Ripaus kiitollisuutta

Ajattelen tänään kiitollisuutta kuten sattumalta toinenkin bloggaaja.

Vaikka välillä tunnen suurta vihaa äitiä kohtaan, on tänä iltana puhelun jälkeen päällimmäisenä rakkaus. Äiti kuuntelee pitkään keskeyttämättä ja herpaantumatta, kun kerron elämästäni. Päästän hänet lähelle. Ei ole katkeruutta eikä ole vihaa, joka peittää mieleni joinain päivinä, vaan puhelu soljuu ja poukkoilee iloisesti.

Eräs lapsuuden ystävä sanoi jokin aika sitten, ettei mikään voi himmentää minun äitiä hänen mielessään ja tänään muistan taas mikä äidistä tekee noiden sanojen mittaisen. Häneen on latautuneena niin paljon elämänvoimaa ja viime aikoina tällaisia elämää säteileviä kausia on ollut surkeita enemmän. Hänellä on suunnitelma, jonka suhteen olen epäileväinen ja usein on näin. Hän elää näistä hulluistakin suunnitelmista, joista joitain hän on onnistuneesti toteuttanut muiden pyöritellessä päitään. Kaikki tosin eivät toteutuneet, eivät läheskään kaikki. Ollessani pieni hän suunnitteli muun muassa perustansa laskettelurinteen läheiseen mäkeen ja myöhemmin lähtevänsä Romaniaan maanviljelijäksi. Kumpikin näistä periaatteessa toteutuskelpoisia, mutta olosuhteisiin nähden äärimmäisen epärealistisia. Yleensä suunnittelun hekuma on hänelle (onneksi) juovuttavampaa kuin itse toteutus, minkä piirteen löydän myös itsestäni. Nyt hänellä on uusi suunnitelma, jota voin vain varovaisesti tukea, sillä hänen päätään ei kuitenkaan voi enää pyörtää päätöksen synnyttyä. Olen kertonut riskit ja mitä tämä asia vaatii häneltä, ja lopuksi voin vain tukea häntä siinä missä voin. Vastuun hän saa joka tapuksessa kantaa itse.

Hänellä on myös erikoinen tapa aivan yhtäkkiä alkaa innostuneena ylistämään joskus jotain taitoani tai piirrettäni, vaikka yleensä ketään ei sen ihmeemmin kehuta. Joskus jokin asia kuitenkin saa hänen huomionsa, eikä siinä tunnu olevan mitään ennustettavuutta. Jokin asia vain tempaa mukaansa, kuten tänään. Aivan puhelun alkuun hän kertoi innostuneena, mitä hän on keksinyt minulle joululahjaksi, siis paljastaen lahjan ja kaiken. Lahjalla ja saanko sitä koskaan ei ole niin väliä, vaikka toki hän tarkoittaa hyvää. Idea on kuitenkin se juttu, se mikä saa innostumaan ja innostus on jaettava vaikka lahja paljastuisikin. Hymyilyttää aivan väkisinkin.

Ennen puhelua luen HS:n Teemaa, missä käsitellään tällä kertaa onnellisuutta. Tekstissä vilahtaa Martin Seligmanilta tuttu sana kiitollisuus, ja kävellessäni hajamielisesti keittiössä tunnen kuinka oikeastaan olen aivan tajuttoman kiitollinen siitä, että juuri hän on äitini. Hän, joka on vähän kajahtanut ja jonka matkassa olen saanut elämältä paljon. Niin hyvässä kuin pahassa.

Hän sanoi aina, että puihin kannattaa kiivetä, vaikka putoamisen vaara on olemassa. Minä kiipesin, kiipesin pihapuun alaoksat hajalle saakka. Kiipesin pienen saaren ainoaan vankaan mäntyyn ja katselin sieltä maailmaani, enkä tippunut.