Koskaan ei voi tietää mihin suuntaan päivä kääntyy

Herään aamulla valoisuudessa nautinnollisesti silmiäni raottellen ja näen ensimmäistä kertaa kuinka tässä asunnossa aamuaurinko paistaa lumoavan kauniisti verhojen läpi. Kello soi vasta vartin päästä ja käännyn vieressä olevan lämpimän vartalon puoleen. Olen käynyt nukkumaan erittäin hyväntuulisena ja herään jatkaakseni siitä mihin jäin, hassuttelen heti ensisanoikseni ja kiherrän hyvää oloa. Tältä tuntuu, kun olen luullakseni viimein pääsemässä jyvälle touhusta nimeltä rakastaminen. Nousen, teen pari paahtoleipää ja oloni on onnellinen.

Soitan ennen bussille lähtöä gynekologille varatakseni ajan vielä samalle päivälle ja sen jälkeen takaisin äidille, joka oli aamulle jo soittanut puhelimen ollessa äänettömällä. Sieltä alkaakin tulla raivoa ja syntipukkia etsiviä syyttävästi roiskittuja sanoja, hän paiskaa luurin korvaani ja soitan perään. Käsken lopettaa viisivuotiaan meiningin ja kuuntelemaan, huudan käskyäänellä nyt kuuntelet. Isä on hakannut hänen päätään eilen lattiaan ja äiti on keksinyt, että se on minun syytäni ettei isä ole syönyt lääkkeitään, joiden äidin mukaan pitäisi estää väkivaltainen käytös. Yksitellen ammun alas hänen syytöksensä, järkiperäistän tilanteen ja asetan uusiin uomiin täydellisen epäloogisen päättelyketjun. Sanon, että mieti uudemman kerran yritätkö syyttää minua isän väkivaltaisesta käytöksestä. Lyhyt aikalisä. Soitan ja kysyn onko hän kunnossa, yritän etsiä jotain tietä jossa olisi ratkaisun mahdollisuus. Äiti sanoo pitävänsä ovet lukossa, mutta tiedän rajojen lipsuvan isän mielialan kääntyessä. He ovat olleet niin kauan kytkettyinä toisiinsa, enkä enää usko muutokseen.

Kävelen bussipysäkille, mieli latatuneena raivosta jolla puolustin itseäni. Vauhtiin päässyt tunne ei laannu hetkessä, vaan se jää lihaksiini ja sisälleni kuumottamaan. Olen vieläkin valmiudessa puolustamaan itseäni, mutta äitiä en jaksa varsinaisesti vihata. Hänen sanansa, niin älyttömiä ja loukkaavia kuin ne olivatkin, kumpuavat jostain hänen sisältään, jossa hän on yksin, peloissaan ja loukattuna. Päällepäin hän on kunnossa, vaikuttaa sinnikkään optimistiselta ja vaikuuttaa pärjäämistään kuten aina. Jossain on kuitenkin se osa, joka ei pärjää ja josta tunteet nousevat hallitsemattomina pintaan. Silloin voi olla helpointa etsiä syntipukkia ja ajattelen sen olevan hänen epätoivoinen keinonsa hallita niitä tunteita.

Vaihdan bussia. Tällä matkalla saan kuulla, että eräs ystävä on todennäköisesti erittäin sairas. Hän ei kerro tarkemmin ja kuulen äänessä kyyneleet ennen kuin ne tulevat. Lupaan, että hän voi nojautua minuun, olen tässä jos vain tarvitset. Päästessäni kouluun tietokoneluokan hälinä tuntuu painostavalta, en pysty keskittymään sanoihin joita kirjoitamme ryhmätyöhömme. Tietokoneet huriset ja samassa pienessä tilassa liian moni ryhmä yrittää tehdä jotain omaa projektiaan. Huomaan katsoa kello vasta 11:10 ja vedän laukkua kiinni hätäisesti, osa tavaroistani melkein jää pöydälle. Olen kohta myöhässä, sanon ryhmälleni jotain ja vedän takkia juostessani kiinni.

Ehdin gynekologille viisi minuuttia myöhässä ja olen aivan hikinen. Ensisilmäykseltä läääkäri ei vaikuta kummalliselta, mutta käynnin puolessa välissä olen siitä jo vakuuttunut. Hän ei kuuntele mitä sanon, vaan alkaa kertoa jostain aidanseipäästä. En ole nyt kiinnostunut hänen tieteellisistä ajatuksistaan, vaan haluan tältä sadan euron käynniltä jotain enemmän. Lopuksi hän antaa reseptin, jota hän ei suostu ohjeistamaan kunnolla. Saan kuulemma itse päättää kuinka monta päivää syön lääkettä, aivan kuinka itsestäni tuntuu hyvältä. Esimerkiksi viisi päivää, mutta hitostako tiedän onko se hyvä pituus vai ei. Maksan 105, 75 euroa kassalla ja menen resepteineni apteekkiin, jossa käännyt ikäiseni farmaseutin puoleen. Onneksi saan häneltä asiantuntevaa palvelua ja ihmettelemme yhdessä lääkärin villiä touhua.

Palaan kotiin, R on kotona. Tunnen olevani aivan loppuunimaistu ja itken hieman ystävääni, äitiä ja huonoa lääkäriä. Teen ruokaa, koska hyvä ruoka parantaa ja nukun päälle kolmisen tuntia. Kun herään, on jo pimeää ja R tulee hetkeksi lähelleni viilentäen kylmillä käsillään peiton alla tulikuumaksi kiehuneen ihoni.