Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee. Työnnän kylmät varpaat mytyssä olevan peiton alle. Lääkärin luennot alkavat vasta iltapäivällä, vielä on aikaa olla hiljaisuudessa ja keskeneräisessä aamussa.
Olen nähnyt unia vauvoista. Jokaisessa unessa olen vauvatouhun sivustakatselija ja jollain läheiselläni on nyytti, jota yritetään työntää minulle. Yritän laittaa sukkaa vauvan jalkaa, en osaa. Yritän huolehtia syliini tyrkätystä kääröstä, joka melkein luiskahtaa pää edellä lattialle. Vauvat tuntuvat unissa ihan kivoilta, mutta jotain puuttuu.
Katsellessani amerikkalaista perheidylliä markkinoivaa elokuvaa mietin, jäänkö sittenkin jostain paitsi, jos kohdussani ei koskaan kasva ketään eikä munasoluni tuota iloa kuin kenties heille, joille olen sellaisia lahjoittanut. Tunnen, että paineet toimia normien mukaisesti ovat pinnan alla, mutta kohtalaisen voimakkaina.
Olen illanistujaisissa, jossa usean ystäväni päällimmäisissä haaveissa tuntuisivat olevan vauvat. Sitten kun opiskelut ovat ohi, voivat vauvat alkaa tulla. Tunnen olevani hieman ulkopuolinen, vaikka minua kiinnostaakin kuulla toisten haaveista. En viitsi puhua siitä, että pidän lapsettomuutta kohdallani todennäköisenä, sillä miksi sitäkään alleviivaamaan. Kerron, jos joku on kysyäkseen, vaikka luultavasti aihe on jossain muussa yhteydessä jo tullutkin kaikkien heidän kanssaan esille. Ehkä siksi kukaan ei kysykään, sillä he muistavat mitä olen sanonut.
Kun olen harjoittelussa naisvaltaisella alalla kuulen ympärilläni paljon puhetta lapsista. Jos he ovat pieniä, aiheet liittyvät mm. kasvatukseen tai isompien kohdalla eksoottisiin vaihto-oppilasvuoden kohteisiin ja kaikesta sellaisesta ylpeilyyn, mitä äidit kenties eivät ole itse kokeneet ja saavuttaneet. Eräässä harjoittelussa meinasin tulla kaistapäiseksi erään ylpeän äidin jatkuvasta selvityksestä siitä mitä hänen pienet murrosikäiset palleronsa ovatkaan viimeaikoina tehneet. Revin henkisesti hiuksiani, sillä hänen taukoamaton puheensa alkoi jo aamubussissa ja jatkui koko päivän, jos satuin olemaan hänen ohjauksessaan. Aivan kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään ympärillään tapahtuvaa yhtä todellisena kuin omia lapsiaan. Vauvat ilmestyvät myös työpaikoille ja jättävät merkkejä olemassaolostaan, vaikka eivät olisi fyysisesti paikalla. Joku tuo kakkua, jostain äitiyslomalaisesta puhutaan. Elämä on perheellisten areena, jolle kaikkien odotetaan astuvan ennemmin tain myöhemmin.
Entä jos en astukaan? Tulenko katumaan? Tuleeko elämästäni puuttumaan olennaisesti jotain? Pinnan alla olevan painostuksen määrä on kohtalaisen suuri ja luultavasti lähtökohdat olisivat erilaiset, jos tuttavapiirini pareista 50 % valitsisi vapaaehtoisen lapsettomuuden. Esimerkkejä ympärillä ei ole, ei ole malleja joista kopioida, vaan kaikki pitää keksiä itse. Omien tunteiden pitäisi viedä itselle oikeanlaisten ratkaisujen luo, mutta epävarmuus omista ratkaisuista alkaa nakertaa juuri silloin, kun tunteet menevät aallokoksi, johon vauhtia lyövät ulkopuolisen maailman luomat odotukset sekä harmittoman typerät amerikkalaiset elokuvat.
Lahjoittaessani munasolua minua haastatellut psykologi kertoi useiden nelikymppisten ystäviensä saaneen vauvakuumeen sukukypsän ajan alkaessa ehtyä ja naisten joutuneen kriisiin, koska lapsettomuusajatukseen hyvin sopeutunut kumppani ei kokenut mitään biologista pakkoa kansoittaa maailmaa, vaikka nainen nyt kokikin. Tämä keskustelu, joka lähti aivan omasta avoimuudestani ja halustani keskustella aiheesta laittoi miettimään iskeekö minuunkin jokin biologisen rytmin säätelemä vauvakuume, jonka valtaan vielä joudun haluamattani. Hieman samankaltaisesti asiaa kuvaili myös päälle kolmekymppinen ystävä, joka oli aikaisemmin ajatellut olevansa lapsetonta sorttia.
Hankalaksi asian miettimisen tekee myös se, että jos kumppanini olisi innostunut perheellisen elämästä, olisi oma kantanikin erilainen. Olisi helpompaa, jos tuntisin omien ratkaisujeni nousevan puhtaasti sisältäni, mutta en voi sille mitään, että myös kumppanin valinta vaikuttaa asiaan hyvin paljon. On naisia, jotka sanovat kuusivuotiaana haluavansa äideiksi, ja jotka varmasti valitsevat alunperinkin kumppanikseen lapsenteosta innostuneen miehen. Sitten on tällaisia ihmisiä kuten minä, jotka voivat nähdä itsensä monenlaisessa elämässä onnellisina. Joskus on vaikea erotella milloin on hyvällä, oikealla ja itselle totuudenmukaisella tavalla joustava ja milloin mennään rajojen yli, jolloin joustaminen alkaa tuottaa itselle pitkällä tähtäimellä vahinkoa ja milloin joustaminen on itselle epärehellistä. Toisaalta ajattelen ja puhun aiheesta myös parisuhteessani niin avoimesti, että todennäköisyys omalle elämälle rehellisiin valintoihin on suurempi kuin ihmisellä, joka torjuu ristiriitaiset tunteet ja ajatukset vaikeina pois.
Luulen, että kärsin tällä hetkellä jonkin verran visioiden puutteesta. Isojen ja liikkeelle pakottavien tavoitteiden puuttuminen tuo myös tämän perheellisyysaiheen esiin. Siihen on aika selkeä malli olemassa, että ensin olet vauvan äiti ja vauvasta yrität kasvattaa kahdenkymmenen vuoden ajan elämässä yksin pärjäävän aikuisen jonka elämänvaiheita seuraat jatkossa aktiivisesti vierestä. Ehkä lopuksi olet mummo. Sitten kuolet. Mikä on visio tämän eniten suosiota saaneen tilalle? Sellaista ei ole olemassa, merkitys elämälle on luotava muunlaisista aineksista. Vaikka osaan nauttia arjen pienistä asioista, on hetkessä eläminen haastavaa. Pitäisi muka olla jotain tavoitteita ja visioita, vaikka onko elämässä niistä kyse? Elämähän voi mennä hupsista aivan ohi visioidessa.
Ehkä eniten jään haikailemaan sen mummouden perään. Kunpa voisi synnyttää aikuisia lapsia, jotka olisivat jo itsekin vanhempia. Voisi olla hyvinkin ilahduttavaa olla mummo. Sanoin miehelle, että luultavasti tulen pitämään keski-ikäisyydestä ja siitä ylöspäin olevista vuosista, sillä silloin kaikki tällaiset isot päätökset ovat jo tehty, eikä voi kuin elää hetkessä. Toisaalta on surullista, jos nuoren aikuisen vuodet menevät vanhuutta vain siksi toivoessa. Miksei siinä hetkessä voisi elää jo nyt? Voihan kuolemakin kohdata soluista kootun kulkuneuvoni milloin hyvänsä ja visiot valua hukkaan yhtä hyvin jo huomenna.
Minä opettelen.
keskiviikkona 18. maaliskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Kylläpä kirjoitat hyvin! Onnistut todellakin tuomaan tunnelmasi käsinkosketeltavan lähelle lukijaa.
Olen usein kokenut, kuinka äidiksi tulleet kokevat olevansa jonkinlainen itseoikeutettu maailman napa. Hirveän monessa yhteydessä lasten saamista pidetään elämän tarkoituksena, eikä lapsetonta pariskuntaa pidetä edes perheenä. Joskus tämä asenne satuttaa, varsinkin silloin, kun meistä lapsettomista tehdään sivulauseissa esiintyviä kakkosluokan kansalaisia.
Tulkitsinko oikein, että ehkä haluaisit lapsia, mutta jostain syystä oletat, ettet niitä tule saamaan (?). Vai onko kyse siitä, ettei kumppanisi halua lapsia?
Eikä tietenkään tarvitse vastata, jos kyselen liian intiimejä asioita!
Kaunista kevätpäivää sinulle!
Kiitos Jospa! Käväisit perheinesi mielessäni tätä kirjoittaessani aihepiirin takia.
Olen kokenut saman, että monille lapset ovat elämän tarkoitus ja se saattaa näkyä myös oman elämän elämättömyytenä, itse häipyy taakse (en tietenkään halua yleistää, tulee vain hyviä esimerkkejä tästä mieleen). Välistä raivostuttaa sellainen yhden mallin maailma, etenkin jos kovin läheiset ihmiset osoittavat ymmärtämättömyyttä. Voin vain kuvitella sitä tuskaa, mitä tällaiset asenteet tekevät ihmisille, jotka eivät ole vapaaehtoisesti lapsettomia.
Ei tunnu liian intiimiltä, siitä huoli hoi pois :) Minulle lapsien hankinta on fifty-sixty, eli voisin kallistua kohti lapsia tai olla ilman. Kovaa tarvetta suuntaan tai toiseen en tunne, enemmän kohdallani on kyse kumppanista ja olosuhteista. Elämä on kulkenut kohdallani niin, että olen tavannut miehen, jolla on selvä mielipide vapaaehtoisen lapsettomuuden puolesta. R on hyvin selvästi ilmaissut kantansa ja hänet tuntien se on myös todennäköisesti muuttumaton kanta.
Näin lisääntymiskykyisten vuosien vieriessä pitää vain käydä tämä asia hyvin tarkasti läpi, jottei minusta joskus tule katkeraa ämmää vain siksi, etten huomannut puntaroida asioita tarkasti :)
Levollisia päiviä myös sinulle!
"Luulen, että kärsin tällä hetkellä jonkin verran visioiden puutteesta. Isojen ja liikkeelle pakottavien tavoitteiden puuttuminen tuo myös tämän perheellisyysaiheen esiin. Siihen on aika selkeä malli olemassa, että ensin olet vauvan äiti ja vauvasta yrität kasvattaa kahdenkymmenen vuoden ajan elämässä yksin pärjäävän aikuisen jonka elämänvaiheita seuraat jatkossa aktiivisesti vierestä. Ehkä lopuksi olet mummo. Sitten kuolet. Mikä on visio tämän eniten suosiota saaneen tilalle? Sellaista ei ole olemassa, merkitys elämälle on luotava muunlaisista aineksista."
jesh, tunnistan tämän. Tunnistan tämän siltikin vaikka mulla ei ole läheskään 50-50 -suhtautuminen vauvautumiseen; itse asiassa en ole koskaan tahtonut vauvaa, tahdoin siskon ja se tuntuu riittäneen, vaikka olen ollutkin töissä puoli vuotta lapsiperheessä au pairina ja huomaan lapsellisten ystävieni olevan ihan tyytyväisiä valintaansa.
Kun menin naimisiin, vuoroin pelkoilin sitä, että jotenkin muutun ihan toiseksi ja yhtäkkiä keksin haluta vauvoja, apua, ja sitten vuoroin sitä, että olen jotenkin viallinen ja petän miehen odotukset, kun en osaa haluta vauvaa. Mummoksi minäkin kyllä ryhtyisin mieluusti - itse asiassa tämä on se,mitä äitikin selittää: ei hänestä ole ollut kiva olla äiti, mutta hän olisi mieluusti mummo. (Vihje, vihje.) Siihen olen vastannut, että jep, voin eläytyä tuohon täysin... :D
Olen koettanut ajatella tätä asiaa jotenkin sitä kautta, että onhan niitä mahdollisuuksia muutenkin osallistua maailman paremmaksi tekemiseen, esim. niitä ystäväksi lapselle -järjestelmiä jne, ja syksyllä saavutinkin hetkeksi mielenrauhan ja vaihdatin kierukan uuteen, mutta nyt kun ystävät ovat raskaana (3 yhtä aikaa, huh!) niin huomaan taas, miten vaikeaa tämän kanssa on olla. Sitä suree niin paljon etääntymistä ystävistäänkin. Ne, joilla on jo vauva, puhuvat enimmäkseen vain vauvasta. Se on ihan luonnollista tietty: se on heidän elämänsä tämän hetken suurin asia ja sisältö, ja niin tietysti on paras ollakin! Ongelma vain on, että sitä on itsestä ihan yhtä kiinnostavaa kuin kuunnella jostakin harrikoiden tuunaamisesta tuntikaupalla... elämänpiirit vain eriytyvät niin kauas toisistaan.
Jotenkin tuntuu itsestänikin siltä, että olisi helpompaa, kun olisi juuri jokin varma missio lapsen ulkopuolella. Vaikka tieteellinen työ tai jotakin. Se tekisi varmasti kaikille helpommaksi hyväksyä sen, että "tuo on tuommoinen, ei se ehtisikään vauvaa". Itseni kohdalla tällaista missiota ei kuitenkaan ihmeemmin ole, tarvitsen vain aikaa etsiäkseni suuntaa ja miettiäkseni asioita. Tiedän myös kyllästyneeni siihen, että elämäni vuosina 9-18 oli lasten ehdoilla menemistä ja samoin heti kun muutin pois kotoa au pairiksi; melkein lapsen ehdoilla menemistä oli vuoden ajan silloin kun otin löytökoiran, jolla oli paha eroahdistus, sitäkään ei voinut jättää yksin. Noina aikoina olen ollut hyvin ahdistunut, kuin jonkin mustan puuron sisässä, voimaton ja vihainen siitä, että minun pitää uhrata omaa elämääni enkä jaksa enää ajatella enkä tavata ihmisiä, ja olen halunnut vain karata. Vaikka olen tiennyt, miten tärkeää on sopeutua ja kantaa vastuunsa, jokin siinä on satuttanut pahasti itseäni ja tehnyt elämästä painajaisen.
Ja sitten: ei voi koskaan tietää, olisiko oman lapsen kanssa niin. On vain harkittava riskiä, että ehkä olisi.
Uh, huomaan haaveilevani nytkin pakenemisesta Aasiaan vapaaehtoishommiin, jossa mun ei tarvitsisi jatkuvasti kohdata sitä, miten erilainen oma maailmankuvani on toisten maailmankuviin verrattuna. Mutta eihän se auttaisi, ei auta kuin kohdata ahdistuksensa ja koettaa sinnitellä sen kanssa. Hyväksyä oma rajallisuutensa. Hyväksyä se, että se ehkä loukkaa jotakuta.
Mäkin näen kummia unia. Yksi niistä on sellainen, joissa mekaaninen eliö (matrixista tuttu) ryömiin mun navan läpi ja alan paisua ja uppoan lattian sisään. Uhh... ja unia, joissa raskaana olevat ystävät halkeavat ja tekevät kuolemaa, ja ovat siitä oudon tyytyväisiä, ja itse kuskaan heille kaviojalkaisena mangolassia pillin kera. Huh.
Nanna, upea postaus! Kiitos kun kirjoitit tasta, helpottavaa huomata etta ei ehka olekaan ainoa vastaan hangoittelija.
Olen valinnut elaman ilman lapsia (tosin pidatan oikeuden akilliseen mielenmuutokseen koska olenhan nainen;)), enka koe jaavani paitsi mistaan, vaan minusta elama on hyvaa nainkin, olen onnellinen ja kivaa on ollut.
Mita en jaksa, on se muiden ihmisten jankkaus, etta milloin teille tulee vauva ja sitten ne silmien pyorittelyt kun sanon etta ei tule, koska emme sellaista toivo.
Olen melkeinpa kokonaan lakannut kaymasta missaan family funktioneissa koska koen sen jankkauksen, painostuksen ja paskavaipasta puhumisen kiusallisena. Jos lepertelen jonkun lapselle siita vedetaan heti johtopaatos, etta kuitenkin haluat vauvan, katso nyt itseasi.
Loukkaavin kommentti asian tiimoilta on 'your life is not full without a child'.
Veloena, ilahduttavan pitkä kommentti!
Minäkään en ole koskaan varsinaisesti tahtonut vauvaa, mutta lähelle sitä tunnetta pääsee silloin kun jonkun ystävän vauva on hellyyttävä ja ystävä kuulostaa onnelliselta lapsensa kanssa. Silloin tulee mieleen, jäänkö jostain paitsi.
Tämän postauksen jälkeen ja ennenkin sitä, vaikken siitä kirjoittanut nyt, olen ajatellut paljon toisista erkaantumista. Sitä mistä sinäkin kirjoitit, että tiet lähtevät ystävien kanssa niin eri suuntiin. Pelkään sitä, että menetän yhteyden muihin ja jään yksin. Monet joiden kanssa olen tästä puhunut, ovat sanoneet erääksi perusteluksi halulle perustaa lapsien hankinnalle pohjautuva perhemalli sen, ettei sitten vanhana jää yksin. Kuulen niissä sanoissa, vaikka ne olisivatkin näennäisen kevyesti heitettyjä aivan samoja pelkoja kuin itselläni.
Tiedän myös, etten jaksaisi lapsiperheen elämää kovinkaan hyvin. Tuo oman ajan uhraaminen on minullakin osa sitä. Minäkin tarvitsen paljon omaa aikaa puuhastella ja mietiskellä. Ylipäätänsä elämän rasituksista palautuminene i käy minulle kädenkäänteessä, vaan se ottaa aikaa. Lapsiperheiden elämä jatkuvana toiminnantäyteisenä virtanan kodin, työn, hoitopaikan/koulun ja harastusten ympärillä näyttäisi sopivan joillekin todella hyvin, mutta minua se ahdistaa jo pelkkänä ajatuksena. Kaikki kiire, jatkuva toisten ehdoilla meneminen ja oman tilan puute ei tunnu lainkaan houkuttelevalta!
Huomasin, että minullekin on tullut pakenemisajatuksia, että ajatus jostain erilaisesta elämäntyylistä jossain muualla tuntuu houkuttelevalta. Nyt on hyvä olla täällä, mutta todennäköisesti lähdemme R:n kanssa vielä jonnekin, ja taas palaamme :) Itseäni ei ahdista niinkään se, että loukkaisin valinnoillani muita, vaan se ulkopuolisuus ja pelot yksinjäämisestä muiden kietoutuessa perhe-elämän ympärille.
Laitan tähän linkin lapsettomuuspohdintatekstiisi, jossa tulee niin hyvin asian ympärillä liikkuvia pelkoja esiin.
Saara, minustakin on helpottavaa saada näiden kommenttien muodossa yhteys muihin samansuuntaisesti ajatteleviin!
Tuollainen painostus on aika rasittavaa! Ehkä se nousee suvaitsemattomuudesta ja erilaisuuden peloista, sekä siitä, että jotkut aidosti kokevat oman elämätyylinsä olevan se ainoa onnelliseksi tekevä, että eivät voi pitää sisällään sitä kaikkitietävää pikku pirulaista, joka haluaa käännyttää muutkin harhauskoiset.
Tuo lapsista tykkäämisen osoittaminen kyllä helposti tulkitaan noin kuten kuvailit, olen kokenut sen myös. Tiedän mitä toiset ajattelevat, mutta onneksi ystävissäni on vähän röyhkeästi niin ääneen sanovia. Tai jos sanovat, niin sanon takaisin tai yritän painaa asian villaisella, riippuen kommentin kärkevyydestä. Painolla sanottuihin sanoihin vastaan yleensä samalla painolla, sillä se on jotenkin hyvin raskasta, että joku kuvittelee tietävänsä minua paremmin mitä minä elämältäni haluan. Kun en välillä tiedä itsekään ja tietääkö kukaan muukaan kuin hetkittäin ja loput ajasta pitää olla ajattelematta liikaa, ettei ahdistus lyö yli.
Tuo on loistava kommentti tuo 'your life is not full without a child'! Osoittaa sanojan käsitystä maailmasta sekä hänen suppeaa ihmiskuvaansa. Että elämäni on oikeanlaista ja muiden "harhaoppisten" tulee pyrkiä samaan suuntaa. Argh!
Paras minulle sanottu kommentti on "sulla on täytynyt olla huono lapsuus, kun ajattelet noin". Kaikista vaikeuksista huolimatta en kyllä koe lapsuuteni olleen huono. Sisälläni heräsi niin valtava kiukku, että siitä olisi pieni kaupunki saanut päivän energian tarpeensa :) Olin kyllä niin vihainen, etten meinannut saada sanaa suustani, mutta jotain yritin :) Kyseinen henkilö ei siis tuntenut minua kuin lyhyeltä ajalta, eikä tiennyt minusta köytönnössä mitään. Huh. Miksi ihmisillä on niin voimakas tarve puuttua toisten asioihin ja neuvoa? Silloin kun itse möläytän liian suoria neuvoja häpeän kyllä itseni maanrakoon, se on niin hirveää alkaa mestaroimaan kenenkään elämää, vaikka kiusaus siihen joskus nouseekin. Neuvoja pyytävälle voi toki sanoa mitä ajattelee ja antaa erilaisia näkökulmia, sillä harvoin asiat ovat mustavalkoisia.
Aurinkoista kevään odotusta Seattleen! Kun näin ostamasi valkoiset tulppaanit minunkin alkoi tekemään mieli juuri sellaisia kukkkasia!
Lähetä kommentti