Hetkiä anteeksi annosta

Arjen, opiskelun ja parisuhteen lomassa käyn päivittäistä peilailua menneisyyteni kanssa. Tänään juuri se ryhmä, johon kuuluin sai aiheekseen pitää lyhyen tiivistelmän luokassa muille lähisuhdeväkivallasta ja siitä, kuinka jokaisen meidän alalla olevista täytyisi osata toimia kohdatessamme väkivallan mahdollisen uhrin. Pitäisi kysyä väkivallasta suoraan, olla avoin ja myötätuntoinen, tuoda esille se, että väkivalta on rikos, ohjata asiakasta alueen palveluihin jne.

Vaikka olen käsitellyt väkivallan kokemukseni kohtalaisen hyvin, enkä enää näe jatkuvia painajaisia, oli silti aiheen esittelyssä oma latauksensa. Eniten kolahti tietoisuuteen se, etten itse ole saanut terveydenhuollon henkilökunnalta mitään noista edellä luettelemistani asioista, vaikka olen ollut heidän edessään lyötynä, järkyttyneenä ja sanattomana. Siitä kumpuaa edelleen vihaa välinpitämättömyyttä kohtaan, eikä välinpitämättömyyys ole rajoittunut vain yhteen kertaan, vaan olen tutustunut siihen myös pienessä lukiossamme monia vuosia minua opettaneiden opettajien puolesta. Joskus on vain niin paljon helpompaa sulkea silmänsä. Toisaalta kulttuurimme piirteisiin kuuluu myös perheväkivallan hiljainen hyväksyminen, ei haluta puuttua perheen sisäisiin asioihin. Jokainen hoitakoon asiansa.

Vaikka väkivallan teot ovat anteeksi annettuja, on vaikeampi antaa anteeksi ammattinsa puolesta velvoitettuja kohtaan.

Luin lauantaina loppuun tenttialueeseemme kuuluneen psykologian dosentin ja SPR:n kriisipsykologin Salli Saaren erittäin mielenkiintoisen kirjan Kuin salama kirkkaalta taivaalta, jossa käsitellään traumoja sekä kriisipsykologiaa. Iltapäivän lukuhetki oli syvän levollinen ja olin niin henkisesti kuin fyysisesti rentoutuneessa tilassa juuri itseni sängylle oikaisseena. Olimme juuri syöneet kotona R:n kanssa yhteisen lounaan, jonka olin valmistanut. R tiskasi keittiössä. Makasin sängyllä ja katseeni hakeutui useita kertoja leveään ikkunaan, josta näkyvät taloa suojaavat välkehtivän tummanvihreät kuusen oksat. Sisältäni alkoi nousta lämmintä myötätuntoa vanhempiani kohtaan, mieltä kohottava olo siitä, miten pieniä me ihmiset olemme universumissa ja miten me jokainen vaikutamme toisiimme niin hyvässä kuin pahassa. Että elämämme eri sukupolvien välillä kietoutuvat yhteen niinä perhosen siiveniskun kestävinä hetkinä, joina täällä olemme. Että vanhempani ovat olleet joskus pieniä, suojaamattomia vauvoja ja lapsia, jotka ovat myös kohdanneet tuskaa, jonka kokemiseen ei ole ollut tilaa eikä ymmärrystä. En pysty kuvailemaan sitä täydellisesti sanoin, sillä hetkessä ei ollut sanoja. Liikutuksen tila pullisteli ulos sisältäni pehmeänä ja kosteana paineena, tuntui kuinka jotain vierähti eteenpäin ja ylös, kohti isompaa kokonaisuutta. Kuuntelin tiskien pehmeää kolinaa, onnellista olotilaani ja elämääni, joka on niin rakkaudentäytteistä ja rikasta. Saan kehittyä ihmisenä jokaisena päivänä, olen suorastaan velvoitettu siihen ja saan asua rakkaani kanssa, jakaa arjen yksinkertaisia asioita. Elämäni on hyvää, enkä ole sidottu tuskaan, vaan kaikesta on versonnut jotain parempaa ja myötätuntoisempaa.

Soitin äidille, jonka kanssa juttelen muutenkin usein, mutta jonka äänen halusin kuulla. Puhuimme aivan niitä näitä ja keskeytin selvästi hänen kirjanpitonsa. Se ei haitannut, sillä hän elää elämäänsä niin kuin minäkin omaani. Lopetettuani puhelun tiesin, että halusin soittaa myös isälle. Puhelu koostui sanoista, joilla vaihdetaan lyhyesti haparoiden kuulumisia, mutta loppuun hän sanoi: "kiva, kun soitit".

En tiedä, kummalle puhelu oli tärkeämpi.