Viikonloppu äidin luona

Viikonloppu äidin luona maalla tuntui pitkästä aikaa eheyttävältä. Olen todella onnellinen, ettei hän ollut humalassa viikonloppuna ja hiljaisen kiitollinen siitä, että näin on ollut nyt parin viikon ajan, mutta en siltikään usko tipahtavani ahdistavaan todellisuuteen silloin kun hän aloittaa rankemman kauden uudelleen. Sillä niin käy aina. Kausien vaihtelu on osa kuvioita, jossa sekä hän että isä yhdessä tanssivat. Rakastan äitiä tietenkin hyvin paljon, mutta pyrin löytämään omat askeleeni.

Näen isääkin, hän on hilpeällä ja kevyen leppoisalla mielellä. Äiti ja hän ovat haudanneet sotaisat sanansa ja kukaan ei tunnu olevan välittömässä vaarassa. Rentoudun, mutta pidän jutustelevaa isää käsivarren päässä itsestäni. Vastaan ymph, joo, ja muita koottuja lyhyitä sanoja samalla käännellen lehden sivuja. Meillä ollaan oltu aina hyvin tehokkaita piiloutumaan lehtien taakse.

Halaan äitiä lämpimästi, otan lähelleni niin kuin hänen kaltaisen vahvuuteen sortuvan supernaisen vain voi. Olen kummallisen tyyni, kuohuva vihani tuntuu vetäytyneen ja nukkuvan. Annan hänen ilomielin toimia äidin roolissaan, se tuntuu parhaimmalta kun se toimii. Silloin minäkin saan olla tytär josta pidetään huolta. Lapsuuden maisemissa varhaiset vuodet tulevat ihmeen vahvasti lähelle ja ajaessamme mökille ajatukseni viivähtävät ystävässä, joka on myös käymässä vanhempiensa luona. Hänen talonsa kohdalla siinä missä joki yhtyy järveen unohdan lyhyeksi hetkeksi, että hän on aikuinen ja siirryn silmänräyksen ajaksi siihen todellisuuteen jossa hän on 11-vuotta ja minä 12. Se tuntuu aivan hämmentävän todelliselta, kuin oikea aika olisikin vain unenomaista kuvitelmaa. Haluan jäädä siihen hyvään ja huolettomaan, pitkästä aikaa ikuisuuksiin haluan mennä taaksepäin eteenpäin pyrkimisen sijaan.

Veli on muuttanut mökille asumaan ja siellä asunut vuokralainen on jättänyt tavaroitaan huoneisiin, niitä on joka paikassa. Katselen pitkään auringon valokeilalla valaistua valkoista järvenjäätä mökin isosta järvelle avautuvasta ikkunasta, rannan puiden jäälle heittämät varjot käyvät hiljalleen pidemmiksi ja pidemmiksi. On niin pakahduttavan kaunista. Siinä katsellessani näen kun pieni myyrä vipertää pitkin kirkasta hankea kohti taloa, sen tovereiden papanoita on sisällä pöydillä ja veli on päättänyt aloittaa hiiri/myyrätaiston. Lapsena vesssaan mennessä wc:n valo kuului painaa päälle varovasti kättä hivuttaen ja itse vielä huoneen ulkopuolella valpaana pälyillen. Nimittäin useamman kerran herra hiiri juoksi pitkin vessan tasoa tai makasi hengettömänä lattialla hiirenloukussa. Joskus ne hyytyivät myrkkyä syötyään olohuoneen lattiallekin, mutta jostain syystä silloin niiden aiheuttama reaktio ei ollut välitön pelko ja kiljunta, kuten yllättävien pimeässä vaanivien vessahiirien. Ai niitä monia hiirten hautajaisia, joita vietin meidän takapihalla!

Palatessamme moottoritietä pitkin kohti Helsinkiä huomaamme molemmat ystäväni kanssa olevamme hieman kateellisia veljelleni siitä millaisessa paikassa hän saa asua. Mietin rautatieasemaa aamulla, töykeitä toisiaan töniviä ihmisiä ja pitkästä aikaa tunnen vastenmielisyyttä tätä hektistä ja itsekehitellyssä kiireessä piehtaroivaa seutua kohtaan.