Life is life, lallaalallalaa...

Ihanaa, koko ilta itselle kotona tuikkujen tunnelmavalossa! Olo on hyväntuulinen, vaikkakin hieman pisteliäin sävyin. Olen siitä itse tyytyväisyys, että tänään ei tenttiinlukua, ei valmistautumista - kuin vasta huomenna taas. Ensi viikolle on suunniteltu kaksi tenttiä.

Raporttia munasolujeni tilanteesta: Alavatsaa nipistelee imakasti välillä, tuntuu samalta kuin olisi kuukautiset alkamassa. Ei tässä tee kyllä yhtään mieli miehiä, alavatsa on pallona ja herkkänä, eikä tähän tilaan enää mitään lisästimulaatiota kiitos. Vaikka eipä ole tarjollakaan sen puoleen.

Miehistä puheenollen, R lentää huomenna Miamiin ja sieltä Etelä-Amerikan kautta joulukuun loppupuolella Milanoon, jossa näemme.

Eipä ole siis tulossa tänne. Nyyhkis. On tämäkin täällä yksin istua kynttilöiden valossa ja vatsa turpeana kuin mikä lie. Alanko kohta vollottaa.

(Vähänkö täällä hihittelen marttyyri-itselleni, olen ehket lievästi väsynyt.)

Reilun viikon päässä siintävä harjoittelujakso lähenee, enkä tänään osannut tentissä kertoa oikein mitään sytostaatteja saaneen leukemiapotilaan tilan tarkkailusta. Muista keskeisimmistä alueen aiheista kylläkin. Tänään se kajahti minulle tentin jälkeen päähän se todellisuus, että vedämme kaksi vaativaa harjoittelu putkeen, joululoman jäädessä väliin ja näillä tiedoilla olisi pärjättävä. Ahi ahi, mitään en tiedä enkä ossoo! Hyperventilaatio ihmiset, hyperventilaatio! Tiedän, että pystyn siihen, mutta silti - hyperventilaatio!

Mitähän sitä muuten ihminen elämällään tekisi, jos ei olisi tätä opiskelua ja kirjojen kanssa nysväystä tarjolla jokaiselle viikonlopulle? Olisipa outoa, kerrassaan. Varmaan olisin hyvin hämmentynyt ja asiasta kokolailla ihmeissäni. Hunningolle menisin ja baareissa pöydillä tanssisin ja miehille keimailisin. (No tulihan ne miehet, ehkä kuitenkin tässä jotain stimulaatiota kaipailen.)

Mutta onneksi sain tänään hyvitystä, uuden hianon repun edellisen entistä työnantajaani mainostavan, ei todellakaan tyylikkääksi kaupunkirepuksi suunnitellun tilalle. Itse ostin itselleni hyvitykseksi, nih! Amerikasta saan vielä pienen paketin, langattoman hiiren, nih! Jotain kulutukseen liittyviä hyviä hetkiäkin tässä elämässä, jossa tilillä oli pari päivää sitten 10 senttiä. Ehkä pohjanoteerauksin ikinä.

Kumma kyllä, en tunne itseäni köyhäksi lainkaan, oikeastaan melkolailla päinvastoin.

Hormonien vallassa

Alkuviikko meni ylienergisissä meiningeissä ja nyt kuvioon on tullut mahtava, raskaana päätä painava väsymys. Voihan hormoni sentään!

Tänään kävin taas ultrassa vilauttamassa munarakkuloitani ja hyvin kaikki siellä paisuu edelleenkin. Sain lisää hormoneja, nenäsumutetta päivittäin pistettävän toisen hormonin rinnalle pari kertaa päivässä sumuteltavaksi ja munasolun irrottamisen hoitavan hormonin, joka pitää tuikata ihon alle sunnuntaina tasan klo 22:30. Tiistai on punktiopäivä, jolloin vaginan kautta piiiitkällä neulalla imaistaan munarakkulat tyhjiksi ja laitetaan maljalle herra siittiöitä odottamaan. Toivottavasti kohtaaminen on hedelmällinen ja ne tykkää toisistaan.

Tiistai tulee menemään toimenpiteessä, vaikka itse keräyksessä kuluu vain noin 20 minuuttia. Aamulla ei saa syödä mitään ja käyn tekemässä koulussa yhden tentin ennen punktiota. Todennäköisesti olen siis kuolemankielissä ja hypoglykemian partaalla klinikalle päästessäni ja otan ilomielin vastaan kaikki suonensisäiset diapamit ja vahvat kipulääkkeet. Lääkäri sanoi kyllä, että mehuja voi juoda ja rypälesokeritabletteja voi imeskellä (niistähän sokeri imeytyy hyvin nopsasti jo limakalvolta). Että eiköhän sitä jotenkin pärjätä. Loppupäivä meneekin kuulemma toipilaana ja taksi vie minut kotiin muutaman tunnin klinikalla pötköteltyäni.

Olen ollut siis vähän äksy ja väsy. Tänään aamulla pyysin painokkaasti kanssaopiskelijoitani pitämään suunsa kiinni, kun oma keskittyminen ei riittänyt mihinkään ja yritimme tehdä verivalmisteiden käytöstä kertovaa testiä ATK-luokassa, jossa osa porukasta keskittyi vain pölisemään ja hoitamaan muita opiskeluasioitaan. Prkle, oli hieman turhauttavaa lukea koneen ruudulta samaa lausetta kolmatta kertaa... Ensiksi piti opiskella se veriasia ja sitten tehdä testi, mutta toivottomalta se opiskelu välillä tuntui. Neljästi pyysin porukkaa olemaan hiljaa, mutta tuntuu se olevan mahdoton tehtävä osalle ihmisistä. Kun opettaja ei ole paikalla lapsukaisia komentamassa, niin oma kontrolli pettää heti. No niin, olenpa ilkeä, mutta sellainen selvä puutos kyvyssä ottaa toiset edes alkeellisella tavalla huomioon on ärsytystä herättävää. Testi meni läpi pistein 16/17, mutta se on ihan herran hallussa, mitä siitä oikeasti opin. Eniten ehkä opin siitä, miten seuraavan kerran toimia tuollaisessa tilanteessa ts. olla vain niin painokas, että porukalta menee vetelät housuun :) Tai ainakin niin, että kysyn suoraan niiltä seläntakana jupisijoilta ja mutisijoilta, että onko heillä kenties vielä jotain mielipidettä asiaa lisättävänä.

Nyt kun olen saanut tämän purnattua, niin jopa taas energiatasot nousevat! Vielä pitäisi vielä sukeltaa kahden eri kirja kimppuun, sillä viisaasti huomiselle on laitettu tenttejä kaksin kappalein. Kyllähän mie ne asiat osaan kohtalaisen hyvin, mutta kun saisi tuon oman hajanaiseksi levähtäneen ajattelu- ja keskittymiskykynsä jotenkin takaisin... Voisipa onnistua paremmmin...

Puspus!

Ennaltaehkäisystä

Kaikkien murheellisten perhesurmauutisten, ahdistavien kuluttamiseen liittyvien artikkelien ja tietenkin horjuvan maailmantalouden tilasta pelottelevien juttujen joukosta bongattu tänään jotain todella positiivista!

Espoossa ollaan päättetty avata ensi kesään mennessä mielenterveysongelmista kärsiville nuorille matalan kynnyksen poliklinikka. Lisää tällaista, lisää helposti tavoitettavia, ongelmiin varhaisessa vaiheessa tarttuvia poliklinikoita. On se vaan ihan kummallista, että terveysongelmiin ei voida puuttua aikaisessa vaiheessa ja yrittää toimia enemmän ennaltaehkäisevästi. Varmasti me suomalaiset tarvitsisimme monenlaisia matalan kynnyksen paikkoja, monenlaiselle systemaattiselle ja pitkäjänteiselle ennaltaehkäisevälle työlle olisi tilausta.

Mikä on itseäni, omakohtaisista väkivallankokemuksista johtuen tässä maassa kovasti surettanut ja ärsyttänyt, on perheväkivaltaan puuttumattomuus. Ongelma on suuri, kun joka viides avo- tai avioliitossa asuvista naisista on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa. Mikä onkaan se lapsien määrä, jotka kotonaan elävät väkivallan uhan piirissä! Ministeri Risikko painottaa STM:n tiedotteessa ennaltaehkäisyn tärkeyttä ja sen tuomia säästäjä niin oikeutoimessa kuin sosiaali -ja terveydenhuollossa. Tätä säästöjen ja rahan kieltä luulisi kaikkien ymmärtävän!

Olen mielessäni pyöritellyt sitä, olisiko äidistäni tullut alkoholisti, jos hän ei kokenut vuosien aikana niin paljon väkivaltaa? Hän on sanonut usein, ettei usko, että ero olisi ratkaissut mitään - isäni olisi seurannut meitä erosta huolimatta maan ääriin saakka. Ei ole ollut ketään, jonka puoleen kääntyä. Hänen äitinsä kannusti jäämään suhteeseen, vaikka usein yövyimmekin mummin lattialla. Sitä neuvoa on vaikea ymmärtää, varsinkin kun koen mummin olleen niin rakas, turvallinen ja läheinen. Oman tyttärensä hän on kuitenkin pettänyt ja jättänyt yksin.

Oma kokemukseni kotiin tulleista poliiseista vaihtelee välinpitämättömästä asenteesta vähätteleviin ja sen kerran kun menin terveyskeskukseen, ei hoitohenkilökunta eikä lääkäri osannut kohdata väkivallan uhria, minua. Lisää koulutusta tarvitaan, lisää keskustelua tämän maan vitsauksista, alkoholismista ja perheväkivallasta. Lisää konkreettisia toimia, lisää välittämistä, lisää uskallusta katsoa asioita tarkemmin, sitä mitä siellä pinnan alla on. Moni perheemme läheinen ei pystynyt uskomaan isästäni irtoavan sellaisia tekoja (äidin monen kuukauden sairaalareissu ja isän vuoden vankilareissu kyllä pakotti aukaisemaan silmät) ja äidin alkoholismi on ollut suuri suru ja järkytyksen paikka niin hänen työkavereilleen, lähimmälle esimiehelle, siskoille kuin minullekin, koska eihän korkeasti koulutettu, johtavassa asemassa pitkän uran tehnyt vahvatahtoinen ja itsenäinen nainen, eihän sellaiselle naiselle käy noin. Eihän se ole mahdollista.

Tällä hetkellä isäni fyysinen terveys on mitä parhain, äitini terveys on tuhoutunut useita vuosia sitten. Ja arvatkaa, saako hän kovinkaan runsaasti myötätuntoa keneltäkään alkoholisminsa takia?

Naisiin kohdistuvan väkivallan kampanjasivuston Kotirauhaa.fi -sivuilta lainattua:

"Suomi esittäytyy mielellään naisten ja miesten välisen tasa-arvon mallimaana. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa se ei estä. Kyselyjen mukaan viidesosassa parisuhteita nainen on kokenut fyysistä väkivaltaa tai väkivallalla uhkailua 15 vuotta täytettyään."

"Parisuhdeväkivalta on suuressa määrin piilorikollisuutta. Niin sen kokijat kuin tekijätkin tuntevat suurta häpeää ja syyllisyyttä, ja poliisin tietoon tulee vain murto-osa kaikista tapauksista."

"Parisuhdeväkivaltaa tutkivat poliisit sekä uhreja auttavat tahot tietävät hyvin, että parisuhdeväkivalta tulee harvoin ilmi. Edes lähimmät sukulaiset tai ystävät eivät välttämättä ymmärrä tilannetta, sillä sekä väkivallan kokijat että tekijät pyrkivät salaamaan väkivallan. Väkivaltaan liittyy paljon epäonnistumisen, syyllisyyden ja häpeän tunteita, joita myös uhri tuntee."

"Äärimmäisen harvoin parisuhdeväkivalta on yksittäinen teko tai lyönti. Useimmiten raakaa fyysistä väkivaltaa edeltää jopa vuosikausia kestänyt piina."

Viikon alku

Bussipysäkillä tänä aamuna noin nelivuotias poika ilahtui madosta.

Me aikuiset vain värjöttelimme, mutta poika ilahtui liiskaantuneesta madosta. Hän käänteli paremmat päivänsä nähnyttä matoa paljaissa käsissään, kunnes äiti pyysi laittaamaan sen pois.

Samainen poika jatkoi katkeamatonta puheen virtaansa kirkkaalla äänellä koko matkan keskustaan saakka äärimmilleen ahdetussa bussissa. Hymyilytti. Jutut olivat niin päättömiä, lauseissa ei ollut realismin häivääkään, vaan hän eli maanantairuuhkassa dinosaurusten ja hiirien valtakunnassa. Luulen, että vastapäinen mieskin hymyili. Siis maanantairuuhkassa! Siis tämä Helsinki-Espoo välillä!

Hedelmöityklinikalle päästyäni istuin odottamaan ja tartuin johonkin naistenlehteen, jossa Rosa Meriläinen puhui kiltteydestä. Olen kai aika kiltti, mutten tunnustaudu yhdeksi niistä naisista, joka on kasvatettu väärällä tavalla kiltiksi tytöksi. Asiaa auttoi, että äiti oli poikatyttö itse, leikki vain poikien kanssa, eikä koskaan pahemmin korostanut ulkonäköä. En koskaan ole käyttänyt hänen pukemanaan vaaleanpunaisia vaatteita. Hänen ajatusmaailmansa ja naiskuvansa poikkesivat valtaväestöstä, vaikken sitä ihan selvästi pienenä hoksannutkaan.

Kävin joskus äidin kanssa omenavarkaissakin, eräänä pimeänä syysiltanan sen kyläkoulun käkkäräomenapuissa.

Käytösnumeroni koko siinä koulussa ala-asteen opiskeluni ajan oli kymppi. Luokallani oli kaksi muuta henkilöä, (meitä siis yhteensä kolme, nykynäkökulmasta uskomatonta!) kaksi kilpailuhaluista ja äänekästä poikaa, joten minun rauhallisuuteni varmasti vain korostui. En halunnut ottaa osaa heidän urosmittelöihinsä, paitsi silloin kun he puoliväkisin pakottivat. Jopa ompelukoneen ajossa heidän piti olla minua parempia. Hymyilyttää. Nyt hymyilyttää.

Rosan tekstistä tuli vain mieleeni se ala-asteen opettaja, joka uhkasi laskea käytösnumeroani kuudennen luokan jouluna, juuri ennen todistusten saantia. En muista syytä, tuskin se kovin vakavaa oli. Muistan vain, etten yhtään ymmärtänyt miksi ihmeessä minun pitäisi välittää siitä mikä numero käytöksen kohdalla oikein on.

Koulu lakkautettiin siitä parin vuoden päästä ja se opettaja sai lähtöpassit koulusta, johon hän siirtyi. Joku muukin kai totesi, ettei tuolla ole kaikki ihan kunnossa.

Tulen aina niin surulliseksi, kun huomaan lähipiiriini kuuluvan noita naisia, kiltteyteen väärällä tavalla kasvatettuja tyttöjä. Ja he saattavat olla purevan katkeria, jostain siitä, etteivät kaikki ole kuuliaisia, etteivät kaikki muut naiset laita muiden etua jatkuvasti omansa edelle ja väännä pyytettömän hiljaa koko tiimin hommia. Pahimmassa tapauksessa tähän yhdistyy täydellisyyden tavoittelu, mikään vähemmän ei ole tarpeeksi.

Onneksi äiti on ollut rohkea, enkä ole ymmärtänyt, millaisia odotuksia käytösnumeron ja sukupuoleni taakse kätkeytyy.

Näissä mietteissäni hyppäsin siihen kivalla pöydälle, jossa ei pidetä housuja jalassa ja totesimme ultaäännen ääressä lääkärin kanssa, että vajaan viikon ottamani hormonipistos on vaikuttanut todella hienosti. Siellä näkyi yhteensä noin 15 munarakkulaa! Tuollainen määrä on juuri siis passeli. Aivan mielettömän upeaa! Trallaallaa...

Sieltä lähdin, iloa pulppuillen, Kampin rullaportaissa lentäen. "Ette te miesten housuissa kulkevat siittiöt tiedäkään, mikä superovulaatio täällä menee", ajattelin parhaassa lapsentekoiässä olevia miehiä katsellessani.

Mikä maanantai - jopa kunnallisvaaliehdokkaanikin oli päässyt uutena kunnallispolitiikkaan läpi. Voi elämä, sinua haluaisin niin syleillä ja halata!

Äänestyspäivä

Yksi parhaista huumeista on myrskysäällä hölkkäilty lenkki. Kasvoilta valuvasta vedestä ei ota selvää, onko se hikeä, nenästä valuvaa nuhanestettä vai ihan vain sadetta. Silmälasit kannattaa vaihtaa piilareihin, jotta näkökyky säilyy ja varustautua äärimmäisen rentoutuneeseen olotilaan, joka valtaa koko kropan viimeistään siinä vaiheessa kun vaatteet ovat kastuneet, mutta ketään ei voisi asia vähempää kiinnostaa.

Ennen päivän urheiluhetkeä kävin äänestämässä, puolue jo hyvän aikaa sitten katsottuna ja nuorempi naisehdokas valkattuna. Mielenkiintoista nähdä, miten Vihreiden täällä Espoossa käy. Aikuisuus on selvästi astunut ovestani sisään, sillä nämä ovat ensimmäiset kunnallisvaalit, jotka ovat kiinnostaneet. Ja kaikki tämä vieläpä myrskystä huolimatta!

Urheiluhetken jälkeen olen yrittänyt sitten jatkaa lukemista. Hidasta on, voi että hidasta. Voisikohan sitä vedota laiskuuteen, kun joskus joku potilas saakin vähän huonompaa hoitoa? Sori, en nyt tiiä mitä pitäis tehdä, koska en jaksanut opiskella. Ehkei ei...

Tuuli oli muuten mielestäni varsin mietoa, tässähän on ihan huijattu olo! San Franciscossa meni koko kesä tuollaisissa puhureissa. Höh. Puut sentään humisivat juuri silleen kuten pitääkin, aah. Se ääni on parasta huumetta myöskin, helmiä korvilleni.

Kun kaupunki nukkuu vielä

Aamukahvi koneen vieressä, tuikut palavat pöydällä pehmentäen ulkoa tihkuvan harmauden. Kuulen ikkunan läpi kuinka varikset raakkuvat. Miten tyydyttävää on herätä hieman aikaisemmin ja hyvin levänneenä!

Heräsin lauantai-aamuun jo ennen kahdeksaa, näin unta jossa olin Veloenan häissä. Boheemit ja kauniit juhlat järjestettiin mökkimme takapihalla, siellä jossa leikin pienenä meilikuvitusleikkejä ja joissa muovasin maailmaa oman mielini mukaiseksi. Veloena oli säteilevä ja sopivasti jännitttynyt, minulla oli useita punaisia kellohameita, joiden värileikkiä katselin sängyn päällä. Veloena jatkoi häitään veden ja teiden päällä kulkevassa veneessä, matkalla Uruguayhin.

Paitsi että oikeassa elämässä tätini miehineen asuu Uruguayssa, purjehtivatkin välillä.

Haaveilen kai alitajuntaisesti tästä.
Kuva: Banana Republic

Iltapäivä koulun jälkeen

Kun on tuuliseksi yltyvä, syksyinen perjantai-iltapäivä, on parasta hypätä kotiin vievän bussin sijasta linjuriautoon joka vie ystävän ovelle.

Siinä unohtuvat ne sadat kouluasiat jotka pörräävät päässä levottomasti, kun siirtyy toiseen, ystävän todellisuuteen. Näin ne perheelliset kolmikymppiset elävät, huolehtivat pienestä elämänalusta ja yrittävät saada jonkun pienen siivun viikosta myös itselle.

Oma aika, se on aivan äärettömän arvokasta. Vauvat taitavat vähän sotkea sen, vaikka ihquja ovatkin. Se tosin olisi ihanaa, jos elämänkumppani asuisi kanssani saman katon alla, merkkaisi reviirinsä miehisillä jutuillaan ja kävisi lauantaisin kanssani lounailla.

Löhötessäni ystävän jättisohvan syleilyssä vauva konttaa sohvaa pitkin luokseni ja nojaa pikkukäsillään ylävartalooni, selittää kovasti jotain. Toinen käsi on vatsallani, toinen tissilläni. Totean, että siitä onkin taas pitkä aika, kun joku on hanakasti rintaani tarttunut. Niisk. Sitäkin on ikävä.

Käänteitä

Olen ollut mielettömillä fiiliksillä ja kiitollisena, sitä myös.

Elämässäni on vain niin paljon ihania ja jännittäviä asioita käynnissä! Asiat vain loksahtelevat paikoilleen, ihan kuin omalla painollaan, vaikka tunnistan taustalla olevan paljon tahtoa, määrätietoisia päätöksiä ja kärsivällisyyttä.

Kävin eilen hedelmöitysklinikalla ja katselimme taas ultralla munasarjojani. Minä en mitään siitä kuvasta osannut nähdä, mutta lääkäri kertoi siellä köllöttelevän hyvän määrän pieniä munarakkuloita. Se tunne oli vain jotenkin niin erikoinen ja upea - kroppani tekee sen mitä siltä pyydetään, eikä minulla ole ollut mitään sivuoireita nahkaani injektoidusta ensimmäisestä lääkeaineesta! Toivottavasti mutkia ei tule matkaan ja saan antaa soluni niitä kaipaavalle pariskunnalle. Sekin on niin wow-ajatus... Tästä on vielä tietysti pitkä matka onnistuneeseen raskauteen, mutta ainakin ensimmäinen vaihe on mennyt hyvin! Eilen aloitin myös pistämään hormonia itseeni, jota jatkuu päivittäin noin 10 päivän ajan. Mitään en ole aikaisemmin pistänyt itseeni ja täytyy sanoa, että kipeää se ihon alle navan ympäristöön pistäminen ei tee, en voi sanoa tuntevani edes koko lyhyttä neulaa. Helppoa kuin heinänteko - eikä alkanut huimatakaan :) Kuulemma ikävien sivuoireiden aika oli pahimmillaan edellisen pistoksen aikoihin, eikä nyt pitäisi seurata muuta kuin alavatsan turvotuksen tunnetta tms.

Tällaisen pussukan sain, siellä ovat tykötarpeet ohjeineen ja neuloineen. Tuollainen kätsä pikkuroskis käytetyille neuloille tuli myös mukana.


Hyvin tohkeissani tämän ja koulun lisäksi olen JOULULOMASTA! R lähtee huitelemaan nyt ollessaan oman itsensä herra sitten vuoden 2003 tuonne Etelä-Amerikkaan vajaaksi pariksi kuukaudeksi ja meidän reittimme tällä pallolla yhdistyvät lähempänä joulua Pohjois-Italiassa heti päästessäni reilun parin viikon joululomalle! Tiedossa on viikko joulua ja siihen välttämättömästi kuuluvaa läheisten kanssa yhdessäoloa ja herkuttelua, sitten viikko symppikseksi mainostetussa, Sveitsin puolelle sijoittuvassa Saas Fee -nimisessä alppikylässä jossain ihan hitsin korkealla. Lunta, vauhtia, laskemista, hikeä! Ihanaa, aah!

Paikalle tulee myös R:n perhe ensimmäiseksi joulunpyhien viikoksi ja aiomme viettää joulun jossain siellä Italian ylemmässä päässä. Kaikilla muilla on jo lentoliput Milanoon ja tänään aion itsekin ne ostaa. Kaikki on vain tapahtunut niin nopeasti, ettten ole ehtinyt edes lentoja hommata, kun ilmassa ovat roikkuneet niin monet erilaiset suunnitelmat! On aivan mahtavaa odottaa tätä lomaa ja yhteisiä hetkiä, R:n tapaamista. Esitin jo toivomuksen, että saan hänet mahdollisimman reppureissaajan näköisenä, mustaksi kuin papu paahtuneena ja musta kikkaratukka hurmaavasti pitkäksi kasvaneena. Joten bye bye United States of America meidän osaltamme, uudet elämänvaiheet odottavat!

Skype ja kännykät ovat laulaneet San Franciscon ja Espoon välillä näitä suunnitelmia tehdessämme, kaikki kun on edennyt niin huimaa vauhtia. R:n lähtö firmasta, työstä joka on hallinnut molempien elämää kaikki yhteiset vuodet niin hyvässä kuin pahassa, hänen maailmankiertosuunnitelmansa, joiden mukaan hänen matkansa jatkuu joulun jälkeen Australia-Uusi-Seelanti suunnalle, hänen perheensä lähtö mukaan ensimmäiselle yhteiselle lomaviikolle (puhelin on sitten taas laulanut Tampesterin suuntaan), kaikki yhteisen ja erillisen suunnitteleminen ja fiilistely. Minne mennään, mitä olet mieltä, kävisikö tuo paikka, onko tuossa alppikohteessa lunta siihen aikaan vuodesta, ai veljenikin ehkä lähtee mukaan, syön kyllä Italiassa itseni täyteen niitä herkkuja, mennäänkö käymään siellä missä silloin ennen asuin, ehkä sitten kun tulet Suomeen meillä on jo asunto - väliin puspus - minne menet siellä latinojen Amerikassa, onpa siellä kivan näköistä, kerro lisää...

Tällainen elämä on sitä ihan parasta, jossa tapahtuu paljon! Sitä tuntee oikeasti hitto vieköön elävänsä!



Noita lumisia kuvia ei voi katsoa ilman kiihtynyttä mielentilaa!

Suuria odotuksia

Eilinen, perjantai-ilta, oli lupauksia täynnä, mutta tulin kotiin kohtalaisen aikaisin, kohtalaisen huonoilla fiiliksillä ja kohtalaisen paljon omaa miestä ikävöivänä, jonka kanssa onnistuin vielä riitelemään puhelimessa ennen nukkumaan menoa.

Näin alkuillasta tärkeää ja läheistä ystävääni, joka oli valloittavan hyväntuulinen ja upea ilmestys juuri kampaajalta saapuneena. Olen ohjannut hänet kampaajaystäväni huomaan Kalevankadulle, jossa itselläni ei valitettavasti ole varaa nyt opiskelijana käydä ja ystävälleni oli tehty aivan hänelle täydellisesti sopiva muodonmuutos. Wau, hänellä oli kertakaikkiaan upeat hiukset!

Itselläni oli vähän epävarma olo omasta olemuksesta jo heti keskustaan omista pikku piireistä päästyäni ja huomasin todella, etten ole taas vähään aikaan ollut ihmisten ilmoilla. Tuntui vaan niin ränsistyneeltä ja epävarmalta koko oma habitus.

Ystävääni odotellessa kaikki päällysvaatteeni alkoivat tuntua vanhoilta ja ennen kaikkea rumilta, katseeni viipyili monen upean naisen viimeistellyssä ulkomuodossa, jossa oli panostettu laukkuun, takkiin, kaulahuiviin, kenkiin ja hiuksiin. Niihin juttuihin, mitkä ihmisestä näkyvät tähän vuodenaikaan. Oma itseleikkattu ja -värjätty tukka, itsetehty kaulahuivi (omasta mielestä jo niin tylsä), useita vuosia vanha talvitakki (jossa ei edes piristyksenä uutta huivia) ja viimetalven ylijärkevät joka tilanteen mustat matalakantaiset nahkanilkkurit alkoivat ahdistaa.

Olimme odottaneet koko syksyn tätä iltaa, jotta pääsisimme kaksin ystäväni kanssa baareilemaan ja jopa tunnin saimme olla kahden, mutta sitten joukkoomme työntyi oma-aloitteisesti eräs hänen tuttunsa ja ilta olikin sitten siinä. Päätin kolmen oluen ja liian monen röökin jälkeen lähteä kotiin ja vielä sängystä käsin, silmät puoliunisina onnistuin ärsyttämään R:n. Hän ei ärsyynny asioista helposti ja on yleensä itse pitkämielisyys, mutta ehkä hän oli hieman kärsimätön suhteeni, sillä olemme nyt jutelleet päivittäin hänen työtilanteensa muutosten vapautettua meille aikaisempaa enemmän aikaa ja hän on saanut yliannostuksen erilaista tyyliäni käsitellä asioita. Haluan puhua esimerkiksi tulevan yhteenmuuton ja hänen Suomeen muuttonsa mahdollisesti aiheuttavista hankauskohdista jo etukäteen, mitä hän ei taas kovinkaan hyvin ymmärrä, sillä hän haluaa käsitellä asiat sitten kun ne tulevat vastaan, eikä etukäteen spekuloiden. Minulla vain on sellainen pohdiskeleva ja rubikinkuutiomaisesti asioita kääntelevä tyyli, joka ei tarkoita sitä, että kauheasti murehtisin ja huolestuisin, vaan olen varsin optimistinen tulevaisuuden suhteen, mutta samaan aikaan näen realistisesti myös muutosten mahdollisesti mukanaan tuomat haasteet. Ehkäpä tästä hän oli saanut yliannostuksen ja siksi reagoi vänkytykseeni niin herkästi, vaikka yleensä jaksaakin kiitettävästi minua kuunnella.

Silmät itkuisina nukahdin ja heräsin pää inhottavasti jumissa. Haloo, vain kolme bisseä aiheutti krapulan! No, kyllähän ne röökitkin vaikuttivat aivan selvästi. Olen alkanut kammota krapuloita, ihan näitä pieniäkin. On hyvin epämiellyttävää hukata vapaapäiviä tällä tavalla.

Olen omassa elämässäni, johon kuuluu tällä hetkellä lähinnä koulun ja kodin välillä suhaamista, yleensä todella tyytyväinen omiin nahkoihini. Minä kelpaan hyvin itsellleni ja itsetunto on tasaisen korkealla, mikä on mielestäni iän kertymisen parhaimpia puolia. En vertaile itseäni muihin kielteisessä mielessä, vaan mielestäni hyväksyn sen, että välillä toiset pärjäävät minua paremmin esim. opiskeluun liittyvissä asioissa (kaikki ovat varmaan tähän mennessä tajunneet, miten tärkeänä pidän opiskelua ja vaadin itseltäni paljon. En niinkään arvosanojen takia, vaan siksi, että todella haluan osata opiskelemani asiat opiskeluaikaani suhteutettuna mahdollisimman hyvin ja päästämättä perfektionisminperkelettä valloilleen.) Minua ei hetkauta pois tasapainoisesta tilastani se mitä muut ympärilläni tekevät tai miltä he näyttävät. Paitsi eilen. Minäkin haluan pistää kampaajalla sata ja rapiat pöytään ja antautua taitavien käsien operoimaksi. Haluan uuden takin tai vähintään uuden kaulahuvin! Haluan näyttää tyylikkäältä ja haluan, että sekä naiset että miehet katsovat ihailevasti perääni! Haluan! Haluan tuntea olevani mieletön beibe R:n silmissä ja haluan, että tuntemattomat miehet silmäilevät perääni! Haluan, haluan, haluan!

Huokaus. Tästä on ryhdistäydyttävä, mentävä suihkuun ja toivottava, että kasvojen karsea turvotus on jo laskenut. Aion pukeutua kauniisiin kotihiimailuvaatteisiin, föönätä tukan ja ehostautua ihan vain itselleni, päästäkseni tästä alhosta pois. Kyllä tämä taas tästä. Viimeistään huomenna on jo päivä uusi.

Koulusta ja syyllisyydestä

Miten ihmeessä tämä meneekin niin, että päässä pyörii hyviä aihioita, jotka illan tullen häviävät puf puf ilmaan?

Eilen oli pieni tentti. Tänään isompi ja huomenna mennään taas pienempään tenttiin. Pienet ovat himotärkeitä, sillä ne liittyvät lääkkeisiin ja laskemiseen - eli kuukauden päästä alkavaan harjoitteluun ei ole mitään asiaa elleivät muutamat asiat ole tajuntaan taottuina.

Lisäksi olen liian monessa ryhmätyössä mukana. Siksi liian monessa, sillä huomaan niiden menevän hyrskyn myrskyksi mielessäni ja alan sekoilemaan. Langat on pidettävä nyt ihan hemmetin tiukalla, että tämä syksy menee jotenkin juohevasti läpi.

Tein viikonloppuna sellaisen lukusuunnitelman, että oksat pois. Tai siis elämä pois, koska sitä ei tarvita. Ajanhallinta on tässä touhussa kriittinen taito ja jos sitä ei ole, stressi ja ahitus valtaavat koko kauniin mielen puutarhan. Osa porukasta alkaa olla aika hyvää vauhtia matkalla sellaiseen ikävään tilaan.

Yksi aihio syntyi tänään aiheesta syyllisyys.

Katsoimme koulussa tehohoitoon joutuneen potilaan tunnelmia kuvaavan DVD:n ja tunsin sitä katsellessani vanhan jomottavan syyllisyyden tunteen nousevan, sillä en ollut äidin pitkän, pari vuotta sitten olleen sairaalareissun ajan hänen turvanaan läheskään tarpeeksi. En ollut henkisesti tarpeeksi vahvoilla, enkä pystynyt. Kun koko maailma kaatui ja romahti, hän joutui tehohoitoon ja oli kuoleman kielissä isäni häilyessä uhkaavana jossain taustalla, lähdin R:n kanssa Ranskan Rivieralle ja otin hätäpuheluita vastaan tädeiltäni. Cannes jäi erityisesti mieleen siitä, mistä juttelin silloin puhelimessa.

R:n meitä ystävällisesti majoittavat norskit pitivät minua varmaan maailman oudoimpana ja hiljaisimpana ihmisenä ever.

Sen ainakin tiedän jatkossa, miten minun täytyy toimia tämän tyyppisessä tilanteessa, jotta voin elää itseni kanssa sitten myös myöhemmin (vaikkei se olekaan se tärkein pointti sellaisessa emergency-tilanteessa).

Nyt menen ulos ja juoksemaan ja ehkä kuuntelen uutta musiikki, Kornia, jota ostin tässä eräs päivä (minä, Kornia, siis ihan totta)!

Kun positiivinen ei olekaan sitä

Olen kohtalaisen vapaan kasvatuksen tuotos. Hyvä niin, tiukemmat rajat olisivat turvallisuuden tunteen sijasta varmaankin tuottaneet vain ylenmääräisiä kapinointitarpeita. Äiti sanoi aina, että kotiin voi tulla oli mitä tahansa ja siihen lauseeseen tukeuduin finni-iän myllerryksessä luottavaisin mielin. Tämä seuraavaan pohjustuksena.

Äidillä on kuitenkin ollut tapana takertua muutamiin asioihin. Yksi sieltä älyttömimmästä päästä on kulmakarva-aihe. Riitelimme verisesti ollessani jo melkein täysi-ikäinen lukiolainen kulmakarvoistani, joiden silloisen muodin mukaisesti ohuiksi nyppimistä äiti jaksoi vastustaa monta vuotta. Tai monilta, piiitkiltä vuosilta se kulmakarvojen taisto ainakin tuntui. Olin vakaasti toista mieltä ja hän toista. Eikä kumpikaan antanut tuumaakaan periksi. Seurasi sitten ylenmäärin huutoa (mummin sanoi aina, että näin pahasuinen ja -sisuinen jää vanhaksi piiaksi, ja jotenkin ymmärrän hänen näkökantansa. Toisaalta, aika vääräksi se ajatus on tähän mennessä osoittautunut :) Myös naapurit kertoivat kantansa tähän asiaan, joten vallan tärkeästä jutusta on siis ollut kysymys.

Toinen sopiva riidanaihe ja vuosikausien jumittautuminen on saatu aikaiseksi aiheesta matematiikka. Kävin rämpien yli kymmenen lukion pitkän matikan kurssia ja sellaisin tuloksin, että päätin olla kirjoittamatta tämän kuutosen keskiarvolla menneen aineen. Tästä seurasi riita, jossa päädyin heittämään äitiä kananmunalla. Ja aihe on kirvoittanut monta hyvää riitaa jatkossakin, kaikkine virkistävine sivukatkeruuksineen. Nykyään emme enää riitele, vaan äiti tyytyy matematiikan opiskelujen noustessa puheissani esille nauramaan todellla ärsyttävää tekonaurua. Sitä naurua on kuultu joutuessani opettelemaan tilastotieteiden ihmeitä hakiessani pykologian laitokselle. Myös nykyisissä opinnoissani numerot ovat mukana, ja täydellisesti suoritetut laskut ovat edellytys harjoitteluun pääsylle.

Luulen, ettei hän edes itse tiedä, mitä sen naurun takana tarkalleen ottaen on. Minusta se tuntuu siltä, kuin hänellä olisi tarve yrittää vieläkin kampittaa minut aiheessa "enkös ollutkin oikeassa, on se pitkä matikka ollut niin tärkeä ja olisi se sinun pitänyt se kirjoittaa, koska kuitenkin olet parempi siinä kuin itse tiedät". Enhän minä matikassa mikään surkimusten ylipapitar ole, mutten jalostuneemman matikan taitajakaan kuten hän itse on ollut. Sitä hänen on ollut vaikea käsittää ja varmaankin jotain omaa pointtiaan yrittää falskilla naurulla todistaa. Siinä on ero, suhtautuuko kannustavasti lapsensa vaikeuksiin vai suhtautuuko niihin sillä tavoin toisen itsetuntemusta ja tuskaisuutta vähätellen ja väheksyen "et sinä itse tiedä mitä sinä tunnet tai osaat. Annas kun minä kerron mitä sinä tunnet ja osaat."

Olen sanonut suoraan, miltä se nauru minusta tuntuu ja että se pitää lopettaa, mutta siitä ei kuitenkaan saisi kuulema suuttua, sillä ei hän mitään pahaa tarkoita. Eikä varmaan tietoisella tasolla tarkoitakaan. Matikka-aihe on siitä kiehtova aihe, että luulen sen siintävän vieläkin kauemmas sukumme historiassa äidin ja hänen kaksoissiskonsa välisiin suhteisiin, jotka ovat sitten jatkaneet siirtymistään minun ja äidin välille. Hienua, miten jatkojalostamme kauniita traditioita sukupolvesta toiseen.

Olen tällä viikolla pohtinut paljon eri tilanteissa käyttämääni naurua. Nauran paljon. Nauran silloinkin, kun siihen ei ole selvää syytä. Välillä siksi, koska olen vaan niin hyväntuulinen. Välillä siksi, koska yritän tiedostamattani piristää ahdistunutta opiskelijaporukkaa. Toisinaan käytän naurua pitääkseni mustat asiat loitolla ja joskus nauruni korvaa itkun. Joskus nauran hämmennystäni ja tällä viikolla olen nauranut paljon stressin takia. Muut ahdistuvat, minä naureskelen.

Aikaisemmin en ole vain ollenkaan hoksannut sitä, että voin tahattomasti loukata toisia. Jokuhan voi luulla, että nauran juuri hänelle ja hänen ahdistukselleen, kun oikeasti vain puran omaa stressiäni. Esimerkiksi koulussamme on opettaja, jolla on hieman samankaltainen taipumus nauraa muiden mielestä asiattomissa kohdissa. Olen havainnut muiden opiskelijoiden pitävän hänen tyyliään todella outuna ja ehkä pelottavanakin, koska he eivät ymmärrä mitä naurun takana on. Näistä havannoistani johtuen olen alkanut miettimään omaa nauruani ja sen esiintyvyyttä. Saattavatko muut kokea, että halveksin heitä tai heidän tunteitaan? Se on ehkä viimeisin asia, mitä tässä maailmassa haluan omalla käytökselläni viestittää. Jatkan siis asian tarkkailua ja ehkäpä kysyn tähän tuntemuksia joiltakin nauruni vaikutuspiiriin osuneilta henkilöiltä. Lopettaa en meinannut, vaan ajatella entistä kriittisemmin nauruilmaisun sopivia hetkiä. Eihän sitä aina voi nauraa, vai voiko?

Melkein humpsista

Siinä on työsarkaa. Lisäksi päällä yksi sisustuspiristys ja tuolin takana keskeneräinen neule, jonka silmukat ovat syntyneet laatuohjelmien parissa. Laadukkaita ovat ööh ainakin Huippumalli haussa sekä Australiassa että Yhdysvalloissa, ööö ja Sairaala, jota pitää seurata jotta jotain tolkkua sellaisesta sairausympäristöstä tulisi. Sairaalat kun ovat vähän pelottavia kliinisyydessään, joten tässä totuttelen tv:n välityksellä ennen seuraavaa harjoittelua.

Malliohjelmiin minulla ei ole mitään yhtä hyviä syitä. Onneksi alkava brittien versio näytti huonolta, joten pääsen pois päivittäisestä koukustani, huh.



Olen ollut vähän epäjärjestyksessä (kuten kuvasta voi todeta) sekä stressissä (kuten eilisestä melkein pyörtymisestä voi päätellä). Kerron kerta aloitin, että eilen katselin kirurgisten kouluaiheiden takia sattumalta Teemalta löytynyttä Veitsen terällä -sarjaa. Katselin ihan tyytyväisenä puikkoja heilutellen, kuinka lonkkaleikkauspotilaaseen tehtiin viilto viillon perään, luita poikkaistiin ja muuta vähemmän miellyttävän näköistä. Välillä imettiin verta ja kolisteltiin luita, sellaista kaikkea pikkaisen ällöä.

Huono olo ja heikotus alkoivat kuitenkin aivan varoittamatta, ihan äkisti ja ilman laukaisevia ajatuksia. Kyllä hymyilytti olla kolmisen minuuttia sängyllä jalat ylhäällä, jotta enin pyörryttävä olo lakkaisi. Ilman näitä toimia olisin ihan varmasti pyörtyä kupsahtanut, sen verran vahva tunne oli. Pienen huilin jälkeen jatkoin ohjelman katselua neuloa sitkuttaen, ihan muina miehiä.

Huonompisyöntisyys, riittämätön uni, alkavat kuukautiset ja ressi yhdessä saavat aika jänniä tiloja aikaa, vaikka toki minulla on perimässä tuleva herkkä pyörtymistaipumus. Teininä jaksoin pelotella paljonkin ihmisiä pyörtyilylläni, mutta viime aikoina hyvin harvakseltaan. Ennakointikin auttaa sekä se, etten enää jaksa häpeillä asiaa kuten minä 15 vee.

Tänä aamuna jäi kuitenkin keittosuolat pistämättä itseen kun outo olo antoi selviä merkkejä helposti päätä nostavasta valmiustilastaan. Katsoin sitten vierestä kun muut pistivät, minä pääsen viimeistään parin viikon päästä toimiin aloittaessani injektoimaan hormoneja ihon alle munasolujen kasvatuspuuhat mielessäni.

Ei oo aina helppoo tämä opiskelu, ei! Kaikkensa joudut antamaan!

Maaseutuelämyksiä

Istun junassa ja syksyisellä kauneudellaan minut uudelleen lumonnut Itä-Suomi jää maisemineen taakse. Muutaman päivän matkaan sisältyi naurattavia, innostavia ja tyynnyttäviä kokemuksia kuitenkin enemmän kuin repiviä. Eheämpänä näen synnyinseutuni erilaisessa valossa, eikä suru tunkeudu enää niin syvälle perustuksiini. Pelkään etukäteen niitä tunteita, jotka alkavat kuitenkin taipua ajan muuttaessa surun ja vihan olemusta. Vaikka välillä uppoan, ponkaisen kohtalaisen nopeasti kuin korkki takaisin pintaan. Välillä kerään koko sarjan murheita, juon pari lasia punaviiniä ja syön päälle puoli pakettia juustoa itkien elämää. Ja kuitenkin tulevaisuus on mielessäni niin paljon lupauksia täynnä.

Nämä muutamat päivät olivat aktiivisia: piti siivota, kerätä omenia ja keittää hilloa, ajaa kilometrikaupalla nurmikkoa sun muuta. Äiti virkistyi lepoasennosta (jossa veli sanoi hänen olleen edeltävät viikot) ja kävi kävelemässä, suihkussa, teki hieman ruokaa ja kävi kanssani kaupassa. Hän lopetti ainakin hetkeksi sänkyyn muumioitumisen ja heräsi hieman eloon. Lähtiessäni halasin häntä pitkään ja lupasin tulla pian. Kommunikointimme on parantunut, kun hänen tilansa ei enää järkytä niin pahasti. Myös opiskelujen kautta minuun on selvästi tarttunut jotain sellaista, jota osaan käyttää hyväkseni myös äidin kanssa. Ei tunnu niin vieraalta huolehtia puhtauteen ja ravitsemukseen liittyvistä asioista kuin aikaisemmin olisi tuntunut. Ostin hänelle mm. apteekista hyvää kosteusvoidetta ja patistin apteekissa mukana olleen veljenkin ostamaan vitamiineja sekä kalaöljyä. Näitä kumpaisiakaan kun ei makkarassa taida liiemmin olla... Terveysterroristi on siis tullut taloon, varokaa ja vapiskaa kaikki! No, toisaalta olisi se jotenkin rikollista katsella vierestä veljen ruokavalion ollessa liikaa kallellaan voissa tiristettyyn makkaraan ja kananmunaan, vaikka hän lopulta pysyisikin samassa ruokavaliossa.

Äidin muisti ja havainnointikyky on selvästi taas huonontunut, mikä ei tietenkään ole mieltä kohottavaa, mutta minkäs teet. Hän ei esim. ollut varma, onko melkein postimerkin kokoinen tavallinen tarra postimerkki vai ei. Toisaalta hän kuitenkin osaa edelleen käyttää teknisiä laitteita, joten kovin epätasaisesti hajauteneita nämä muutokset ovat ja ne ilmestyvät aina aika puskan takaa. Yritin varovaisesti patistaa häntä ulkoilemaan enemmän sekä syömään paremmin. Ilmeisesti kevyt uhkailu kunnon romuttumisesta tehosi ja hän köpötteli pari lenkkiä sauvoineen. Hän ei syönyt tekemääni ruokaa kuin pari lusikallista, joten onhan se huolestuttavaa (vai onko ruokani niin huolestuttavaa).

Olin ihan fiiliksissä kaikesta puuhailusta, ajelin vauhdin hurmassa päältä ajattavaa ruohonleikkuria pienessä tihkusateessa ja kaivoimme veljen kanssa vanhalle, 14-vuotiaalle koirallemme valmiiksi lepopaikan puutarhaan omenapuiden viereen. Koiran jalat pettävät ja tärisevät, mutta sinnikkäästi se vielä ulos juoksee ja ruoka maistuu. Peitimme hautapaikan levyllä, nyt on paljon levollisempi olo odotella edessä olevaa kuolemaa, sillä olemme valmistelleet kaiken ennalta kunnolla. Ajoin myös ensimmäistä kertaa traktorilla, juoksin sänkipellon poikki ja hyppäsin veljen kyytiin. Muokkasin peltoa kokonaista kolmen hehtaarin verran ja olin ihan innoissani käännellessäni isoa konetta. Veli kannusti koko ajan vierestä, on se aika ihqu! En ymmärrä maataloudesta juurikaan mitään, joten olen loppujen lopuksi aika kehno maalainen, vaikka nyt ehkä kuulostaa joltain muulta.

Parhaimmat naurut sain veljen kanssa ajaessamme lauantai-iltana lähikaupungin keskustan läpi. Veli pohdiskeli illan meininkiä ääneen ja sanoi, että onpa paljon porukkaa liikenteessä. Siihenpä minä kovasti nauramaan, sillä keskustan grillillä oli yhteensä viisi kappaletta ihmisiä. Viisi! Todellakin, hirmuinen meininki ja tungos siinä autiossa kaupungissa!

Minä suojelen sinua kaikelta

En voi välttyä tunteelta, että olen kuin hitaasti uppoavan laivan kyydissä.

Taka-alalla ajatuksissani vaanii kymmeniä huolia ja yritän niin kovasti olla antautumatta niille. Myönteisyyttä! Kyllä kaikki aina jotenkin selviää! En haluaisi ajatella olemassa olevia enkä alkavia sairauksia, ahdistusta, epävarmuudella sävytettyä tulevaisuutta, taloushuolia enkä vääristyneitä ihmissuhteita. En voi suojella perheeni jäseniä heiltä itseltään enkä voi tarjota heille kuin hitusen omasta voimastani.

En voi ratkoa heidän ongelmiaan.

En voi kuin elää omaa elämääni.

Joskus ainoan pelastustien tarjoaa ajatus, etteivät asiat säily tällaisina vuosien päähän, vaan vuodet tarjoavat kuin itsestään ratkaisun kaikkeen. Pitää vain sietää ja pitää vain uskoa. Pitää vain luottaa siihen, että elämä on kaikessa rumuudessaankin suloista ja ihanaa.