grillasimme ja joimme kalifornialaista punaviiniä katsellen kylmenevässä illassa vilttien alla tummaa tähtitaivasta, tänään vanha tuttumme kävi kylässä ison mahansa kanssa ja aiheet olivat luonnollisesti lapsikeskeisiä. Aamulla heräsin vauvan jokelteluun ja öhkintään, hyvältä tuntuvia ääniä ne sellaiset. Elämän ääniä. Vauva imeskeli tänään ukkovarvastani, ehkäpä joku päivä hänen olleessaan aikuinen kerron hänelle siitäkin.

Tämä reissunainen alkaa kaivata kotiin ja omaan elämään, olenhan ollutkin tässä jo kohta kolme kuukautta laukkujeni kanssa liikenteessä. Tuntuu, että olen sujuvasti erkaantunut omasta elämästäni ja uudelleen tapaaminen arkeni kanssa on odotettua. On vähä irtonainen olo, kierrellessä eri paikoissa ja asuessa muiden ihmisten asunnoissa. Oma elämä on unohtunut, tyystin unohtunut. Mitenhän sitä elettiin ja mitä ihmettä siinä tehtiin?

Reissunaisen elämää

Olen ollut tänään hurmaantunut erään vauvan seurasta ja kierrellyt sisustusliikkeitä Turussa ystävän kanssa. Vessan asusteita on katseltu, sisustuskankaita hiplailtu ja lopulta tyytyväisenä kahvilaan istumaan päädytty.

Niin, kova ja paatunut sydämeni on sulanut tälle 7-kuiselle tyttölle, joka osaakin olla ihastuttava pärisijä ja pelleilijä! Istuimme tänään ystävän kanssa ihan kuin aikuiset järkevät ihmiset konsanaan kahvilla ja höpöttelimme samoja kuin ennenkin. Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, mutta siltikin kaikki - on ihana päästä osaksi tätä ystävän onnea, johon kuuluu hänen vaalimiensa unelmien täyttyminen. Varmastikin jatkan tulevaisuudessa angsteiluani kaikkien ystävieni perheellistyessä, mutta se onkin vasta tarinan toinen puoli.

Suomessa olo tuntuu hyvältä, vaikka R jäikin San Franciscoon. Ikävä on ja puhelin on pirissyt tiuhaan, mutta olen ollut hänelle myös vihainen. Mieleni prosessoi tapahtuneita asioita ja välillä ottaa pattiin ihan urakalla. Näin unta viime yönä, jossa olin sinkkuna ja sanoin minua vikittelevälle tuntemattomalle miekkoselle, että "ei kiitos seuralle, olen noita huonoista miehistä saanut tarpeeksini ja haluan arvoiseni ihmisen" taikka jotain sen suuntaista. Kyllä hän on edelleen "hyvä mies", vaikka osakkeet ovatkin tällä hetkellä vähän huonossa kurssissa. Ylipäätänsä se on niin ristiriitaista millaisia tunteita tässä pitäisi tuntea, koska tapahtuneesta on vuosi aikaa, tilanne on nyt erilainen eikä rikkomus ole niin suuri, ettei siitä yli pääsisi. Toisaalta sillä ei ole merkitystä minulle, että siitä on vuosi aikaa. Sain tietää asiasta nyt ja asioiden kronologinen järjestys on minulle erilainen kuin hänelle. Minulla ei tiedon puutteen vuoksi ole ollut mahdollisuutta olla vihainen silloin, joten olen sitä nyt ja asia tuntuu läheiseltä nyt. Tällä hetkellä siis tunnustelen näitä tunteitani ja annan niiden tulla, en yritäkää työntää kipeää asiaa jonnekin piiloon. Asiaa on yhdessä puitu ja puhuttu, enemmän ja vähemmän hyvässä hengessä, ehkä enimmäkseen kuitenkin rakentavasti sovitellen.

Teki kyllä pahaa puhua asiasta ystävän kanssa, koska ei ole maailman helpointa myöntää hänelle, että olen epäonnistuja. Olen ikuinen epäonnistuja miessuhteissani, niin tämän homman jokin osa minussa ottaa. Henk koht. Perhanan ihmissuhdeluuseri. Toisaalta tiedän, etten ole eikä tuollaista voi tosissaan ajatella, mutta pää on sellainen että se tuottaa kaikenlaista kuonaa ihan järkevienkin pohdintojen lisäksi. Osittain koen olevani huono ihminen, vielä opiskelen enkä ole edes kyennyt ammattiakaan vielä tähän ikään mennessä hankkimaan, saati sitten kestävää ja hyvää ihmissuhdetta rakentamaan. Itsetunnon päälle tällaiset vähän siis käy, venäjä sentään. Ihan hoopoa ottaa toisen toiminnasta vastuuta, hitto viekööt. Mutta jos ehkä kuitenkin olisin ollut parempi ihminen ja ihanampi nainen, ei mitään tällaista olisi tapahtunutkaan... Äh.

Perheen parissa, maalla ja merellä

Aamulla heräsin uneen, jossa 15 viimeisen vuoden tapahtumat olivat sekoittuneet sellaisella tavalla, etten aukaistessa silmäni tiennyt ihan varmasti missä asun, missä opiskelen tai kenen kanssa seurustelen. Ilmeisesti jet laagi ja nopeat paikanvaihdokset saavat aikaan mitä kummallisempia tiloja päässäni. Kaikin puolin muutenkin taidan olla sellaisessa irtonaisessa tilassa, ettei ihmekään toisaalta.

Ystävä sanoi, että hänellä on aikuinen olo kuivausrummun astuttua hänen elämäänsä tänä kesänä. Minulla epämääräisen puoliaikuinen olo jatkuu.

Täällä maaseudulla olen peuhannut Ronja-koiran kanssa ja nautiskellut siitä, että kissa makaa vatsani päällä ja toisella kädellä yllän rapsuttamaan vieressä olevaa koiraa. Olen tehnyt pyörälenkkejä metsien ja peltojen keskellä kiemurtelevilla syrjäteillä veljen kanssa. Olen kolunnut metsissä sienien perässä saaliina herkkutatteja kosteasta vanhasta kuusikosta, joka sijaitsee peltojemme takana. Mökin läheltä olevasta metsästä löysin isohaperoja, jotka tunnistimme kotona hyviksi ruokasieniksi sienikirjan avulla - metsässä ne vain näyttivät makoisilta, joten otin ne mukaan. Alun perin olin etsimässä mustikoita, joita ei kuitenkaan näkynyt.

Lapsuuden metsämaisemat olivat hieman muuttuneet, mutta edelleenkin tuulinen ranta houkutteli puoleensa. Kirkas vesi näytti harmaalta ja tuuli havisutti rannassa kasvavia haapoja. Vaikka kenkäni tuntuivat märiltä ja aurinko oli pilvessä, ei hetki olisi voinut tuntua täydellisemmältä. Niille rannoille hakeuduin pienenä, kun etsin sisäistä rauhaa ja niiltä rannoilta löydän sen saman rauhan edelleenkin.

Kesä näyttää sopivan äidille. Hän on voimistunut, saanut painoa ja kävelee huomattavasti paremmin kuin toukokuussa. Hän on ollut suurimmaksi osaksi selvinpäin ja kirkkaalla mielellä, koko ihminen tuntuu ainakin hetkellisesti voivan paremmin. Kun tulin lauantaina, äiti oli paluuni kunniaksi tehnyt herkullista ruokaa sekä paistanut pullaa ja mustikkapiirasta. Kävimme hyvän keskustelun lapsettomuudesta ja tuntui rauhoittavalta tietää, etteivät kaikki läheiseni pidä minua ajatuksineni väärille raiteille eksyneenä, joka tulee vielä katkerasti katumaan päätöksiään vanhana ja yksinäisenä. Tuntui hyvältä saada tukea ajatuksilleni elämästä, eikä vain pinttyneitä mielipiteitä siitä, millaisia polkuja elämän kuuluu mennä. Äidin parhaita puolia on se, että hän ei kuvittele elämässä olevan vain yhdenlaisia mahdollisuuksia ja hänen ajattelunsa on joustavaa välillä kärkevistä mielipiteistä huolimatta. Pidän myös siitä, ettei hän sekaannu asioihini liikaa, eikä kuvittele tietävänsä asioita puolestani (näin siis silloin, kun alkoholi ei ole liikaa sotkemassa asioita ja hän on enemmän sellainen kuin oikeasti on).

Olimme eilen äidin kanssa keräämässä punaviinimarjoja isän pihasta ja isä keitti meille munkkikahvit. Tilanne oli erikoinen, mutta tuntui kuitenkin luontevalta: isä ja äiti, saman pöydän ääressä ja isän keittämää kahvia juomassa. Isällekin tuntuu kuuluvan parempaa, luultavasti lääkitys on kohdallaan. Hymyilin pitkään mielessäni, kun isä kommentoi hänen orastavan ihmissuhteensa kariutumisesta, ettei "tässä mitään suhteita jaksa kehitellä". Isän seurassa on ihan leppoisaa olla silloin, kun hänen mielialansa eivät ole mihinkään suuntaan liikaa kallellaan ja tuntuu hyvältä nähdä hänen hellittelevän koiraani niin antaumuksella. Koira on hänelle tärkein ja nivoo hännänheilutuksellaan meidät kaikki rauhanomaisesti yhteen. Koiruus on perheemme liima, tasoittava tekijä, jota kaikki voivat rakastaa silloinkin kun sukset ovat muuten ristissä ja kaikki on pingottunutta.

Se mikä on saanut ärtymiskäyräni nousemaan, liittyy oman tilan kaipuuseeni ja siihen, etten vain jaksa kuunnella jatkuvaa säästä valittamista, vaikka maanviljelijöille säät ovatkin tärkeitä. Niille ei kuitenkaan mitään voi ja jatkuva sateiden manailu väsyttää. En vain jaksa ottaa enää yhtään säämanailua vastaan. Myös jatkuva asioiden edestakainen veivaaminen ja ääneen ajatteleminen ärsyttää. Asioita saa ja pitää pohtia ääneen, mutta jossain siinäkin menee raja, jonka jälkeen sanat ovat vain käytössä loppuun kulutettuja ja tarpeettomia, päätösten ja toiminnan aika olisi ollut jo kauan sitten. Tuntuu, että me jälkeläiset toimimme äidin ajatusten jätesaavina, jonne pitää kipata kaikki mitään seulomatta. Turha ja jatkuva asioiden kääntely, se käy jo muutamassa päivässä hyvin rasittavaksi. Tähänkin tietysti osaltaan vaikuttaa alkoholismi, yleensä iltaa myöten äidin ajatukset käyvät yhä kehää kiertävimmiksi ja tummasävytteisimmiksi. Sitten tietenkin olen ärsytyskynnykseni tullessa täyteen liiankin jämäkkä, sanoillani raaka, mistä en itsessäni kovinkaan pidä. Hermostun ja tiuskaisen ärtyneenä, jos vetäytyviä eleitäni ei huomata. En edes uskalla ajatella, millaista olisi elää kovasti hössöttämään taipuvaisen naisen tyttärenä - nykyiselläänkin kun ottaa tiukkaa.

Vaikka olenkin yleisesti ottaen kiltti ja pehmeä, on itsessäni jotain sellaista kovuutta ja aggressiivisuutta, joka tulee esiin ärsytettynä. Haluaisin olla toisenlainen, vähän parempi ihminen, joka ei hermostuisi ja jos hermostuisikin, osaisi olla hermostumisensa kanssa sivistyneemmin. Tunnen edenneeni tässä miessuhteitteni osalla, en enää huuda kuin harvoin omalla mittapuullani mitattuna ja ilmaisen haluni yleensä ennen kuin niistä muodostuu epämääräisiä möykkyjä, jotka pulpahtavat pinnalla ikävästi. Se on muuten uskomattoman vapauttavaa, sanoa toiselle mitä haluaa ja tarvitsee selvällä suomen kielellä, eikä vain jäädä pyörittelemään niitä omaan mieleensä (viimeksi taisin sanoa, että tarvitsen täsmällisempiä myönteisiä kommentteja koskien itseäni ts. täsmäkehuja). Tämä oli minulle aikaisemmin todella vaikeaa. Vaikka rakentavamman riitelyn taitoja pitää hioa vielä paljon, on paljon kehitystä jo tapahtunut. Äidin kanssa vain tulee vieläkin sanottua paljon asioita liian tökerösti ja liian kovalla voimalla. Opeteltavaa on.

Pellon laidalta keräämiäni kukkasia

Kaikki unet isästäni

Unistani on tullut kevyempiä, harvemmin enää pakenen kauhusta kankeana pelottavaa jotain ja yritän pitää lapsuudenkotimme ulko-ovea kiinni niin ettei karhu pääse sisään, vaikka aina se puskee ovesta, jonka lukko ei toimi kunnolla. Nykyään uneksin vähemmän tällaisia lamaannuttavia ja toistuvia kauhuja.

Kesällä innostuin taas todistajan läsnäollessa juttelemaan öiseen aikaan, eikä R:n vähäisillä yöunilla se ei tietenkään ollut juhlan paikka, että minä innostuin pontevasti yö toisensa perään ilmaisemaan mielipiteitäni (vaikka kovin kärsivällinen hän kuitenkin on, yrittää vain vähän tökkiä minua hereille jos kovasti mekastan). Itsekin usein herään puheisiini, mutta harvemmin muistan tarkasti mitä tuli sanottua. Kesältä mieleeni jäi erityisesti R:n aamulla kertoma lausahdus, jossa komensin isääni unissani oleman parempi ihminen ja toimimaan fiksummin sanomalla: "voisitko yrittää hillitä tuota väkivaltaista käytöstäsi!".

Siitä, että olen kokemut perheväkivallan pelottavana ilmiönä joka voi pyyhkiä perhettämme kontrolloimattomana raivon aaltona jolle kukaan ei mahda mitään (ja jolle kukaan ei halua tehdä mitään, lähellä olevat aikuiset vain ummistelevat silmiänsä ihan kuin väkivalta kuuluisi asiaan ja että etenkin perheessä tapahtuvana asiana se on täysin perheen sisäinen asia - ehkä tässä löytyy suuri syy siihen, ettei Savo ja järvisuomi saa sympatioitani), on pitkä matka levollisempaan vaikkakin hieman ärtyneeseen kokemukseen, jossa yritän muuttaa isän käytöstä kaikille edullisempaan suuntaan.

Huomaan suhtautuvani vanhempiini kuin he olisivat lapsia. Isäni ainakin on, hyvin lapsenkaltainen kaikessa elämänhallintaan liittyvässä. Ulkopuolelta katsottuna näyttäisi, ettei hänelle ole syntynyt kovinkaan selvää syy-seuraus-suhteiden ymmärrystä ja aika paljon hänen elämänsä kuluu joko iloisessa tilassa, jossa hän elää kieltäen kaiken negatiivisen tai sitten vaipuen raivoon johtavaan alakuloon, jossa maailmassa ei ole mitään hyvää eikä iloista. Silloin hän manaa kaikki lähellä olevat ihmiset ja tämän tilan väistyttyä hän käyttäytyy kuin mitään ei olisi ollutkaan, ettei hän olisi käyttäytynyt kuin mielipuoli ja että kaikki ihmissuhteet voisivat pahanolon mentyä ohi jatkua onnellisina ja läheisinä.

Unet ja isä tulivat varmaankin mieleeni, koska lähden tänään Savoon synnyinseuduille, siihen omituiseen maahan, jossa olen kasvanut ja jossa vanhempani elävät sitä samaa elämää, jota he ovat eläneet koko aikuisikänsä. Aikuiseksi kasvamisessa ehkä kummallisempia kokemuksia tarjoaa paluu lapsuudenmaisemiin ja -perheeseen. Tuntuu vapauttavalta ja hyvältä huomata, että aikuiseksi kasvaminen, asioiden käsitteleminen, sureminen ja vihaaminen, kaikki on osa prosessia, joka vie minua eteenpäin kohti menneisyydestä vapaampaa elämää.

Paluu

Paluumatkalla pidän seuraa vieressäni istuvalla esiteini-ikäiselle ranskalaiselle tytölle, joka haluaa kommentoida katsomaansa elokuvaa ja muuten vain höpötellä. Hän matkustaa yksin niin kuin minäkin ja vaikuttaa hieman hermostuneelta. Hän, kuten Ranskalainen kesäkämppiksenikin, omaa kohteliaat elkeet ja tarjoaa minulle karkkejaan, illallispaketista ylijäänyttä muffinsiaan, kasvopaperia ja purkkaa. Minulle on jo muodostunut vaikutelma siitä, että ranskalaiset ovat toiset huomioonottavampia kuin me suomalaiset, vaikka varmaankaan mitään yleistyksiä ei saisi kahden ihmisen perusteella tehdä. Itse olen tuollaisia elkeitä opetellut vasta vähän vanhempana, sitä kuinka omasta saaliista tarjotaan muille ja yleisesti ottaen huomioidaan toisia, ihan ventovieraita.

Atlantin ylitys on ohi nopeasti; tyttö lentää Nizzaan ja minä jatkan Helsinkiin.

Lontoossa viereeni istuu kaksi harmaapäistä, liikemiesmäisesti pukeutunutta vanhempaa herrasmiestä. He voisivat olla ulkonäkönsä puolesta ranskalaisia, mutta he taitavat olla kuitenkin jenkkejä. Torkun ja kuulen osan puhutuista sanoista, he puhuvat jostain naisista kummallisen naisille tyypilliseen, intiimimpään sävyyn. Jos he eivät olisi puhuneet naisista, olisin voinut veikata heidän olevan pariskunta, niin epätyypillisiltä miehiltä he katkonaisen keskustelun perusteella tuntuvat. He ihastelevat aikakauslehden automainoksia kuin naiset pahimmillaan ja keskustelevat liian lähekkäin. Ehkä uneksin vain kuulemani keskustelunpätkän, ehkä he ovatkin pari.

Kaikki sujuu jotenkin niin epätodellisen joutuisasti ja kohta olenkin jo taksissa, matkalla kotiin. Ilta alkaa hämärtyä ja tiet ovat kosteita sateen jäljiltä - tajuan, etten ole tavannut sadetta koko kesänä. Katselen vaitonaisena taksin ikkunoista näkyviä maisemia, koko pääkaupunkiseutu tuntuisi olevan yhtä suurta puskaa ja vihreyttä. Missä ovat talot, jatkuva asutuksen virta, missä viisikaistaiset moottoritiet ja autot? Miten tuntuukin oudon autiolta, tasaiselta ja lattealta Kalifornian kumpuilevan maiseman jälkeen. Mitä, eikö täällä olekaan ihmisiä kaikissa sateenkaaren väreissä, puhuvatko kaikki samaa kieltä? Niin hiljaista. Laitan äidille ja R:lle tekstarin, olen perillä. On ikävä jo nyt.

Taksi jättää minut laukkuineni kotitaloni eteen ja ilma tuoksuu sateen jälkeen huumaavan raikkaalta. On niin hyväntuoksuista. Olen kotona.

Lähdön aika

Laukkuni ovat lattialla pakattuina, koneeni lähtee illalla. R tekee töitä tänään kotona ja saattaa minut myöhemmin kentälle.

Kotiin. Miten haikeaa, vaikka heräsin aamulla hymyssä suin. Sellaista kevyen haikeaa, sillä tiedän että on aika lähteä ja elämän täytyy jatkua toisaalla. Minun täytyy jatkaa niiden askelien ottamista, jotka rakentavat omaa elämääni parempaan suuntaan. Täytyy jatkaa opiskelua ja kehittymistä.

Tyytyväistä tilannettamme horjutti eilen tekemäni löydös vuoden takaa. Ajattelin siivota R:n kotikoneen työpöytää, joka pursuili tarpeettomista latauksista ja löysin vahingossa jotain, jota ei ollut tarkoitettu silmilleni. Hän oli vuosi sitten huolimattomuuttaan jättänyt työpöydälle tekstin, joka loukkaa minua ja suhdettamme.

Miten paljon vuoden takainen asia oikeastaan vaikuttaa? Niin hyvin kuin mistään voi mitään suhteessa varmaksi tietää, tiedän suhteemme olevan tällä hetkellä parempi ja R:n olevan toisenlaisessa tilanteessa, mutta toisaalta luulin kaiken olevan hyvin silloinkin. Mistä voi mitään tietää varmasti? Inhottavimmalta tuntuu se, että hän ei ole ollut niin rehellinen kuin olen luullut. Olen luullut suhteemme olevan avoin, mutta se olenkin ollut loppujen lopuksi minä, joka on ollut avoin. Hän vielä harjoittelee.

Saimme aikaiseksi reilun annoksen draamaa vielä ennen kotiinlähtöäni, mutta mielummin tiedän sen mitä tiedän kuin että en tietäisi. Viime elokuu näyttää nyt aikalailla toisenlaiselta, mutta se ei pysty poispyyhkimään sitä mitä meillä on nyt.

Kalifornia parhaimmillaan

Missään tämä ihminen ei lataudu kuin luonnossa ja täällä luonto todellakin hemmottelee ihmisen aivan pilalla! Tällaista on Kaliforniassa, 30 minuutin ajomatkan päässä San Franciscosta etelään Purisima Creekissä. Tätä luonnon pyhättöä voin todellakin suositella! Kenenkään Kalifornian kävijän ei kannata jäädä pelkästään kaupunkeihin, kun luonto on vieläpä hyvin vaivattomasti tavoitettavissa. Näitä tämän seutukunnan metsiä tulen ikävöimään hurjasti!

Edessäni

Ilmassa on yhtä aikaa haikeutta ja innostunutta syksyn odotusta, enkä millään käsitä, että ensi viikolla olen taas kotona. Tuosta noin vain lennän monta tuhatta kilometriä, ylitän Pohjois-Amerikan ja Atlantin, käväisen Briteissä ja lopulta laskeudun kotiin. Tällaisia suuria siirtymiä on vaikea hahmottaa. Miten maailmat voivat vaihtua niin helposti ja jäädä taakse niin nopeasti?

Tiedän, että oltuani kotona muutaman päivän tämä tällä hetkellä ympärilläni hyvin elävältä ja todelliselta tuntuva maailma alkaakin jäämään taakseni ja kaikki tällä hetkellä lähellä oleva loittonee, epätodellistuu mielessäni. Luultavasti tulen näkemään R:n monta kertaa nettikameran välityksellä, istumassa tässä huoneessa jossa itsekin tällä hetkellä olen ja voin nähdä, että se kaukaiselta tuntuva maailma onkin todellisuutta hänelle. Se on hyvin kummallista. Aivoni menevät sykkyrälle ja mutkalleen sitä ajatellessani.

Kehoni on alkanut valmistautumaan syksyyn. Nukun yöni levottomasti, pomppaan istuma-asentoon sängyssä kesken unien, sillä luulen olevani lähdössä johonkin. Näen opiskeluaiheisia unia, joissa joudunkin opiskelemaan Lappeenrantaan ja insinööriksi, enkä voi millään käsittää, että aloitan opiskelemaan jo toista vuottani. Kalenterini on täynnä kursseja, jotka saavat aikaan innostunutta odotusta ja selaillessai viikkoja marraskuussa alkava ensimmäinen oikea sairaalaharjoittelu tuntuu olevan hui niin lähellä. Täällä olen ollut ihan kuin Ellun kana, huoleton eläjä, ja yhtäkkiä minun pitäisi olla jossain suuressa sairaalassa, toimimassa fiksusti ja vastuullisesti. "Apua, en osaa!" sanoo pelokas puoleni. "Kyllä kaikki lutviintuu" sanoo viisas ja kärsivällinen puoleni. "En malta odottaa!" vinkuu innostunut seikkailunhalu sisälläni.

Pohdittuani tätä kaikkea tulevaa huomaan, etten elä kovinkaan keskittyneesti tässä hetkessä. Ehkäpä nyt vain yritän suunnata huomioni tähän päivään, perjantaihin, jossa kirjoitan blogiani vielä aamunuhruisena petaamattomalla sängyllä ja annan tulevaisuuden tulla luokseni omalla tahdillaan. Todennäköisesti osaamiseni kehittyy niin kuin se on kehittynyt ennenkin ja pystyn vastaamaan edessäoleviin haasteisiin.

Tämän hetken haasteet ovat jossain määrin helpompia: pedata sänky, mennä suihkuun, ehkä syödä lounasta ennen kuin lähden tekemään viimeisiä ostoksia. Myöhemmin illalla R ja Ranskis tulevat töistä, tapaamme kai erään tuttavapariskunnan ja niin viimeinen viikonloppuni San Franciscossa alkaa.

Ottaisko sitä opikseen?

Näyttää siltä, että on olemassa kohtalaisen suuri määrä asioita, joissa en ota opikseni.

Ensinnäkin joka kesä poltan itseni auringossa useita kertoja kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi rintakehäni palaa rapsahtaa, kun lueskelen aurinkotuolissa keskipäivän aikaan 30 minuutin sijasta 50 minuuttia – pärjään Kalifornian auringossa ilman aurinkorasvaa 30 minuuttia saatuani väriä pintaani, mutta en enempää.

Olen myös höyrähtänyt pelaamaan pasianssia viime aikoina. Totaalista aivopurkkaa, jota pelaan erittäin epäergonomisesti sängyn päällä vatsallani sikiöasennossa jalat vatsani alla koukistettuna. Enkä koskaan opi, että 15 minuuttia tässä asennossa ja tunne jaloissa on jotain hyvin tuskallista.

Enkä myöskään opi, että pienehköt sosiaaliset tapahtumat ovat yleensä aina minusta mukavia. Jos oppisin tämän, välttyisin prepartyahdistukselta.

Jatkan listaa ehkä vielä jokin päivä. Näitä kohtia täytynee olla lukuisia. Nyt kuitenkin pelaan pasianssia, yrittäen välttyä kinttukrampeilta.

E.T. go home

Eilen oli virallisesti koko kesän kamalin päivä. Vaivuin aikaisen aamuherätyksen jälkeen hiljaiseen apaattisuuden tilaan, nukuin päiväunet ja katselin tv-sarjoja. Tuntui siltä, että aivoni olisivat surkastumassa pois.

Olen täällä viikot yksinäni, totun verkkaisuuteen ja tekemättömyyteen, siihen ettei ole ketään kelle jutella. R tulee kotiin lähempänä keskiyötä ja hänkin on tylsistynyt, tosin liiasta ja epämielenkiintoisesta työstä. Olemme kummatkin tylsistyneitä ja apaattisia, yöllä näen mitä kummallisempia unia venäläisistä uusrikkaista ja upeista bileistä, jossa harrastan intohimoista seksiä joidenkin komeiden ja mielenkiintoisten miesten kanssa.

R ja Ranskis ovat päättäneet pitää lauantaina tuparit ja samalla juhlistaa Kaliforniassa vietettyä kaksivuotispäiväänsä, joka tulee täyteen molemmille elokuussa (minäkin tulin silloin tänne ensimmäisen kerran, voiko siitä olla jo kaksi vuotta?). Viikonloppuna pitäisi olla energinen ja sosiaalinen, mutta miten pääsen yhtäkkiä viikolla vallinneesta hiljaisuudesta aktiivisen viikonlopun menoon mukaan?

En tunne eläväni täällä omaa elämääni, en vaan saa asioista kiinni.