Kodinlaittoa ja muuta mietettä

Hämmästelen joka kerta ollessani mielipuuhani äärellä ja selaillessani myytäviä asuntoja sopivilta alueilta (GReader hakee vaivatta syötteet Oikotieltä haluamistani kohteista ja selailu on nautinnollisen vaivatonta) ja nähdessäni niin paljon kolkosti asuttuja koteja. En haluaisi mitenkään arvostella, sillä jokainen asukoon miten parhaimmaksi näkee, mutta sallittakoon pikkuriikkinen kummastelu. Toki kameralla ja valaistuksella tms on osuutensa, eivätkä kuvat välttämättä anna aivan oikeaa käsitystä asunnoista. Kuitenkin kummastelen, sillä tunnelmaa koteihin voi luoda niin monin eri keinoin, eikä niiden keinojen ja rahanmenon välillä ole välttämättä tuhatlappuisen kokoista yhtäläisyysmerkkiä. Esimerkiksi valaistus on eräs tehokkaimmista keinoista vaikuttaa tunnelmaan.

Suvussani kulkee kohtalaisen voimakasta kodinlaittamisintoilua. Äidinäiti oli kuulemma jokaisena keväänä maalisutin kanssa liikkeellä ja maatilalta jos mistä löytyy aina jotain pömpeliä tai nurkkaa maalattavaksi. Mummi oli myös tarkka sisustaja myöhemmällä kaupunkilaistuneella ajallaan, josta minulla on suoria muistikuvia. Saimme leikkiä hänen pienesinekokoelmallaan, mutta leikin jälkeen hän laittoi koriste-esineet huomaamattomasti takaisin täsmälleen samoille paikoille. Mummi oli äärettömän musikaalinen (mikä ei ole periytynyt, en tule pimputtamaan pianoa dementoituneena 80-vuotiaana ulkomuistista) ja hän ymmärsi estetiikan päällekin, joskaan ei siinä määrin kuten erityislahjakas tätini.

Äiti on myös osannut aina luoda tunnelmaa koteihin, eikä meillä koskaan saanut ollessani pieni pitää päällä katossa olevia valaisimia. Äiti kutsui kattovalaisinta roikaksi ja laittoi mielummin pehmeää valoa antavan jalkavalaisimen päälle, jonka kolmesta hehkulampusta isä sitten saattoi käydä yhden sähkönsäästösyistä sammuttamassa. Pyöröhirsisessä lapsuudenkodissani poltettiin myös kynttilöitä luomaan tunnelmaa pimeän vuodenajan yli ja se tapa on seurannut minua jokaiseen asuttamaani kotiin siitä lähtien. R on päässyt valojen maailmaan kauttani, sillä olen selostanut mitä keittiön valaisimia voi pitää päällä ja mitä ei. Kieltojen maailmaan kuuluvat ehdottomasti keittiön loisteputket, joita ei saa pitää päällä kuin mahdollisesti tiskatessa ja ruokaa laittaessa, jos tarvitsee enemmän työskentelyvaloa. Myöskään eteisen liian kovaa valoa ei ole suositeltavaa pitää päällä kuin tarvittaessa. Onneksi R ymmärtää kun selvennän, etten ole näissä valoasioissa tarkka ilkeyttäni tai siksi, että saisin pomottaa tms, vaan siksi, että voin vääränlaisessa kotivalaistuksessa huonosti. Tiedän vain yhden yhtä valoherkän ihmisen ja se on miespuolinen ystäväni. Hän on sähköalan insinööri, joten hänen kotonaan tekniikka on valjastettu käyttöön himmentimineen kodin oikeanlaisen valaistuksen luomisessa.

Muutenkin nämä kodinlaittopuuhat ovat mieluisia, ja eilen kuuntelin pitkät pätkät bossanovaa cd:ltä saatuani viriteltyä tulille veljen lainasta palauttamat stereoni. Aikaisemmissa suhteissani olen tottunut siihen, että mies on erittäin kiinnostunut äänentoistolaitteista sekä kotiteatterivirityksistä. Nyt olen ihmeissäni, sillä se olen minä joka halusin stereot, vaikka tietokoneen kaiuttimet olisivat R:lle välttäneet. Minä myös viritän stereot käyttövalmiuteen ja fiilistelen upeaa äänentoistoa, vaikka olen tottunut siihen, että nämä asiat ovat miehen sydäntä lähellä. Ilmeisen syvälle ovat siis aikaisempien suhteitteni roolijaot mieleeni juurtuneet. Olen saanut tämän muuton aikana voimakkaita takaumia siitä ajasta, jolloin kymmenen vuotta sitten muutin entiseni kanssa opiskelija-asuntoon ja laitoimme yhteistä kotia. R:n kanssa Kaliforniaan muuttaminen ja siellä kodinlaittaminen kun oli niin erilaista väliaikaisuudessaan verrattuna kotimaassa yhteenmuuttamiskokemuksiini.

Meillä ei ole eikä myöskään tule tv:tä, koska R ei ole lainkaan kiinnostunut taulutelevisioista, joiden perään 99,99% miehistä tuntuisi kuolailevan. Hän ei halua katsoa televisiota, mutta haluaa käydä usein leffassa tai vaihtoehtoisesti katsoa leffoja tietokoneelta. Toisaalta R on erittäin kiinnostunut muunlaisesta elektroniikasta ja on juuri hankkinut uuden tietokoneen sekä puhelimen. Kodissamme on neljä (4!) läppäriä ja neljä (4!) kännykkää. Lisäksi kaikki läppärit ovat käytössä ja ovat hajautettuna työpöydän ja ruokapöydän välille. Luonnollisesti tulen hulluksi kaikkien johtojen kanssa ja vältän katsomasta makuuhuoneen työpöydän vieressä olevaa johtokasaa, joka vain leviää ja leviää. Edellisen harjoittelun aikana näin painajaisia johdoista, joista saatan pian alkaa uudelleen uneksia, ellei johtohelvetti pian ratkea! Painajaisia näin siis kaikkien tarkkailulaitteiden johdoista, jotka olivat aina sotkussa ja väärässä paikassa, ja joista olisi pitänyt kiireessä selvitä.

Mukaansatempaavan musiikin tunnelmissa katselin vanhoja valokuvia, joiden avulla ymmärsin jälleen selvemmin sen miten hyvää hoitoa olen saanut vauvana ja taaperoikäisenä. Minusta ja isästä on paljon kuvia, joissa olemme lähekkäin ja kumpikin näyttää nauttivan jaetuista suukoista sekä läheisyydestä. Vaikken muista mitään noilta alle kolme ikävuoden ajoilta, kuvien välityksellä pidän todennäköisenä molemmista vanhemmista hehkunutta turvallisuutta ja hellyyttä. Saan siis olla hyvin kiitollinen, että olen saanut elämälleni vakaan pohjan. Näytän onnelliselta ja tyytyväiseltä vauvalta, jollainen kuulemma äidin mukaan olinkin. Toisaalta juuri sellaisella temperamentilla varustettu vauva saa läheisissään luonnollisemmin viriämään myönteisiä tunteita kuin sellainen vauva, joka esim. itkee päivät ja yöt. Olen ollut muiden kertoman mukaan ja omien myöhempien muistikuvien perusteella rauhallinen, ympäristöön nähden sopivasti ulospäinsuuntautunut sekä kohtalaisen helposti uusiin asioihin sopeutuva.

Tässä välissä ovikello soi ja uusi sänkymme toimitettiin sisälle kannettuna. Taidan lähteä sitä innosta piukeana kasailemaan!