Comments on neiti Ihaa: Onnellisuutta, sadetta ja syyllisyyttä

Veloena, se mitä sanoit, on oikeasti hurjaa. "Tava...

2009-06-12T09:53:50.179+03:00

Veloena, se mitä sanoit, on oikeasti hurjaa. "Tavallaan se on hurjaa, että kokee syyllisyyttä siitä, ettei ole jotakin, mitä ei missään nimessä tahtoisi olla, että on onnistunut ponnistamaan toisaalle tarjotusta mallista". Se mitä enemmän itse ottaa etäisyyttä ja saa omaa elämäänsä kasaan ja toisaalta huomaa äidin uppoavan yhä syvemmälle liejuun, aiheuttaa syyllisyyttä yhä enemmän.

Enemmän kuin mainitsemastasi jälkikäteen traumatisoitumista pelkään nykyisen olotilan särkyvän. Oma onni aiheuttaa pelkoa myös sen onnen menettämisestä.

Kiitos noista hakusanoista, käyn koluamassa tietoa netin syövereistä tästä asiasta hieman enemmän.

Odelma, mukavaa kuulla, että sain olla ajatusten herättäjänä (luin postauksesi aiheesta)! Se on aivan totta, ettei sun tehtävä ole toimia isäsi elämän kohottajana, vaikka varmasti tosi paljon vaikeampaa se on ymmärtää syvällisemmällä tasolla. Kuinka kaikki se mitä ymmärtää järjen kautta tulisi todeksi muutoinkin!

Löytyipäs täältä mielenkiintoinen keskustelu :) I...

2009-06-08T22:03:41.224+03:00

Löytyipäs täältä mielenkiintoinen keskustelu :)

Itse tunnen jääneeni tietynlaiseen ei-mitään-tilaan, tyhjäkäynnille, jottei tuo syyllisyys pääsisi kasvamaan tai tulemaan pintaan. Pelastettavana olisi vanha (äitiä 15 vuotta vanhempi) isä, joka ei eläkkeelle jäätyään ole oikein keksinyt mielekästä tekemistä päiviinsä. Ja edelleen, järjellä on hyvin pääteltävissä, ettei isän elämän mielekkääksitekeminen olisi mun hommani.

Ja kun näitä asioita ei edes voi laittaa pakettiin ja tarkastella mikroskoopilla, vaan tilanteet on olemassa ja jatkuvat.. tekee mieli vain juosta karkuun!

Ai tuolleen, joo. Kannattaa joskus hakea tietoa ...

2009-06-08T19:17:55.512+03:00

Ai tuolleen, joo.

Kannattaa joskus hakea tietoa parentifioiduista lapsista (parentified child). Ainakin PsychInfosta löytyi muistaakseni muutama ihan ok artikkeli. Tuo oman äidin pelastamisen kuvio ja syyllisyys siitä, ettei sitä osannut, vaikka tavallaan tajuaakin, ettei se ole oma velvollisuus eikä edes mahdollista, on keskeinen myös Vompsulla, joka tulee siis myös alkoholistiperheestä.

Syyllisyys voi tosiaan ottaa sellaisen absurdin muodon, että tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole joutunut samalla tavalla kurmotetuksi kuin muut. Hullua, mutta tunnistan tuon itse sen suhteen, että olen naisena saanut olla hyvin rauhassa verrattuna äidin ja siskon syömisongelmaiseen naiseuteen, joka on jotenkin vain niin paljon enemmän yritystä miellyttää miehiä, ja sitten sen asenteen aika karseiden seurauksien kärsimistä. Tavallaan se on hurjaa, että kokee syyllisyyttä siitä, ettei ole jotakin, mitä ei missään nimessä tahtoisi olla, että on onnistunut ponnistamaan toisaalle tarjotusta mallista. Kumma juttu... se on tosi kumma tunne.

Ehkä sekin on jotenkin jälkikäteen traumatisoivaa, kun tajuaa äkisti, miten pieleen asiat olisivat todennäköisesti ajatellen menneet, miten lähellä kaiken kosahtaminen oli, miten isossa vaarassa juuttua sellaiseen on ollut siitä oikein edes mitään tajuamatta, tai ainakin tajuamatta kovin selkeästi, nykyisellä selkeystasolla.

Hm, vihaisuus on ollut mulle aina tunteista luonno...

2009-06-08T06:07:52.885+03:00

Hm, vihaisuus on ollut mulle aina tunteista luonnollisin ja helpoin, joten syyllisyyden tunteissani ei ehkä ole aivan sama mekanismi. Ehkäpä mulla on siinä mukana sellaista pelastuneen syyllisyyttä - mä olen pelastunut mun perhee sairailta kuvioilta, mutta äiti ja veli eivät. Veli pärjää hyvin, vaikka onkin venhempien vaikutuspiirissä mua enemmän, mutta isän ja äidin välinen suhde on hajoittanut äidin mielen vuosikymmenten aikana kohtalaisen tehokkaasti. Väkivalta ja alkoholi ovat hoitaneet hommansa.

Syyllisyys ja vastuunkantaminen kulkevat toisiinsa kietoutuneena. Jos en ottaisi vastuuta, olisiko syyllisyyttä? Ehkä jokin osa mussa ajattelee, että olisin voinut pelastaa äidin.

Onneksi syyllisyys ei kuitenkaan paina jatkuvasti päälle, viime aikoina vain selvästi enemmän.

Ai ai, en nyt sit väitä olevani aina oikeassa, mut...

2009-06-06T09:08:02.085+03:00

Ai ai, en nyt sit väitä olevani aina oikeassa, mutta tunnistan tuon vanhempiin leipääntymisen tuoman syyllisyyden raskauden kyllä oikein hyvin, ja ainakin siitä, mitä itse koen, on kirjoitettu maat ja mannut terapiakirjallisuudessa, jota sain onnenpotkukseni pari vuotta toimittaa ja siten tutustua noihin ajatuksiin. Menemättä siihen, onko psykoterapeuttinen koulukunta oikeassa siinä, että vanhemman virheiden huomaaminen ja niistä ärtyminen aiheuttaa syyllisyyttä siksi, ettei pienellä, elämänsä jatkumisen kannalta vanhemmistaan konkreettisesti ja täysin riippuvaisella lapsella ole varaa ärtyä elättäjäänsä, ja että sitten tämä asetelma, tämä vanhempien virheiden sormien läpi katsominen ja niiden huomaamisesta kauhistuminen jähmettymiseen asti, jatkuu tsekkaamattomana usein sinne saakka, että tuo jähmetys haittaa muuta elämää tuntuvasti ja tekee kumman oikeudettomaksi tietyntyyppistä harmillista käyttäytymistä kohtaan, riippumatta siitä, onko juuri tuo se mekanismi, ainakin itse tunnistan hyvin sen, miten hemmetin vaikeaa juuri omille vanhemmille on olla vihainen. Niin, he yrittävät. Ja silti: eivät kaiken aikaa. hekin ovat ihmisiä. Ja se vihaisuus, ärtymys, sitä voisi käyttää työkaluna sen suhteen, että tiedän, missä haluan rajojeni kulkevan. Haluan esimerkiksi, että minulla on oikeus päättää elämälleni jopa sellainen suunta, joka vanhemmista on aivan kaamea ja torpedoi heidän kaikki yrityksensä kasvattaa minusta "kunnon ihminen", jos olen itse tuollaisen suunnan kannalla. Haluan voida elää tietyllä tavalla, vaikka se tuottaisikin tuskaa siinä mielessä, että muut ajattelevat "meidän perheestä" sitten jotakin muuta kuin oli suunniteltu... Huooh. ;)

On hyvin vaikeaa olla vihainen joistain asioista vanhemmille, mutta jotenkin kun ne asiat käsittelee ja onnistuu määrittämään ja sanallistamaan tarkasti, se käy vähemmän kaameaksi. Koska eihän ole niin, että vihaisi koko ihmistä, ei suinkaan. on vain jokin tapa hoitaa asiat, joka suoraan sanottuna tiristää aivoista viimeisenkin kärsivällisyyden pisaran ja sitten se on loppu hetkeksi taas. Ja siihen vihaisuuteen on oikeus. Heh, on vaikeaa myöntää itselleen oikeus tunteisiin, josta on opetettu/joista on oppinut, että ne ovat epistä, eikö vain? Jotenkin siitä kai se syyllisyys tulee...

Ihanaa kuulla, että sujuu mainiosti!