Eilen illalla ajaessamme Helsinkiin yllemme laskeutui sankka sekä vetinen sumu, tuuli pyöritteli pyhäpäivän viettäjiä kaduilla. Kaivopuisto vielä myöhemin illalla, pimeyden laskeuduttua tuntui uskomattoman taianomaiselta sumun siivilöidessä maisemaa. Meri, puut, hämärät valot! Avasin ikkunat autosta ja työnsin pääni ulos ajaessamme hitaasti merenrantaa pitkin. Oi kaikki ne tuoksut ja tunnelmat!
Katsoimme Maximissa Mammoth-nimisen elokuvan, joka oli aikaisemmin hävinnyt pitkän tikun vedossa Revolutionary Roadille. Upeita, koskettavia elokuvia molemmat! R käy aika usein yksinkin leffassa ja sitten ovat nämä yhteiset iltamme, joiden jälkeen elokuvien tarinat parhaimmillaan jäävät elämään kummankin mieleen, herkistäen, tehden mietteliääksi. Kummassakin elokuvassa kuvataan kolmekymppisten elämää eri vuosikymmenillä, sitä kun työ vie kaiken tilan elämästä sekä sitä, miten elämä ilman työtä ja elämää kodin ulkopuolella tuntuu konservatiiviseen elämäntyyliin yhdistettynä kammottavan ahdistavalta. Mammothin henkilöhahmot olivat hyvin uskottavia ja nyt vielä puoli vuorokautta elokuvan jäkeenkin kuvittelen heidän todella elävän elämäänsä New Yorkissa.
Mammothin naispääosan esittäjä näyttelee ensiavussa toimivaa kirurgia, jonka verisiä käsiä kuvattaessa kuiskaan R:lle, että oikeasti se näyttää huomattavasti vähemmän ällöttävältä. Mistähän sekin johtuu? Toisaalta suunniteltu leikkaus on tilanteena täysin erilainen kuin hätäinen hengenpelastusparsimus. Ne suunnitellut leikkaukset, joissa olin mukana etenivät käsikirjoituksen mukaan melkein tylsyyteen saakka. Revolutionary Roadin naispääosassa Kate Winslet taas tekee jumalaisen ahdistavan roolin amerikkalaisena 50-luvun kotivaimona, jonka unelmia elämä ei vastaa. Herranjumala jos sitä joutuisi itse elämäään elämää, jossa täytyy jatkuvasti näytellä ja pidellä kulisseja läheisissäkin ihmissuhteissa! Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka elävät niin ja joidenkin kohdalla aistin hyvin selvästi sen tuskan, mikä pinnan alla lymyilee. Se tekee niin surulliseksi; haluaisin ojentaa käteni, mutta tiedän että se torjuttaisiin.
Innostuin täysin eilen myös hakiessani lähteitä essee tehtävääni. Ajatukset virtasivat yhdistellessäni erilaisia kokonaisuuksia päässäni yhdeksi, riemunkirjavaksi palloksi. Vau, miten paljon on mieltä kiihottavia tutkimuksia ja artikkeleita verkko väärällään! Tehtävänanto on tällä kertaa uskomattoman laaja, mutta aion ottaa sen vastaan nimenomaan mahdollisuutena huseerata paperille niitä juttuja, jotka itseä ihastuttavat.
Nyt pitää lopettaa, R tuli viereen nauramaan sotkukasaksi pyörittelemälleni tukalle. Aamutakki irti ja ulos!
perjantaina 22. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mulle tuli jännä tunne siitä Revolutionary Roadista. Yleisesti ottaen pidän kovasti keskiluokan tyhjäsisältöisyyttä ja ahdistusta kuvaavista elokuvista (ehkä juuri siksi, että olen pari viimeistä vuotta kokenut ohjailevani omaa elämääni kuten itse haluan, eli kaikki odotuksiin ajautuminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta) mutta juuri kyseinen elokuva hämäsi poikkeuksellisen paljon. Johtuikohan se siitä, että leffassa oli osattu kuvata eleettömän osuvasti, kuinka tympeitä ja vailla mitään verbaalista säkenöintiä etääntyneiden pariskuntien riidat tosiaan ovat? Sellaisia "sä aina jne blaa blaa"-tyyppisiä. Ja se, kun alusta asti tiesi, että ei noista teidän suunnitelmista tule yhtikäs mitään, älkää nyt haihatelko vaan erotkaa? Ja käyttäkää sitä ehkäisyä, aargh!
Naisen oikeus päättää omasta lisääntymisestään on varmaan yksi 1900-luvun vallankumouksellisimmista muutoksista. Hassua tajuta, että viitisenkymmentä vuotta sitten asia oli aivan toisin. Ei ihme, että äitini ikäluokan naiset ovat usein ihan että "mikä helvetin vauvakuume, mitä sellainen on", kun raskaus on usein tarkoittanut pakkoavioliittoa ja työstä/opinnoista luopumista.
Raskauden ehkäisy ja mahdollisuus päättää elämästään noin laajemminkin tulee otettua niin itsestään selvyytenä, että on melkoisen vaikea oikeasti syvällisemmin tajuta millaista länsimaisella naisellla on ollut ihan tuossa pieni hetki sitten (ja tietysti moenssa maailman kolkassa on edelleen)! Tuota vauvakuumetta tunteena en olekaan tullut ajatelleeksi tuolta kantilta, että se on sillä tavalla nuori ilmiö.
Mun äiti kuuluu siihen suomalaisten naisten ikäluokkaan, joista parhaiten koulussa pärjäävät ovat menneet yliopistoihin ja ottaneet opintolainaa, rakentaneet taloja ja tehneet vauvoja sitten kun kaikki on ollut kohdallaan, eli ehkä hämäävänkin samalla tavalla saaneet tehdä itsenäisiä päätöksiä raskauksien, avioliittojen ja ammattien suhteen. Toki samassa ikäluokassa on paljon varmaan erilaisia kokemuksia, mutta ainakin mun suvun naisten silmin 60-luvun lopulla ja 70-luvulla on nuorilla naisilla jo ollut paljon enenmmän mahdollisuuksia. Tyypillistä tuntuisi olevan työntekemisen ihannointi ja pakonomainen rakentaminen - oikea Suomen rakentajien sukupolvi, jotka sitten turhankin kanssa ovat materiakeskeisiä arvoissaan.
Olin niin samoissa fiiliksissä RR:ssa, että herran jumala älkää nyt suunnitelko mitään todellisuuspakoisia ulkomaanmuuttoja! Elokuvassa näki selvästi sen, kuinka pari rakastui toisiinsa ollessaan juuri ja juuri kaksikymppisiä sitten matkalla muuttuen, etenkin miehen muuttuessa nuoruuden idealismin ja identiteettikokeilujen jäädessä taakse. Sitä miestä, johon naispääosassa oleva rakastui, ei edes ollut olemassa. Muutenkin kivasti leffassa rakennettiin ihastumisia ja palavia tunteita hyvin hataralle todellisuuspohjalle perustuvasti, esim naapurin miehen kuumat tunteet Kate Winsletia kohtaan.
Tyrmäävää joka tapauksessa on se, miten paljon vähemmän vaihtoehtoja oman elämänsä järjestämiselle on aikaisemmin ollut. Jaiks jos tilanne olisi sellainen!
Lähetä kommentti