Koskaan ei voi tietää mihin suuntaan päivä kääntyy

Herään aamulla valoisuudessa nautinnollisesti silmiäni raottellen ja näen ensimmäistä kertaa kuinka tässä asunnossa aamuaurinko paistaa lumoavan kauniisti verhojen läpi. Kello soi vasta vartin päästä ja käännyn vieressä olevan lämpimän vartalon puoleen. Olen käynyt nukkumaan erittäin hyväntuulisena ja herään jatkaakseni siitä mihin jäin, hassuttelen heti ensisanoikseni ja kiherrän hyvää oloa. Tältä tuntuu, kun olen luullakseni viimein pääsemässä jyvälle touhusta nimeltä rakastaminen. Nousen, teen pari paahtoleipää ja oloni on onnellinen.

Soitan ennen bussille lähtöä gynekologille varatakseni ajan vielä samalle päivälle ja sen jälkeen takaisin äidille, joka oli aamulle jo soittanut puhelimen ollessa äänettömällä. Sieltä alkaakin tulla raivoa ja syntipukkia etsiviä syyttävästi roiskittuja sanoja, hän paiskaa luurin korvaani ja soitan perään. Käsken lopettaa viisivuotiaan meiningin ja kuuntelemaan, huudan käskyäänellä nyt kuuntelet. Isä on hakannut hänen päätään eilen lattiaan ja äiti on keksinyt, että se on minun syytäni ettei isä ole syönyt lääkkeitään, joiden äidin mukaan pitäisi estää väkivaltainen käytös. Yksitellen ammun alas hänen syytöksensä, järkiperäistän tilanteen ja asetan uusiin uomiin täydellisen epäloogisen päättelyketjun. Sanon, että mieti uudemman kerran yritätkö syyttää minua isän väkivaltaisesta käytöksestä. Lyhyt aikalisä. Soitan ja kysyn onko hän kunnossa, yritän etsiä jotain tietä jossa olisi ratkaisun mahdollisuus. Äiti sanoo pitävänsä ovet lukossa, mutta tiedän rajojen lipsuvan isän mielialan kääntyessä. He ovat olleet niin kauan kytkettyinä toisiinsa, enkä enää usko muutokseen.

Kävelen bussipysäkille, mieli latatuneena raivosta jolla puolustin itseäni. Vauhtiin päässyt tunne ei laannu hetkessä, vaan se jää lihaksiini ja sisälleni kuumottamaan. Olen vieläkin valmiudessa puolustamaan itseäni, mutta äitiä en jaksa varsinaisesti vihata. Hänen sanansa, niin älyttömiä ja loukkaavia kuin ne olivatkin, kumpuavat jostain hänen sisältään, jossa hän on yksin, peloissaan ja loukattuna. Päällepäin hän on kunnossa, vaikuttaa sinnikkään optimistiselta ja vaikuuttaa pärjäämistään kuten aina. Jossain on kuitenkin se osa, joka ei pärjää ja josta tunteet nousevat hallitsemattomina pintaan. Silloin voi olla helpointa etsiä syntipukkia ja ajattelen sen olevan hänen epätoivoinen keinonsa hallita niitä tunteita.

Vaihdan bussia. Tällä matkalla saan kuulla, että eräs ystävä on todennäköisesti erittäin sairas. Hän ei kerro tarkemmin ja kuulen äänessä kyyneleet ennen kuin ne tulevat. Lupaan, että hän voi nojautua minuun, olen tässä jos vain tarvitset. Päästessäni kouluun tietokoneluokan hälinä tuntuu painostavalta, en pysty keskittymään sanoihin joita kirjoitamme ryhmätyöhömme. Tietokoneet huriset ja samassa pienessä tilassa liian moni ryhmä yrittää tehdä jotain omaa projektiaan. Huomaan katsoa kello vasta 11:10 ja vedän laukkua kiinni hätäisesti, osa tavaroistani melkein jää pöydälle. Olen kohta myöhässä, sanon ryhmälleni jotain ja vedän takkia juostessani kiinni.

Ehdin gynekologille viisi minuuttia myöhässä ja olen aivan hikinen. Ensisilmäykseltä läääkäri ei vaikuta kummalliselta, mutta käynnin puolessa välissä olen siitä jo vakuuttunut. Hän ei kuuntele mitä sanon, vaan alkaa kertoa jostain aidanseipäästä. En ole nyt kiinnostunut hänen tieteellisistä ajatuksistaan, vaan haluan tältä sadan euron käynniltä jotain enemmän. Lopuksi hän antaa reseptin, jota hän ei suostu ohjeistamaan kunnolla. Saan kuulemma itse päättää kuinka monta päivää syön lääkettä, aivan kuinka itsestäni tuntuu hyvältä. Esimerkiksi viisi päivää, mutta hitostako tiedän onko se hyvä pituus vai ei. Maksan 105, 75 euroa kassalla ja menen resepteineni apteekkiin, jossa käännyt ikäiseni farmaseutin puoleen. Onneksi saan häneltä asiantuntevaa palvelua ja ihmettelemme yhdessä lääkärin villiä touhua.

Palaan kotiin, R on kotona. Tunnen olevani aivan loppuunimaistu ja itken hieman ystävääni, äitiä ja huonoa lääkäriä. Teen ruokaa, koska hyvä ruoka parantaa ja nukun päälle kolmisen tuntia. Kun herään, on jo pimeää ja R tulee hetkeksi lähelleni viilentäen kylmillä käsillään peiton alla tulikuumaksi kiehuneen ihoni.

Karaoke

Löysin eilen aivan uuden huvin. Istuimme pienessä karaokepaikassa, minä tosin vain kuuntelijana veljesten laulaessa.

Pöydän yli huudettujen keskustelujen ja hartaudella valittujen biisien lomassa mielenkiintoista oli tarkkailla ihmisiä. Ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet yökerhoon päätyvää iltaa varten pikkumustaan ja jotka esiintyessään vilkuilivat itseään paikan seinällä olevasta isosta peilistä.

Tarkkailin myös sitä, miten paikalle pelmahtanut liuta naisia reagoi veljeksiin. Osa aika näkyvästikin. Tuollaisessa pienessä, suorastaan minissä paikassa vieraisiinkin ihmisiin syntyy aivan toisenlainen kontakti, vaikkei sanoja ryhmien välillä vaihdettaisikaan.

Puolenyön jälkeen kävelimme sateessa Helsingin leveitä katuja ja ihmettelin, kuinka pitkästä aikaa sade tuli alas vetenä. Sen on pakko olla kevät!

Hannu Hanhet

Kuinka kummallinen onnellisten tähtien alla syntyneiden iltapäivä! Ahdistus on poissa, se kutistui ja katosi kokonaan asioiden purkamisen myötä. Olen pessyt monta koneellista pyykkiä ja jutellut ystävän kanssa puhelimessa, tehnyt ruokaa ja aika paljon kaikkea tavallista mitä teen vapaapäivänäni. Puuhastelu tuntuu hyvältä, kotona hääriminen vailla sellaista tekemisen pakkoa. Teen koska haluan tehdä, en siksi että se olisi juuri tänään välttämätöntä. Rentoudun ja kehoni alkaa lämmetä puuhastellessani, energisoidun ja nautin tehokkuudestani. Pesen lakanat, tyynyt ja päiväunilla käyttämäni untavatäkin, ja iloitsen sängystä jossa on levollista uinua puhtaiden lakanoiden välissä. Iloitsen tästä meidän kodista, jossa meillä molemmilla on tilaa olla oma itsensä.

Ystävän kanssa puhumme siitä kuinka vaikeaa on löytää juuri täydellinen asunto. Jossain on tehtävä kompromisseja, hän toteaa ja on siinä kyllä oikeassa. Opiskelija-asunnossa asuminen voisi tuntua kompromissilta, mutta se ei tunnu. Kuulen paljon ympärilläni kaihoa omistusasuntoon, autoon sekä kahteen lapseen ja koiraan. Moni ei jaksaisi enää odottaa, kaikki pitäisi saada nyt. Itselle se ei tunnu tärkeältä, sillä ehkä pikku hiljaaa olen oppinut nauttimaan matkalla olosta (vaikken lapsia ja autoa kaipaakaan siis). Ystävien alkaessa ostaa asuntoja asunnon omistaminen tuntui vain pistävän tärkeältä, ja luultavasti siinä oli myös paljon sisäänrakennettuna turvallisuuden kaipuuta. Tällä hetkellä halvempi ja joustava asuminen suo vapauksia meille, minä voin opiskella, R voi etsiä rauhassa töitä ja ehkä hän pääseekin siihen kouluun mihin hän tänä keväänä hakee.

Hänestä on tullut ainakin itselleni hieman yllättäen palkallinen kirjoitustyöläinen. Sen lisäksi, että kirjallinen ura kannattaa, hän saa yllättäen ison veronpalautuksen. Lehdestä verotukseen liittyvän artikkelin löytänyt R:n isä on vähintään hienon ravintoillallisen ansainnut, sillä sen artikkelin johdosta R teki valituksen verotuspäätöksestä. Miten vapauttaa onkaan lakata miettimästä sitä, entä jos R ei löydäkään mieleistä työtä Suomesta näinä niukempina aikoina, sillä nyt hänen ei ole ainakaan palkan takia pakko heti vain jotain työtä löytää. Saman iltapäivänä minä katson verkkopankista tiliäni ja huh, 17 euron sijasta siellä on 777 euroa. Lisäksi sähköpostiini on aikaisemmin tällä viikolla tupsahtanut ilmainen Tallinnan päiväristeily, jonka tietysti käytämme. Hyvin kummallista miten asiat rullaavat hyvin, ystävät soittavat ja kutsuvat kylään tai me heitä meille, onnea pukkaa vastaan joka suunnasta. Parasta on ehkä se, että elämäntahdin ollessa hitaampi ehdin näitä ihmetelle ja mutustella. Ehdin ajatella usean kerran kuinka kummallista elämä onkaan, miten vapautta, mahdollisuuksia ja onnellisuutta synnyttäviä asioita tipahtelee sieltä täältä. Enkä tarkoita vain taloudellista turvaa, vaan kaikkea sitä hyvää mitä ympärillämme on. Toisemme, läheiset, perhe, kaikki elämässä vapaina ilmassa roikkuvat mahdollisuudet.

R on usein kotona mikä tilanteena on täysin uusi, mutta nyt tilanteeseen tottuneempana se tuntuu järjettömän mukavalta. Yleensä on niin, että R on koneella sekä minä omallani. Silti välillä asiaan kuuluu toisen häirintä, olemme samassa tilassa, välillä yhdessä ja välillä erillämme. Kummallista miten asiat järjestyvät, etäsuhteen jälkeen loksahtavat paikoilleen ja yhdessäolo tuntuu vain niin hyvältä. Voisi olla toisinkin, voisimme olla täysin vieraantuneita toisistamme, mutta jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Iltapäivän tunteina sanon hänelle, ettei kukaan ole koskaan rakastanut minua niin hyvin kuin hän. Olen onnellinen.

Ripaus kiitollisuutta

Ajattelen tänään kiitollisuutta kuten sattumalta toinenkin bloggaaja.

Vaikka välillä tunnen suurta vihaa äitiä kohtaan, on tänä iltana puhelun jälkeen päällimmäisenä rakkaus. Äiti kuuntelee pitkään keskeyttämättä ja herpaantumatta, kun kerron elämästäni. Päästän hänet lähelle. Ei ole katkeruutta eikä ole vihaa, joka peittää mieleni joinain päivinä, vaan puhelu soljuu ja poukkoilee iloisesti.

Eräs lapsuuden ystävä sanoi jokin aika sitten, ettei mikään voi himmentää minun äitiä hänen mielessään ja tänään muistan taas mikä äidistä tekee noiden sanojen mittaisen. Häneen on latautuneena niin paljon elämänvoimaa ja viime aikoina tällaisia elämää säteileviä kausia on ollut surkeita enemmän. Hänellä on suunnitelma, jonka suhteen olen epäileväinen ja usein on näin. Hän elää näistä hulluistakin suunnitelmista, joista joitain hän on onnistuneesti toteuttanut muiden pyöritellessä päitään. Kaikki tosin eivät toteutuneet, eivät läheskään kaikki. Ollessani pieni hän suunnitteli muun muassa perustansa laskettelurinteen läheiseen mäkeen ja myöhemmin lähtevänsä Romaniaan maanviljelijäksi. Kumpikin näistä periaatteessa toteutuskelpoisia, mutta olosuhteisiin nähden äärimmäisen epärealistisia. Yleensä suunnittelun hekuma on hänelle (onneksi) juovuttavampaa kuin itse toteutus, minkä piirteen löydän myös itsestäni. Nyt hänellä on uusi suunnitelma, jota voin vain varovaisesti tukea, sillä hänen päätään ei kuitenkaan voi enää pyörtää päätöksen synnyttyä. Olen kertonut riskit ja mitä tämä asia vaatii häneltä, ja lopuksi voin vain tukea häntä siinä missä voin. Vastuun hän saa joka tapuksessa kantaa itse.

Hänellä on myös erikoinen tapa aivan yhtäkkiä alkaa innostuneena ylistämään joskus jotain taitoani tai piirrettäni, vaikka yleensä ketään ei sen ihmeemmin kehuta. Joskus jokin asia kuitenkin saa hänen huomionsa, eikä siinä tunnu olevan mitään ennustettavuutta. Jokin asia vain tempaa mukaansa, kuten tänään. Aivan puhelun alkuun hän kertoi innostuneena, mitä hän on keksinyt minulle joululahjaksi, siis paljastaen lahjan ja kaiken. Lahjalla ja saanko sitä koskaan ei ole niin väliä, vaikka toki hän tarkoittaa hyvää. Idea on kuitenkin se juttu, se mikä saa innostumaan ja innostus on jaettava vaikka lahja paljastuisikin. Hymyilyttää aivan väkisinkin.

Ennen puhelua luen HS:n Teemaa, missä käsitellään tällä kertaa onnellisuutta. Tekstissä vilahtaa Martin Seligmanilta tuttu sana kiitollisuus, ja kävellessäni hajamielisesti keittiössä tunnen kuinka oikeastaan olen aivan tajuttoman kiitollinen siitä, että juuri hän on äitini. Hän, joka on vähän kajahtanut ja jonka matkassa olen saanut elämältä paljon. Niin hyvässä kuin pahassa.

Hän sanoi aina, että puihin kannattaa kiivetä, vaikka putoamisen vaara on olemassa. Minä kiipesin, kiipesin pihapuun alaoksat hajalle saakka. Kiipesin pienen saaren ainoaan vankaan mäntyyn ja katselin sieltä maailmaani, enkä tippunut.

Elämän suuria kysymyksiä

Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee. Työnnän kylmät varpaat mytyssä olevan peiton alle. Lääkärin luennot alkavat vasta iltapäivällä, vielä on aikaa olla hiljaisuudessa ja keskeneräisessä aamussa.

Olen nähnyt unia vauvoista. Jokaisessa unessa olen vauvatouhun sivustakatselija ja jollain läheiselläni on nyytti, jota yritetään työntää minulle. Yritän laittaa sukkaa vauvan jalkaa, en osaa. Yritän huolehtia syliini tyrkätystä kääröstä, joka melkein luiskahtaa pää edellä lattialle. Vauvat tuntuvat unissa ihan kivoilta, mutta jotain puuttuu.

Katsellessani amerikkalaista perheidylliä markkinoivaa elokuvaa mietin, jäänkö sittenkin jostain paitsi, jos kohdussani ei koskaan kasva ketään eikä munasoluni tuota iloa kuin kenties heille, joille olen sellaisia lahjoittanut. Tunnen, että paineet toimia normien mukaisesti ovat pinnan alla, mutta kohtalaisen voimakkaina.

Olen illanistujaisissa, jossa usean ystäväni päällimmäisissä haaveissa tuntuisivat olevan vauvat. Sitten kun opiskelut ovat ohi, voivat vauvat alkaa tulla. Tunnen olevani hieman ulkopuolinen, vaikka minua kiinnostaakin kuulla toisten haaveista. En viitsi puhua siitä, että pidän lapsettomuutta kohdallani todennäköisenä, sillä miksi sitäkään alleviivaamaan. Kerron, jos joku on kysyäkseen, vaikka luultavasti aihe on jossain muussa yhteydessä jo tullutkin kaikkien heidän kanssaan esille. Ehkä siksi kukaan ei kysykään, sillä he muistavat mitä olen sanonut.

Kun olen harjoittelussa naisvaltaisella alalla kuulen ympärilläni paljon puhetta lapsista. Jos he ovat pieniä, aiheet liittyvät mm. kasvatukseen tai isompien kohdalla eksoottisiin vaihto-oppilasvuoden kohteisiin ja kaikesta sellaisesta ylpeilyyn, mitä äidit kenties eivät ole itse kokeneet ja saavuttaneet. Eräässä harjoittelussa meinasin tulla kaistapäiseksi erään ylpeän äidin jatkuvasta selvityksestä siitä mitä hänen pienet murrosikäiset palleronsa ovatkaan viimeaikoina tehneet. Revin henkisesti hiuksiani, sillä hänen taukoamaton puheensa alkoi jo aamubussissa ja jatkui koko päivän, jos satuin olemaan hänen ohjauksessaan. Aivan kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään ympärillään tapahtuvaa yhtä todellisena kuin omia lapsiaan. Vauvat ilmestyvät myös työpaikoille ja jättävät merkkejä olemassaolostaan, vaikka eivät olisi fyysisesti paikalla. Joku tuo kakkua, jostain äitiyslomalaisesta puhutaan. Elämä on perheellisten areena, jolle kaikkien odotetaan astuvan ennemmin tain myöhemmin.

Entä jos en astukaan? Tulenko katumaan? Tuleeko elämästäni puuttumaan olennaisesti jotain? Pinnan alla olevan painostuksen määrä on kohtalaisen suuri ja luultavasti lähtökohdat olisivat erilaiset, jos tuttavapiirini pareista 50 % valitsisi vapaaehtoisen lapsettomuuden. Esimerkkejä ympärillä ei ole, ei ole malleja joista kopioida, vaan kaikki pitää keksiä itse. Omien tunteiden pitäisi viedä itselle oikeanlaisten ratkaisujen luo, mutta epävarmuus omista ratkaisuista alkaa nakertaa juuri silloin, kun tunteet menevät aallokoksi, johon vauhtia lyövät ulkopuolisen maailman luomat odotukset sekä harmittoman typerät amerikkalaiset elokuvat.

Lahjoittaessani munasolua minua haastatellut psykologi kertoi useiden nelikymppisten ystäviensä saaneen vauvakuumeen sukukypsän ajan alkaessa ehtyä ja naisten joutuneen kriisiin, koska lapsettomuusajatukseen hyvin sopeutunut kumppani ei kokenut mitään biologista pakkoa kansoittaa maailmaa, vaikka nainen nyt kokikin. Tämä keskustelu, joka lähti aivan omasta avoimuudestani ja halustani keskustella aiheesta laittoi miettimään iskeekö minuunkin jokin biologisen rytmin säätelemä vauvakuume, jonka valtaan vielä joudun haluamattani. Hieman samankaltaisesti asiaa kuvaili myös päälle kolmekymppinen ystävä, joka oli aikaisemmin ajatellut olevansa lapsetonta sorttia.

Hankalaksi asian miettimisen tekee myös se, että jos kumppanini olisi innostunut perheellisen elämästä, olisi oma kantanikin erilainen. Olisi helpompaa, jos tuntisin omien ratkaisujeni nousevan puhtaasti sisältäni, mutta en voi sille mitään, että myös kumppanin valinta vaikuttaa asiaan hyvin paljon. On naisia, jotka sanovat kuusivuotiaana haluavansa äideiksi, ja jotka varmasti valitsevat alunperinkin kumppanikseen lapsenteosta innostuneen miehen. Sitten on tällaisia ihmisiä kuten minä, jotka voivat nähdä itsensä monenlaisessa elämässä onnellisina. Joskus on vaikea erotella milloin on hyvällä, oikealla ja itselle totuudenmukaisella tavalla joustava ja milloin mennään rajojen yli, jolloin joustaminen alkaa tuottaa itselle pitkällä tähtäimellä vahinkoa ja milloin joustaminen on itselle epärehellistä. Toisaalta ajattelen ja puhun aiheesta myös parisuhteessani niin avoimesti, että todennäköisyys omalle elämälle rehellisiin valintoihin on suurempi kuin ihmisellä, joka torjuu ristiriitaiset tunteet ja ajatukset vaikeina pois.

Luulen, että kärsin tällä hetkellä jonkin verran visioiden puutteesta. Isojen ja liikkeelle pakottavien tavoitteiden puuttuminen tuo myös tämän perheellisyysaiheen esiin. Siihen on aika selkeä malli olemassa, että ensin olet vauvan äiti ja vauvasta yrität kasvattaa kahdenkymmenen vuoden ajan elämässä yksin pärjäävän aikuisen jonka elämänvaiheita seuraat jatkossa aktiivisesti vierestä. Ehkä lopuksi olet mummo. Sitten kuolet. Mikä on visio tämän eniten suosiota saaneen tilalle? Sellaista ei ole olemassa, merkitys elämälle on luotava muunlaisista aineksista. Vaikka osaan nauttia arjen pienistä asioista, on hetkessä eläminen haastavaa. Pitäisi muka olla jotain tavoitteita ja visioita, vaikka onko elämässä niistä kyse? Elämähän voi mennä hupsista aivan ohi visioidessa.

Ehkä eniten jään haikailemaan sen mummouden perään. Kunpa voisi synnyttää aikuisia lapsia, jotka olisivat jo itsekin vanhempia. Voisi olla hyvinkin ilahduttavaa olla mummo. Sanoin miehelle, että luultavasti tulen pitämään keski-ikäisyydestä ja siitä ylöspäin olevista vuosista, sillä silloin kaikki tällaiset isot päätökset ovat jo tehty, eikä voi kuin elää hetkessä. Toisaalta on surullista, jos nuoren aikuisen vuodet menevät vanhuutta vain siksi toivoessa. Miksei siinä hetkessä voisi elää jo nyt? Voihan kuolemakin kohdata soluista kootun kulkuneuvoni milloin hyvänsä ja visiot valua hukkaan yhtä hyvin jo huomenna.

Minä opettelen.

Ahdistuksen loppu

Onneksi kireäksi vetävien olotilojen taustalla olevista aiheista puhuminen helpottaa. Ahdistus lakkaa ja liukuu pois rakkaan osoittaman empatian edessä.

Kyynel. Halaus. Lämpöä.

Maatessani sängyllä mietin, miten voin tehdä niin isoja valintoja elämässäni. Entä jos mokaan, enikä mitään voi peruuttaa? Entä jos halut ja toiveet ovat kalleellaan vähän kumpaankin suuntaan ja monenlainen elämä voisi tehdä onnelliseksi? Toisaalta huomaan, että asialla on kääntöpuolensa. Jos monenlainen elämä voi tehdä onnelliseksi ja vaihtoehdot viitoittavat välillä toiseen suuntaan ja välillä toiseen, on molemmissa suunnissa yhtäläinen mahdollisuus onneen, eikä mitään vääriä valintoja ole!

Tyyntyneen mielen jälkeen ajatukset tuntuvat jo hieman hassuilta, vakaus on palannut.

* * *

Hahmotellessani elämääni matkalla luennoille tiedän, että tarvitsen suorittamisen sijasta enemmän hetkessä olemisen iloa. Sopivan määrän uusia haasteita ja työtä, mutta ilman, että työ nousee ylimmälle tasolle peittäen koko muun elämän alleen.

Päiviä

Reiteni meinasivat levähtää bodypumppiin viime viikolla ja kärsin kauheasta kipeydestä yhtään liioittelematta viisi tuskaisaa päivää. Kävelin kotona kuin Pulmusten Peggy, mahdollisimman töpötellen. Tänään uudelleen, toivotaan lyhyempää toipilasaikaa.

Jotain pientä (kevät?)levottomuutta on ilmassa. Äkkiä kaikki tuntuukin kummallisen pysähtyneeltä, ahdistus hikoilee kämmenissä. Ei kaiken aikaa, mutta usein. Onkohan tämä vain seurausta pidempiaikaisesta stressistä?

R hyräilee vessassa. Kuulemma Bondin tunnaria.

Hetkiä anteeksi annosta

Arjen, opiskelun ja parisuhteen lomassa käyn päivittäistä peilailua menneisyyteni kanssa. Tänään juuri se ryhmä, johon kuuluin sai aiheekseen pitää lyhyen tiivistelmän luokassa muille lähisuhdeväkivallasta ja siitä, kuinka jokaisen meidän alalla olevista täytyisi osata toimia kohdatessamme väkivallan mahdollisen uhrin. Pitäisi kysyä väkivallasta suoraan, olla avoin ja myötätuntoinen, tuoda esille se, että väkivalta on rikos, ohjata asiakasta alueen palveluihin jne.

Vaikka olen käsitellyt väkivallan kokemukseni kohtalaisen hyvin, enkä enää näe jatkuvia painajaisia, oli silti aiheen esittelyssä oma latauksensa. Eniten kolahti tietoisuuteen se, etten itse ole saanut terveydenhuollon henkilökunnalta mitään noista edellä luettelemistani asioista, vaikka olen ollut heidän edessään lyötynä, järkyttyneenä ja sanattomana. Siitä kumpuaa edelleen vihaa välinpitämättömyyttä kohtaan, eikä välinpitämättömyyys ole rajoittunut vain yhteen kertaan, vaan olen tutustunut siihen myös pienessä lukiossamme monia vuosia minua opettaneiden opettajien puolesta. Joskus on vain niin paljon helpompaa sulkea silmänsä. Toisaalta kulttuurimme piirteisiin kuuluu myös perheväkivallan hiljainen hyväksyminen, ei haluta puuttua perheen sisäisiin asioihin. Jokainen hoitakoon asiansa.

Vaikka väkivallan teot ovat anteeksi annettuja, on vaikeampi antaa anteeksi ammattinsa puolesta velvoitettuja kohtaan.

Luin lauantaina loppuun tenttialueeseemme kuuluneen psykologian dosentin ja SPR:n kriisipsykologin Salli Saaren erittäin mielenkiintoisen kirjan Kuin salama kirkkaalta taivaalta, jossa käsitellään traumoja sekä kriisipsykologiaa. Iltapäivän lukuhetki oli syvän levollinen ja olin niin henkisesti kuin fyysisesti rentoutuneessa tilassa juuri itseni sängylle oikaisseena. Olimme juuri syöneet kotona R:n kanssa yhteisen lounaan, jonka olin valmistanut. R tiskasi keittiössä. Makasin sängyllä ja katseeni hakeutui useita kertoja leveään ikkunaan, josta näkyvät taloa suojaavat välkehtivän tummanvihreät kuusen oksat. Sisältäni alkoi nousta lämmintä myötätuntoa vanhempiani kohtaan, mieltä kohottava olo siitä, miten pieniä me ihmiset olemme universumissa ja miten me jokainen vaikutamme toisiimme niin hyvässä kuin pahassa. Että elämämme eri sukupolvien välillä kietoutuvat yhteen niinä perhosen siiveniskun kestävinä hetkinä, joina täällä olemme. Että vanhempani ovat olleet joskus pieniä, suojaamattomia vauvoja ja lapsia, jotka ovat myös kohdanneet tuskaa, jonka kokemiseen ei ole ollut tilaa eikä ymmärrystä. En pysty kuvailemaan sitä täydellisesti sanoin, sillä hetkessä ei ollut sanoja. Liikutuksen tila pullisteli ulos sisältäni pehmeänä ja kosteana paineena, tuntui kuinka jotain vierähti eteenpäin ja ylös, kohti isompaa kokonaisuutta. Kuuntelin tiskien pehmeää kolinaa, onnellista olotilaani ja elämääni, joka on niin rakkaudentäytteistä ja rikasta. Saan kehittyä ihmisenä jokaisena päivänä, olen suorastaan velvoitettu siihen ja saan asua rakkaani kanssa, jakaa arjen yksinkertaisia asioita. Elämäni on hyvää, enkä ole sidottu tuskaan, vaan kaikesta on versonnut jotain parempaa ja myötätuntoisempaa.

Soitin äidille, jonka kanssa juttelen muutenkin usein, mutta jonka äänen halusin kuulla. Puhuimme aivan niitä näitä ja keskeytin selvästi hänen kirjanpitonsa. Se ei haitannut, sillä hän elää elämäänsä niin kuin minäkin omaani. Lopetettuani puhelun tiesin, että halusin soittaa myös isälle. Puhelu koostui sanoista, joilla vaihdetaan lyhyesti haparoiden kuulumisia, mutta loppuun hän sanoi: "kiva, kun soitit".

En tiedä, kummalle puhelu oli tärkeämpi.

Sattumanvaraisia asioita minusta

Maximalia haastoi meemiin, johon en haasta ketään, mutta jonka jokainen meemittelyhalua kokeva voi tehdä.

1. Saan satunnaisesti ihottumaa omasta hiestäni.

2. Teennäisyys saa karvani pystyyn.

3. Olen pyörtynyt ruotsin tunnille, jäähalliin, istualtani pöydän päälle, kylässä ja baarissa. Muun muassa.

4. En ole uskonnollinen, en usko edes horoskooppeihin.

5. Tykkään kuunnella ihmisiä, mutta kyllästyn nopeasti small talkiin.

6. En ole koskaan ollut kodin ulkopuolella päivähoidossa.


Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

"Mä en mene siihen lankaan, että alkaisin haalimaan jotain omaisuutta"

Minulle on tärkeää, että kodissani on ajallisia kerrostumia. Se ilahduttaa erityisesti, että uudessa kodissamme on mummin entiset verhot sekä vanha pirtin pöytä, joka on ollut meillä ainakin lapsuudestani lähtien. Äidiltä olen saanut myös korituolin, joka on kohtalaisen uusi, mutta jolla on kuitenkin jo historiansa.

Mistä juontaa se tyydytys, jonka ympärilläni olevista, eri aikakausilta ja eri ihmisiltä saaduissa tavaroista tulee? Aivan ihanaa, että mummin verhot ovat kodissani, eivätkä jossain kaatopaikalla. Kuin pieni pala häntä ja lapsuuttani seuraisi minua verhoihin kudottuna. En eläkään aivan tässä hetkessä, vaan menneisyys seuraa näissä tavaroissa mukanani ja identiteettiini tulee jatkuvuuden tunnetta. Elämäni on loogisempaa ja ymmärrettävämpää, vaikka tuntuu hassunkuriselta, että sellaiset tunteet viriävät materiasta.

Lisäksi pidän siitä kekseliäisyyden tunteeesta, joka syntyy kun pystyn yhdistelemään erilaisia elementtejä harmoniseksi kokonaisuudeksi. Jotenkin se on vain tyydyttävää, että Suomen Pankin varastotiloissa ollut hyllykkö palvelee kirjahyllynä jo viidennessä kodissani. Olen löytänyt sen, irroittanut alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan ja kierrättänyt sen elämään uutta elämää kodeissani ympäri pääkaupunkiseutua.

Uusi sänkymme saapui eilen ja se antoi meille heti ensimmäisestä yöstä alkaen rauhaisat yöunet. Muoveja sänkyjen päältä purkaessani harmittelin vain sitä muovin tuhlausta, sillä yllättävän paljon hukkaan heitettävää muovijätettä tuollaisista sänkyjen ja petauspatjan ympärille kiedotuista suojamuoveista tulee. Eikä niille ole mitään kierrätysmahdollisuutta. On kuitenkin ilahduttavaa, että sänkymme on tulee kestämään pari vuotta kauemmin - se ei ole nukkumiskelvottomassa kunnossa aivan yhtä nopeasti kuin halppismalli. Onneksi vanha huuto.netistä ostamani sänkyni päätyi käyttöön vielä kohtalaisen hyväkuntoisena veljelleni ja sitä edellinen on käytössä isälläni, joten kauhean paljon en ole vielä tukenut kertokäyttökulutusta, vaikka sänkyjä olen elämäntilanteiden muuttuessa tiuhaan vaihdellutkin.

Kulutukseen liittyen pohdin sitä millaisia asioita meidän kodissa on paljon ja mitä vähän verrattuna kuvitteelliseen keskivertosuomalaiseen. Meillä ei ole mikroaaltouunia, televisiota (halutessani voin katsella kyllä koneeltani, mutta aika harvoin nykyään vaivaudun), astianpesukonetta, pyykinpesukonetta eikä dvd-soitinta. R omistaa auton, mutta se ei ole käytössä tällä hetkellä. Vähän meillä on myös lakanoita sekä pyyhkeitä, mutta paljon erilaisia koristetyynyjä ja hyvin paljon kaikenkokoisia matkalaukkua. Astioita on joitain liiankin vähän, mutta kivituikkuja kohtalaisen paljon. Kirjoja meillä on luultavasti keskivertoa enemmän ja opiskeluun liittyvää kirjallisuutta mielestäni huomattavan paljon. Kännyköitä ja läppäreitä on paljon, sekä niiden mukana tulleita johtoja. Kenkiä ja vaatteita on riittävästi, pikaisella laskutoimituksella omistamme kenkäpareja yhteensä 25. Eli tarvettä yhtään enemmälle ei ole!

Vedenkeitin on, samoin kahvinkeitin sekä leivänpaahdin. On hauskaa huomata, että vedenkeitin on lahja entiseni vanhemmilta, kahvinkeitin luokkakaverini lahjoitus hänen kuultuaan etten omista kyseistä vempelettä ja leivänpaahdin saatu äidiltä pois pölyttymästä. Muistaakseni paahdin tuli vanhemmilleni lahjana jostain. R:lla on kaksi digikameraa, joka on mielestäni aika paljon, stereot on. Emme omista juuri lainkaan dvd- tai cd-levyjä, sillä kaikki musiikki on kovalevyillä. (R alkoi luetella, että meillä on myös paljon tutkintoja, leimoja passissa, menneitä osoitteita sekä varastossa muuttolaatikoita. Osa diskataan aineettomaan omaisuuteen kuuluvana :) ).

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten muiden bloggaajien laita on! Itse sain inspiraation miettiä asiaa Mari Koon Kulutusjuhlassa olleen tekstin pohjalta.

Kodinlaittoa ja muuta mietettä

Hämmästelen joka kerta ollessani mielipuuhani äärellä ja selaillessani myytäviä asuntoja sopivilta alueilta (GReader hakee vaivatta syötteet Oikotieltä haluamistani kohteista ja selailu on nautinnollisen vaivatonta) ja nähdessäni niin paljon kolkosti asuttuja koteja. En haluaisi mitenkään arvostella, sillä jokainen asukoon miten parhaimmaksi näkee, mutta sallittakoon pikkuriikkinen kummastelu. Toki kameralla ja valaistuksella tms on osuutensa, eivätkä kuvat välttämättä anna aivan oikeaa käsitystä asunnoista. Kuitenkin kummastelen, sillä tunnelmaa koteihin voi luoda niin monin eri keinoin, eikä niiden keinojen ja rahanmenon välillä ole välttämättä tuhatlappuisen kokoista yhtäläisyysmerkkiä. Esimerkiksi valaistus on eräs tehokkaimmista keinoista vaikuttaa tunnelmaan.

Suvussani kulkee kohtalaisen voimakasta kodinlaittamisintoilua. Äidinäiti oli kuulemma jokaisena keväänä maalisutin kanssa liikkeellä ja maatilalta jos mistä löytyy aina jotain pömpeliä tai nurkkaa maalattavaksi. Mummi oli myös tarkka sisustaja myöhemmällä kaupunkilaistuneella ajallaan, josta minulla on suoria muistikuvia. Saimme leikkiä hänen pienesinekokoelmallaan, mutta leikin jälkeen hän laittoi koriste-esineet huomaamattomasti takaisin täsmälleen samoille paikoille. Mummi oli äärettömän musikaalinen (mikä ei ole periytynyt, en tule pimputtamaan pianoa dementoituneena 80-vuotiaana ulkomuistista) ja hän ymmärsi estetiikan päällekin, joskaan ei siinä määrin kuten erityislahjakas tätini.

Äiti on myös osannut aina luoda tunnelmaa koteihin, eikä meillä koskaan saanut ollessani pieni pitää päällä katossa olevia valaisimia. Äiti kutsui kattovalaisinta roikaksi ja laittoi mielummin pehmeää valoa antavan jalkavalaisimen päälle, jonka kolmesta hehkulampusta isä sitten saattoi käydä yhden sähkönsäästösyistä sammuttamassa. Pyöröhirsisessä lapsuudenkodissani poltettiin myös kynttilöitä luomaan tunnelmaa pimeän vuodenajan yli ja se tapa on seurannut minua jokaiseen asuttamaani kotiin siitä lähtien. R on päässyt valojen maailmaan kauttani, sillä olen selostanut mitä keittiön valaisimia voi pitää päällä ja mitä ei. Kieltojen maailmaan kuuluvat ehdottomasti keittiön loisteputket, joita ei saa pitää päällä kuin mahdollisesti tiskatessa ja ruokaa laittaessa, jos tarvitsee enemmän työskentelyvaloa. Myöskään eteisen liian kovaa valoa ei ole suositeltavaa pitää päällä kuin tarvittaessa. Onneksi R ymmärtää kun selvennän, etten ole näissä valoasioissa tarkka ilkeyttäni tai siksi, että saisin pomottaa tms, vaan siksi, että voin vääränlaisessa kotivalaistuksessa huonosti. Tiedän vain yhden yhtä valoherkän ihmisen ja se on miespuolinen ystäväni. Hän on sähköalan insinööri, joten hänen kotonaan tekniikka on valjastettu käyttöön himmentimineen kodin oikeanlaisen valaistuksen luomisessa.

Muutenkin nämä kodinlaittopuuhat ovat mieluisia, ja eilen kuuntelin pitkät pätkät bossanovaa cd:ltä saatuani viriteltyä tulille veljen lainasta palauttamat stereoni. Aikaisemmissa suhteissani olen tottunut siihen, että mies on erittäin kiinnostunut äänentoistolaitteista sekä kotiteatterivirityksistä. Nyt olen ihmeissäni, sillä se olen minä joka halusin stereot, vaikka tietokoneen kaiuttimet olisivat R:lle välttäneet. Minä myös viritän stereot käyttövalmiuteen ja fiilistelen upeaa äänentoistoa, vaikka olen tottunut siihen, että nämä asiat ovat miehen sydäntä lähellä. Ilmeisen syvälle ovat siis aikaisempien suhteitteni roolijaot mieleeni juurtuneet. Olen saanut tämän muuton aikana voimakkaita takaumia siitä ajasta, jolloin kymmenen vuotta sitten muutin entiseni kanssa opiskelija-asuntoon ja laitoimme yhteistä kotia. R:n kanssa Kaliforniaan muuttaminen ja siellä kodinlaittaminen kun oli niin erilaista väliaikaisuudessaan verrattuna kotimaassa yhteenmuuttamiskokemuksiini.

Meillä ei ole eikä myöskään tule tv:tä, koska R ei ole lainkaan kiinnostunut taulutelevisioista, joiden perään 99,99% miehistä tuntuisi kuolailevan. Hän ei halua katsoa televisiota, mutta haluaa käydä usein leffassa tai vaihtoehtoisesti katsoa leffoja tietokoneelta. Toisaalta R on erittäin kiinnostunut muunlaisesta elektroniikasta ja on juuri hankkinut uuden tietokoneen sekä puhelimen. Kodissamme on neljä (4!) läppäriä ja neljä (4!) kännykkää. Lisäksi kaikki läppärit ovat käytössä ja ovat hajautettuna työpöydän ja ruokapöydän välille. Luonnollisesti tulen hulluksi kaikkien johtojen kanssa ja vältän katsomasta makuuhuoneen työpöydän vieressä olevaa johtokasaa, joka vain leviää ja leviää. Edellisen harjoittelun aikana näin painajaisia johdoista, joista saatan pian alkaa uudelleen uneksia, ellei johtohelvetti pian ratkea! Painajaisia näin siis kaikkien tarkkailulaitteiden johdoista, jotka olivat aina sotkussa ja väärässä paikassa, ja joista olisi pitänyt kiireessä selvitä.

Mukaansatempaavan musiikin tunnelmissa katselin vanhoja valokuvia, joiden avulla ymmärsin jälleen selvemmin sen miten hyvää hoitoa olen saanut vauvana ja taaperoikäisenä. Minusta ja isästä on paljon kuvia, joissa olemme lähekkäin ja kumpikin näyttää nauttivan jaetuista suukoista sekä läheisyydestä. Vaikken muista mitään noilta alle kolme ikävuoden ajoilta, kuvien välityksellä pidän todennäköisenä molemmista vanhemmista hehkunutta turvallisuutta ja hellyyttä. Saan siis olla hyvin kiitollinen, että olen saanut elämälleni vakaan pohjan. Näytän onnelliselta ja tyytyväiseltä vauvalta, jollainen kuulemma äidin mukaan olinkin. Toisaalta juuri sellaisella temperamentilla varustettu vauva saa läheisissään luonnollisemmin viriämään myönteisiä tunteita kuin sellainen vauva, joka esim. itkee päivät ja yöt. Olen ollut muiden kertoman mukaan ja omien myöhempien muistikuvien perusteella rauhallinen, ympäristöön nähden sopivasti ulospäinsuuntautunut sekä kohtalaisen helposti uusiin asioihin sopeutuva.

Tässä välissä ovikello soi ja uusi sänkymme toimitettiin sisälle kannettuna. Taidan lähteä sitä innosta piukeana kasailemaan!

Kotikissa

Istun kotona aamutakissani, kuten usein käy blogatessani. Olen älyttömän tyytyväinen siitä, että saan rauhoitettua kotona tämän päivän ja huomisen, ja sitten onkin vielä viikonloppu. Paljon omaa aikaa, jolloin minun ei tarvitse juosta kellon kanssa paikasta toiseen ja jatkuvasti suorittaa.

En olisi uskonut aikaisempien opiskelukokemusteni perusteella miten vaativaa opiskelu voi olla. Aikaisempi suhtautumiseni opiskeluun on ollut erittäin rento ja eikä opiskelu ole aiheuttanut tunnetilojen siirtoja suuntaan tai toiseen, vaikka hommani olen aina hoitanutkin. En vain ole stressannut mistään, en numeroista enkä työmäärästä. Ylioppilaskirjoituksissakin pärjäsin luultavasti paremmin siksi, etten murehtinut asioista liikaa, vaan luin sen minkä mitoitin itselleni järkeväksi määräksi ja sitten vain tein ne kokeet sen kummemmin mitään ajattelematta. Minua jatkuvasti parempi numeroita koulussa saaneet tytöt saivat melkein kaikki huonommat yo-paperit kuin minä, enkä keksi siihen muutakaan pätevää selitystä kuin tämän heinänkorsi suussa -asenteeni.

Työmäärä on tosin ollut vaatimatonta lukiossa sekä aikaisemmassa amk:ssa tähän nykyiseen verrattuna, joten stressattavaakaan ei tietysti ole samassa määrin ollut. Olen aikaisemmin saanut toteuttaa paremmin omaa elämänrytmiäni, kun en ole joutunut opiskelun takia aikatauluttamaan elämääni tukkoon. Korkeassa motivaatiossa on kääntöpuolensa; minun on vaikeampi ottaa rennosti, koska haluan menestyä opinnoissani aikaisempaa paremmin. Silti tuntuu hassulta, että ponnisteluistani huolimatta numerot ovat kohtalaisen samaa tasoa kuin aikaisemmissa opinnoissani. Toisaalta en oikein usko, että aikaisempi opiskelutyylini olisi kantanut yhtä hyviä oppimistuloksia.

Kaikista ponnisteluista huolimatta tuntuu, että osaan vasta pienen murto-osan siitä, mitä minun olisi hyvä tulevaisuudessa osata. Joskus se ahdistaa ja joskus se tuntuu jännittävältä seikkailulta, johon vievän polun alkupäässä saan olla. Viime aikoina olen ollut liian usein ahdistuksen kanssa tekemisissä, jota nyt liennytän jättämällä muutamia vähemmän tärkeitä luentoja väliin. Joudun käymään pitkiä neuvotteluja itseni kanssa siitä, että on kokonaisuuden kannalta oikein vähentää tunnollisuutta jossain vähemmän kriittisissä kohdissa kuin yrittää olla ylitunnollinen. Mistä hitosta tämä tunnollisuus muutenkin pukkaa? Toisaalta tunnollisuus on ollut aina osa minua, mutta silti se on ollut selvästi lisääntymään päin. Toteutan aika hyvin siis tutkimuksia, joiden mukaan tunnolliuus lisääntyy iän myötä. Grr, yritän harjoitella tämän piirteen vähentämistä, sillä liika tunnollisuus ei välttämättä ole omiaan lisäämään onnellisuutta, mikä on kuitenkin se ultimate päämääräni.

Onneksi R on paikalla ja tuo elämääni muutakin. Parin viikon jälkeen yhdessä asuminen on alkanut tuntua päivä päivältä sujuvammalta sekä paremmalta. Nyt pahimman muuttohässäkän ollessa takana voimavaroja jää enemmän käyttöön ja mielialakin on korkeammalla, kun arkeen saa toimivuutta ja stabiliutta. R on tällä hetkellä työtön työnhakija ja se tilanne toivottavasti ratkeaa mahdollisimman pian, sillä huomaan työttömyyden olevan hänelle aika epäsopiva tila. Hänen mielialansa on tällä hetkellä korkea, mutta ei hänenkaltaistaan ihmistä ole työttömyyteen luotu. Riskien lisäksi tähän muutoksen aikaan liittyy ihania uusia mahdollisuuksia, joiden toteentuminen ratkeaa hänen kohdalla aikanaan.

Itse tein radikaalin vedon ja liityin erääseen kuntoiluklubiin. Vaatimaton tavoitteeni on raahata laiska takamukseni kerran viikossa johonkin bodypumpin tyyppiseen kollektiiviseen hienirroittelutreeniin. Olen nimittäin perinjuurin kyllästynyt huonoon lihaskuntooni ja jatkuviin kolotuksiin ylävartalon alueella. Tavoitteeni eivät siis liity lainkaan bikinikuntoon, vaan hyvään oloon ja parempaan terveydentilaan. Olen jo aikaa sitten päättänyt, että vartaloni on hyvä näin, vaikkei Angelina Jolie kalpenekaan rinnallani.

Lista

Ajan ollessa kortilla laitan elämäni pallukoihin.

Mukavaa ja mieltä kohottavaa:

• Sain sen kesätyöpaikan minkä halusinkin sille ajalle jolle olin suunnitellut! Pitkästä aikaa tiedossa rahaa hieman enemmän (vaikka en voi kyllä sillä saralla kurjuutta pahemmin kokeneeni - kiitos äiti ja luonnon antimet, joista metsäteollisuus on valmis maksamaan)!
  
• R:n kanssa käydyt keskustelut ja hänen läsnäolonsa. Hellyys ja hymyt. Se kun hän kuuntelee, kun luen otteita kirjasta ja kun olen muuten vain innoissani jostain.
  
• Olen löytänyt hyvää musiikkia ja koneella on nyt Lily Allenia sekä Duffya.
• Saamme viikon päästä ihanan 5-vyöhykejousitetun parisängyn ilmatäytteisen väliaikasviritelmän tilalle.
• Tämä muutto omaan yhteiseen kotiin on kyllä ollut huippua! R vielä sopeutuu Espooseen, mutta itse pidän kovasti rauhasta ja ikkunasta näkyvistä puista.
  
• Kaivoin Savosta aitan kätköistä sinne 2006 Kaliforniaan lähtiessämme jemmaamani huonekalut, joita ihastelen nyt antaumuksella. Yksinkertaisen kauniin valkoisen sohvani irrotettavia puuvillapäällisiä piti hieman hinkata puhtaaksi kuumalla vedellä ja reilulla pesuaineannoksella, mutta onneksi kaikki jostain ilmaantuneet läiskät (hirsien välistä tippunutta vettä?) ja muuten vain käytössä tuleet harmaat kohdat lähtivät kaikki pois. Olin hirmuisen tyytyväinen eilen saadessani ojentua sohvaperunaksi (siksi kiitäväksi hetkeksi ennen kuin piti taas mennä)!
• Ihana veli, joka auttaa muutossa ja roudaa tavaroitani näiden satojen kilometrien välit. Ihana ystävä, joka myös auttoi viime sunnnuntaina tavaroiden siirtämisessä.
• Lisäksi olen fiiliksissä tästä avokeittiön liepeille sijoitetusta ikivanhasta pirtin pöydästä, jonka veli toi tullessaan mökiltä. Tämän pöydän ääressä olen joskus rakennellut legoilla! Pöytä on aivan hurmaavan kaunis ja vihdoin saan unelmani keittiönpöydästä! Haaveillut olen siitä kaikki nämä Helsingissä ja Espoossa asumani vuodet eli jo ööö 2004 lähtien.
• Joskus vuosia sitten Casuarinasta ostamani Susan Elon valaisin pääsee sekin pitkän varastointiajan jälkeen esille!
  
• Entinen soitti pitkästä aikaa ja kuulumisia Joensuun suuntaan oli yhtä mieltä lämmittävää vaihtaa kuten aina ennenkin.
  
• Serkku sai hakemansa sivaripaikan ja erittäin hyvä paikka onkin, sillä työ sopii hänen tulevaisuuden haaveisiinsa. Myös R:n veljen pitkä työnhalu päättyi onnellisesti.
  
• Yleinen oman kodin kimpussa puuhastelu, järjestely ja sisustaminen. Se tekee hulluksi, mutta myös onnelliseksi.
• Viiden viikon kesäloma, jolloin aion pääasiassa löysäillä ja fiilistellä.
  

Ärsytykset, huolen aiheet ja suretukset:

• R:n kanssa käydyt riidat ja hänen läsnäolonsa silloin kun kumpaakin nyppii.
• Opiskelun järjetön tahti. Liian lyhyt aika omaksua asioita ja muutenkin liian kireät aikataulut. Isoista, toisilleen erillisistä kokonaisuuksista toiseen nopea siirtyminen. Oivaltamiselle, syvällisemmälle opiskelutyylille ja pohdiskelulle ei jää tilaa.
• Stressi, joka saa pahimmillaan itkuraivareihin.
• PMS, josta en ole aikaisemmin kärsinyt mutta josta on nyt tullut kaverini.
• Aikataulutettu elämä, johon ei mahdu omia harastuksia eikä riittävästi luppoaikaa.
• Ruotsin kurssi, joka menee osittain kesälomani kanssa päällekkäin. Olen siinä kielessä aivan surkimus, joten joudun oikeasti tekemään sen eteen töitä. Äh.
• Huono kunto ärsyttää ja selkäkivut. Vatsalihaksiin pitäisi saada puhtia ja ulkoiluun olisi löydyttävä aikaa muutoinkin kuin hyötyliikunnan nimissä.
• Synkät ajatukset, jotka vievät mukanaan mustaan maailmaan. Ilo, joka on välillä kaiken puristuksessa hukassa. Minun täytyisi saada nämä ajatukseni kääntymään toiveikkaammiksi.
  
• Riita äidin kanssa, jossa hän käyttäytyi inhottavasti.
• Oma inhottava käytös R:a kohtaan.
• Ystävän suuret huolet.
• Veljen lomautukset.
• Kaikki pikkuasiat, jotka tökkivät. Ärsyttää, että edes menen mukaan siihen helposti käsistä riistäytyvään ärsytykseen. Pitäisi osata ottaa rennommin!
  
  

Eipä tässä muuta, palaan paremmalla ajalla. Heips!