Juhannuksesta muuttoon

Vietimme ystävien kanssa keskikesänjuhlaa mökillämme Savossa, järven rannalla. Mökki vapautui 18 vuoden kesävuokralaisajasta talvella pari vuotta siellä asuneen vuokralaisen lähtiessä ja jättäessä suunnattoman määrän kaikenlaista romua sekä arvotavaraa jälkeensä. Mökki on alun perin suunniteltu ympärivuotiseen asuinkäyttöön ja olen katsellut ikkunoista avautuvaa järveä 17 vuotiaaksi saakka. Jossain vaiheessa äiti hurahti maanviljelykseen ja halusi ostaa superränsistyneen maatilan, jonka päärakennuksen naapurit ja kylänmiehet neuvoivat polttamaan. Onneksi niin ei tehty, vaan 1800-luvulla rakennettu hirsitalo kunnostettiin pikku hiljaa kuuden vuoden aikana, jolloin talvet asuimme edelleen mökillä ja kesät maatilalla aitassa saaden lisätuloja mökkivuokralaisilta.

Aittakesät tuntuvat näin jälkeenpäin ajateltuna olevan täynnä toivoa uudesta ja päällimmäisenä ovat viljapelloista nousseet kesäiset tuoksut sekä lintujen ja sirkkojen äänet, jotka luovat niin erilaisen maailman kuin järven ympärillä oleva luonto. Välillä oli hyisen kylmä kun suomalainen kesä kääntyi enemmän kohti siperialaista kesää ja joka paikka oli kosteutta täynnä, mutta nyt sitäkään ei oikeastaan enää muista, tai tai muistaa vain mielenkiintoisena lisänä oman elämän tarinassa. Kaikki uusi kutkutti mielikuvitusta ja antoi elämälle seikkailufiiliksen. Yläaitassa oli oma valtakuntani, eikä loppujen lopuksi se haitannut yhtään, että aitan seinälautojen raoista pilkotti luonnonvaloa. Muistan vain, kuinka kuuntelin pihassa olevaa suurta tuulessa kahisevaa puuta ennen kuin nukahdin.

Ystävät tykkäsivät olla mökillä, melkein heistä jokaisella oli paikkaan liittyviä lapsuusmuistoja. Niin kuin sekin kerta, kun ystävä tuli lainaamaan meidän mopoa eräänä yönä lähteäkseen läheiseen kirkonkylään, mutta veljeni ei nukkunutkaan sovitussa huoneessa, vaan siellä nukkui äiti, joka heräsi ystävän ikkunaan koputteluihin ja ystävältä jäivät moporeissut sillä erää väliin.

Illalla laitoimme rantaviivan tuntumaan nuotion, jonka ääressä pojat tarinoivat ja itikat surrasivat. Tuntui niin kohottavalta, kun ystävät nauttivat ja löysivät yhteyden toinen toisiinsa. Huomasin, miten hätkähdytävän hyvin tunnen (ainakin osittain) ystäväni. Näin jo ennen mökille tuloa sen, ketkä kaksi laittavat nuotion rantaan ja ketkä nuotion ääressä istumisesta osaavat eniten nauttia. Melkein pelottavaa, kun näkee joskus jonkun asian noin selvästi. Vaikka toisaalta, välillä ja oikeastaan usein sitä saa nähdä heistä sellaisia piirteitä, joita ei ole osannut ennakoida. En tiedä, tunteeko heistä kukaan minua niin hyvin? Joskus huomaan törmääväni siihen, että läheiseni ovat muodostaneet minusta jonkun kuvan jostain tiedon rippeestä, joka ei kuitenkaan pidä kuin hyvin hatarasti paikaansa. Myönnän, että toisen ihmisen tunteminen on tällaisten hatarien ja vähemmän osuvien päätelmien summa, meillä on toisistamme niin niukasti tietoa ja kaikki havainnot käyvät läpi aivojen, jotka tekevät havainnoista minun kokemuspohjaani perustuvat päätelmänsä. Väistämättä tulee vääristymiä. Hankalaksi toisen tuntemisen tekee jatkuva muutosliike ja kehittyminen, hän ei olekaan enää se, joka hän oli eilen. Silti kuuntelemaan taipuvaisena ihmisenä minulla on ehkä keskivertoa paremmat mahdollisuudet tuntea läheiseni.

Tuntuu, että vasta nyt juhannuksen jälkeen oikea lomani on alkanut, sillä nyt elän pelkästään itselleni, enkä ole huhkimassa perheen tontilla joko maatilalla tai mökillä. Enkä tee koulujuttujakaan, niin kuin alkulomalla. Olen jopa lukenut kirjan, ihan oikean romaanin, enkä mitään opiskeluun liittyvää! Westön Missä kuljimme kerran on todellakin paras kirja vähään aikaan, kuljeskelen vieläkin kirjan tunnelmissa. Olen oikeastaan meidän uuden asunnon löytö- ja tarjouksentekohetkestä unelmoinut hyvin tiiviisti kyseisestä asunnosta, jopa niin intensiivisesti, että olen unohtanut jännittää kahden viikon päässä siintävää kesätöiden alkamista. Hyvä niin, mielummin vouhotan uudesta kodista ja liitelen omissa maailmoissani sen asian kanssa, kuin jännitän tuskanhikisenä uutta koitosta.

Löysin kalifornialaisen nettikaupan, joka myy hassuja kankaita, ja josta oli aivan pakko tilata yhden jaardin verran hymyä nostattavaa koira-aiheista kangasta. En halua kotimme olevan kylmä enkä vakava, vaikka pidänkin siitä, ettei tavaroita ja huonekaluja ole runsaasti. Asunto on puitteiltaan niin kaunis, että siitä saisi nopeasti lisäämällä tietyntyylisiä tavaroita liian pehmeän, liian harmonisen ja liian romanttisen, ja sitä en halua. Haluan tasapainoilla pehmeän ja maskuliinisen sekä ajattoman kauniin ja särmikkään välillä. En halua mitään liian hotellimaista enkä edustavaa, en liian eleganttia enkä liian minimilistista. Enkä toisaalta ällöttävän romanttista ja tasapaksuan mielenkiinnotonta, ja toisaalta pidän elegantistakin tiettyyn pisteeseen saakka. Uskon, että jo olemassaolevilla huonekaluilla saan sen, mitä suurin piirtein tavoittelen.

Muuttamaan on päästävä mahdolisimman pian ja reilun viikon päästä se jo tapahtuukin. Hyvästi Hoas ja tervetuloa Helsingin kadut!