Hannu Hanhet

Kuinka kummallinen onnellisten tähtien alla syntyneiden iltapäivä! Ahdistus on poissa, se kutistui ja katosi kokonaan asioiden purkamisen myötä. Olen pessyt monta koneellista pyykkiä ja jutellut ystävän kanssa puhelimessa, tehnyt ruokaa ja aika paljon kaikkea tavallista mitä teen vapaapäivänäni. Puuhastelu tuntuu hyvältä, kotona hääriminen vailla sellaista tekemisen pakkoa. Teen koska haluan tehdä, en siksi että se olisi juuri tänään välttämätöntä. Rentoudun ja kehoni alkaa lämmetä puuhastellessani, energisoidun ja nautin tehokkuudestani. Pesen lakanat, tyynyt ja päiväunilla käyttämäni untavatäkin, ja iloitsen sängystä jossa on levollista uinua puhtaiden lakanoiden välissä. Iloitsen tästä meidän kodista, jossa meillä molemmilla on tilaa olla oma itsensä.

Ystävän kanssa puhumme siitä kuinka vaikeaa on löytää juuri täydellinen asunto. Jossain on tehtävä kompromisseja, hän toteaa ja on siinä kyllä oikeassa. Opiskelija-asunnossa asuminen voisi tuntua kompromissilta, mutta se ei tunnu. Kuulen paljon ympärilläni kaihoa omistusasuntoon, autoon sekä kahteen lapseen ja koiraan. Moni ei jaksaisi enää odottaa, kaikki pitäisi saada nyt. Itselle se ei tunnu tärkeältä, sillä ehkä pikku hiljaaa olen oppinut nauttimaan matkalla olosta (vaikken lapsia ja autoa kaipaakaan siis). Ystävien alkaessa ostaa asuntoja asunnon omistaminen tuntui vain pistävän tärkeältä, ja luultavasti siinä oli myös paljon sisäänrakennettuna turvallisuuden kaipuuta. Tällä hetkellä halvempi ja joustava asuminen suo vapauksia meille, minä voin opiskella, R voi etsiä rauhassa töitä ja ehkä hän pääseekin siihen kouluun mihin hän tänä keväänä hakee.

Hänestä on tullut ainakin itselleni hieman yllättäen palkallinen kirjoitustyöläinen. Sen lisäksi, että kirjallinen ura kannattaa, hän saa yllättäen ison veronpalautuksen. Lehdestä verotukseen liittyvän artikkelin löytänyt R:n isä on vähintään hienon ravintoillallisen ansainnut, sillä sen artikkelin johdosta R teki valituksen verotuspäätöksestä. Miten vapauttaa onkaan lakata miettimästä sitä, entä jos R ei löydäkään mieleistä työtä Suomesta näinä niukempina aikoina, sillä nyt hänen ei ole ainakaan palkan takia pakko heti vain jotain työtä löytää. Saman iltapäivänä minä katson verkkopankista tiliäni ja huh, 17 euron sijasta siellä on 777 euroa. Lisäksi sähköpostiini on aikaisemmin tällä viikolla tupsahtanut ilmainen Tallinnan päiväristeily, jonka tietysti käytämme. Hyvin kummallista miten asiat rullaavat hyvin, ystävät soittavat ja kutsuvat kylään tai me heitä meille, onnea pukkaa vastaan joka suunnasta. Parasta on ehkä se, että elämäntahdin ollessa hitaampi ehdin näitä ihmetelle ja mutustella. Ehdin ajatella usean kerran kuinka kummallista elämä onkaan, miten vapautta, mahdollisuuksia ja onnellisuutta synnyttäviä asioita tipahtelee sieltä täältä. Enkä tarkoita vain taloudellista turvaa, vaan kaikkea sitä hyvää mitä ympärillämme on. Toisemme, läheiset, perhe, kaikki elämässä vapaina ilmassa roikkuvat mahdollisuudet.

R on usein kotona mikä tilanteena on täysin uusi, mutta nyt tilanteeseen tottuneempana se tuntuu järjettömän mukavalta. Yleensä on niin, että R on koneella sekä minä omallani. Silti välillä asiaan kuuluu toisen häirintä, olemme samassa tilassa, välillä yhdessä ja välillä erillämme. Kummallista miten asiat järjestyvät, etäsuhteen jälkeen loksahtavat paikoilleen ja yhdessäolo tuntuu vain niin hyvältä. Voisi olla toisinkin, voisimme olla täysin vieraantuneita toisistamme, mutta jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Iltapäivän tunteina sanon hänelle, ettei kukaan ole koskaan rakastanut minua niin hyvin kuin hän. Olen onnellinen.